Sivut

torstai 23. tammikuuta 2020

Avain tavallinen päivä




Eileen ehtoolla mulloli tä mummupalvelu, ja pääsin itte menehen ehtoo lypsylle, se näin vanhempainvapaan (mistä on muuten kova polemiikki, että se pitääs jakaa äiteen ja isän kesken oikeen laillisesti, meillä minä oon kyllä se joka herää yöllä joka kirahruksehen, ja Lakso kuorsaa, niin katton, että mullon laillinen oikeus sitä pitääkki) viimeesinä aikoona tälläästä kunnon kohotusta.

Sitei ensinnäkää ehkä uskoos, sivusta seuraajana, että se navetta työ, ja varsinki tuo lypsytyö parres, pitää ihimiselle yllä kohtalaasen rautaasen peruskunnon, joka nyt vähä tuppaa olehen hukas, kun ensi orotusaijan olin tuvas, koetellen pirellä vain Lauri sisällä. Eileen eksyyn viä koirien kans vaunulenkille päivällä, tiellä vain hieta pöläji, lunta ei oo rippuakaa.

Siinä vaihees, ku lypsähän tarvitti ruveta, niin totesin, että oon jo niin hapoolla, etten jaksaas enää teherä mitää, voisin vain istahtaa perseeni päälle, ja nostaa jalaat taivasta kohti. Onneksi oli lomittaja, jonka avulla selevisin koitoksesta.

Pääsin tupahan, ja nuoree Lakso oli sitä mieltä, että äitee on pikkaasen kauan ollu pois, ja hänellä on mummukiintiö täynä. Pikasuihkun jälkeen istuun nojakiikkustuolis, ja puhelimehen plinahti viesti ”käviskö huolto huomenna?”. Siinä pikkaases väsymyksen tilas rupes hihityttähän, mikä huolto, kuka muka haluaa huoltaa mut. Vastaanko, että Lakso vei jo mersun huoltohon, ja tuloo Harrin kyytis kotia. Ei nimittään ollu numerua ylähällä puhelimes.

Tajusin sen siinä sen hihitykseni lomas, että ehkä nyt kumminki on vähä vakavammasta asiasta kyse, kun ”huollosta”, ja kaivelin googlella De Lavalin huoltomiesten yhteystierot esille, ja sehän se oli. Tuskan hiki tuuppas ottalle, tarvis varmahan aamullaki olla aijoos liikentees, että on eres lypsetty, ku huoltaja kurvaa pihahan.



Yöllä, kuinka ollaakkaa, pyöriskelin sängys, totta kai, ku tiesin, että pitääs olla aijoos matkas. Kello soi kuuren mais, kömmiin ylähä ja pääsin eteesehen. Nenän saavutti niin muikia koiranpaskan haju, että silimiä karvasteli. Kävin Laksonko pökkimäs ylähä, se väitti, että yhtää ei kuule paska haise, mee navettahan vain, niin hän on ammana.

Kiipesin kumminki vinttihin, kun vanhee koira luuras mua portahien yläpäästä. Ja sielähän se oli, vierassängyn vieres, sangoollinen lämmintä, suoraan sanoen höyryvää, ja kohtalaasen vetelää sontaa. Siinä vaihees totesin Laksolle, että kiipee siivoohon, niin juon teen ja lähären. Vieno kyökintä kuuluu, ku se lippas sontaa pussihin, ja kuuras laattiaa.

Kahareksalta aamulla olin lypsäny erikseen menevätki kannulla, ja lykkäsin hyvin itteheni tyytyvääsenä konehia köökkihi pesulle, lomittajaki ihimtteli apetta teheressään, että kuinka sä nyt oot jo valamis. Sanoon, että jotaki mäki osaan teherä, ja oon ehkä jopa hyvä siinä, lypsähän omia lehemiäni.

Kerkesin kuulkaa istua hyvän aikaa aamupala pöyräs ennen, ku se huoltomies tuli. Se on ollu joskus meillä lomittamas, niin taisi tietää, että välillä saattaa aamusta vähä lipsahtaa, eikä pitäny kiirettä toisin, ku minä. Mutta eipä haissu enää koiranpaska tuvas, Laksotki herääli vasta, ku tulin yhyreksän jäläkiin tupahan, mitenkä ne mukulat nukkuuki isiensä kans, ku pienet possut, ku äiteen kans noustahan kohta kuuren jäläkihin ylähä kukkumahan?