Niinpä
niin, tämän suuren ”viisauren” mulle kerran kertoo meirän
entinen kunnaneläinlääkäri, joka nykyään heittää keikkaa
yksityysenä, ja jota tuloo siis varsinkin päivystysaikana välillä
käytettyä, kun asuu lähempänä meitä, kuin osa päivystäjistä.
Sinä viikonloppuna se sattuu käymähän joka päivä, parahina
kaks, ja kummatki potilahat oikaasi lopulta kinttunsa ja Jaska soitti
uteliahan miehenä viä viikolla ja kysyy, että kuinkas potilaat. Ja
kun sanoon, että näin kävi, niin kehuu ”varsin harmillista ja
surullista, mutta siltä lehmä kuolee jolla lehmä on”.
Ja
kun puhuu viä kirjakieltä, niin tällääsestä Etelä-Pohjalaasesta
maalaastollosta se on, varsinki jäläleen päin, ollu vähä
huvittavasti sanottu toiselle, jolle on justihin sattunu perkeleen
suuri vahinko navetas ja rahallinenki tappio.
Eileen
oli taas tälläänen päivä, tosin ei oo muutan muutamaan vuoteen
päässy aikuusta lehemää heittämään lusikkaansa nurkkahan,
vasikkoja joskus, kun niitten henki tuntuu olevan välillä torella
herkäs.
Isäntä
soitti navetalta, että Ilta on kipiä, ei syö ei juo, että nyt
tarvitahan eläänlääkäri. Ja korvatki lorppuu Ilta-Ilopillerillä,
asiat on torella huonosti. Minä näin jalakaleikkausta orottavana
sairaslomalaasena juuri ja juuri pystyyn siis sen eläänlääkärin
tilaahan. Sillä oli potilas siä juuri kesken ja lupas tulla, kun
kerkiää.
Tulihan
se, ja olivat Lakson kans kattellu, että eivät oikeen tiä mikä
siä Iltaa vaivaa, mutta siihen tuloksehen tulivat, että asiat ei oo
ollenkaan hyvin, niin iloosen näköönen lehemä ja niin surullinen
sillä hetkellä, korvat roikkuu ja kaikki roikkuu.
Siinä
oli kaivettu lääkearsenaalit esille, ja koetettu antaa vähä
kaikkia, tuo lehemän diagnosin tekeminen on välistä hankalaa, kun
se ei osaa sanua, että mihinkä sattuu ja mikä vaivaa, välistä
lääkitähän vähä kaikkia, lähinnä kyllä tukihoitoona, että
saarahan elämä voittamahan.
Niinpä
Iltaki oli saanu pellavaa, proppia, kalakkia, seltin suolaa ja vettä
kymmenen litraa, kipulääkettä, antibioottikuurin, kun ummes olevaa
nisääki oli epäälty sairauren lähteeksi. Ja sitte löytihin
käret kyynärpäitä myören ristihin ja toivottihin parasta.
Ehtoo
lypsylle mennessensä Lakso kohta jo soitti, että nyt se on kuollu,
oli viä seissy, kun meni ja selekänsä kääntäny, niin lomittaja
kehuu, että meni maata ja veti viimeesen henkäyksen.
Tunsin
epäonnistuneeni lehemän pitäjänä kaikellalailla, olis meirän
pitäny keriitä Illan kärsimykset itte lopettaa, ettei sen olis
tarvinnu sitä luonnollista, eikä niin kauhian kaunista kuolemaa
kokia.
Vaikka
muut muuta väittääki, niin ei siihen lehemän kuolemahan koskaa
totu, ne on mun työkaveriani, ystäviäni ja niille mä kerran
kaikki murehet. Varsinki Illalle, kun se käänsi pään, kun menit
lypsähän ja orotti raaputuksia.
Navetta
on taas yhtä lehemää tyhyjee, sielä on Illan mentävä aukko,
jota ei muut täytä.