Sääkatsaus

Keväällä sitä orottaa sitä kesää, vaikken ny niin kauhiasta mistää heltehistä piittaakkaa, mutta orottaa kumminki. Että tulis komian viheriää, linnut laulaas, ruoho vihertääs, ja siihen vihertämisehen muuten tarvitahan sellaasta mukavaa pientä kesäsaretta, joka kasteloo soppelisti joka paikan. Jonka jäläkihin pihalla haisoo kesä, kesä haisoo muhevalle mullalla, koivun leherille, kostialle ilimalla.

Tänäki keväänä sitä ajatteli, että niin se kesä menöö, lähinnä on lämmin, useen liian kuumaki, ja se jos mikä pistää ihimistä vituttahan, kun pitää mennä navettahan, hiki virtaa pelekästä ajatuksesta, lehemät huiskii kärpääsiä ja paarmoja tukkii ikkunoostaki lypsyn aikana häirittehen, lehemiä ja niiren lypsäjiä. Kumpiaki ärsyttää ne pörräävät otukset yli kaiken. Lehemällä vain on häntä millä huiski, itte pitää koettaa välistä tissikluurulla korrata naamalta valuvaa hikiä pois.

Sitte tuli se tämä kesä, ja yhtenä päivän satoo. Tai niin ajattelit, seuraavanaki päivänä satoo. Ja sitä seuraavana.

Ihimettelit säätierootuksia kattues, että onkahan niihin mahtanu tulla joku virhe, virus tunkeutunu uutispalavelujen ja forecan ohojelmistoohin, ku joka päivälle oli vain piskon kuvia, enemmän tai vähemmän tarijollla.

Kaivelit pitkiä kalsaria harva se aamu, ja miettin kehtaako niitä vetää jalakahan keskellä kesää, ku on niin kostiaa, että tällääsen parahat päivät ohittanehen lypsäjän luntioomihin pakkas ottaa niinä aamuna, kun lämpötila lähenteli nollaa ja satoo.

Tai sitte olotila navetas oli märkien lehemien sinne tallustaes niinku paremmaski kasvihuonees, siäki on tullu oltua töis, niin joku haju siitäki asiasta on.

Kaikki kulukureitit lainehtii kuraa. Lehemät koetti väistellä pahimpia, melekeen mahanpohojahan asti ulottuvia lätäköötä, kiemurtelemalla peltua kohti niinkun yli pitkät anakodat jonos. Yökkönen varsinki osas tämän ”kuinka-kuljen-kuiviin-sorkin-perille” tairon, muutaman kerran sen menua seurannehena tajus lypsjäki paarustaa sen sorkan jäljis, ettei kumpparit jääny matkan varrella, ja tiellä päästyänsä huomannu seisovansa siä sukan lavoon.

Syyskuum lopulla märkyys saavutti huippunsa, mullitki näytti pellolla jo sille, että meillekki rupiaa riittähän tämä saret, että eikö kunnon karijan kasvattaja ymmärrä, että evät ei kasva, vaikka syytä oliski. Osansa asiahan vaikutti myös se, että nauta on elään jolla on taipumusta seisoskella veräjällä, vaikka sillä olis 10 hehtaaria muuta alaa käytettävis.

Siinä veräjällä ei enää Dunlopin varsi piisannu, ku koetettihin korrata poikivia sisälle.

Sitte saapuu se joka syksyynen puima-aika. Tänä vuonna, ensimmäästä kertaa kymmenen vuoren aikana piti ihimetellä, että maharetahankahan sieltä pellosta saara mitää pois, ainakaa puimurilla, ja mistä löyretähän tarpeeksi monta sirpin käyttötaitoosta, jos Sampo ei siä mihinkää kulije.

Ensimmääsen erän puinnit päättyy siihen, että ihimettelin vilijan littajaan kans ehtoo kymmeneltä, että mahtaakahan niitä kärryjä saara enää pellosta ollenkkaa irti, vai onko perätä helepompaa vähä kaivinkonehella painaa lisää päältä, että uppuavat lopunki. Isäntä soitti innoossansa yhyrentoista mais, että irti on, tosin pelto oli kuulemma, ku pommituksen jäliiltä

Seuraava puinti keli osuuki sitte parin viikon päähän. Ensimmääsenä päivänä Anttoni kehuu, etät olis muuten mukavaa tämä puiminen, mutta kuinka se puimurin suunnittelija ei ooottanu huomihon sitä, että pakkaasellaki voirahan puira, ja näin ollen puimurin puintikoneeston ja varsinki seulojen pitääs olla pakokaasulla lämmitettäviä.

Ensimmääsenä viljan littaupäivän aamuna maas oli kymmenen senttiä sohijua, ja kaikki oli kaivanu viimeestänsä silloon pitkät kalsarit ja toppavaattehet esille. Vilja tosin ei koettanu jäätyä, oli sen verran märkää, että ongelma oli pikemminki päin vastaanen, höyry vain nousi kasasta, ku traktorilla tonkii.

Saatihinpa eres kaks tuubillista kuoria kasahan, tai ainaki sille tuntuu, ku niitä koettaa nautoohin sisäästää ja toivoo, että muuttaasivat sen mairoksi.