Saratuksen jumalaanen voima

Muston ruvennu tämän vuoren aikana tuntumahan, että meirän navetan koos pitävä voima on saratus. Se , että lehemät kuuloo tasaasen tappavaa kiroolua, kunnon syrämmen pohojasta tulevaa saratusta.

Joku kauhisteli, että ei navetas saa huutaa ja lehemille kiroolla. Sanoon, ettei mun tarvikkaa huuta, mutta ku kuulet toisesta päästä navettaa sen helekkarillisen kilikkehen, kun vaikka joku hiehon purrikka heiluttaa kinttujansa, konehet kilikattaa, kun sen tahtihin, niinku ne kuuluusat konnevitsan kirkonkellot. Kerran vähä korotat ääntäs ja sanot ”Perkele” hyvin painokkahasti.

Jos tämä ei kerrasta auta, niin sitte siihen voi lisätä ”oonny perkele kunnolla”, yleensä se auttaa eres sen verran, että ne konehet pysyy siä tissis kii, kilike kuuluu, mutta lypsy sujuu.

Nyt mä oon tämän kaiken maailman sairasteluni kans tuskaallu solujen kans, tai pikemminki lomittaja paraat on joutunu tuskaalehen, kun ne hyppii ja pomppii ja kaikki soluttaa ja eileen soluttomat soluttaa tänään kaikkien muittenki puolesta.

Laksoki jo sanoo, että sun tarttis eres käyrä kerran päiväs huutamas navetan ovelta, että on se Perkeleen kumma, kun ei osata olla lehemiksi ja olla soluttamatta.

Viime pätkällä minkä kerkesin navetas olla uhkaalin niitä, että jos ei perkele soluttaminen lopu, niin soitan Ossille. Oli tehokasta, tipahti satahan tuhantehen pelekästään sillä.

Välistä tarttoo sarattaa ittellensäkki, että ootsä niin perkelehen tyhymä, kun et tuotakaa tajunnu itte, ja miks perkelees teit nuon, etkä niinku oikiasti olis pitäny. Ja kaikkista tehokkahinta on käyrä huutamas pikku-valmetin ovelta varomattomalle Laksolle ”laita perkele se puhelin pois ja tuu käymäs navetas”. Se tosin tippuu melekeen siitä ilimaistuumelta sinne traktorin laattialle, puhelin pomppii käsis hetken ennen ku se tajuaa, ettei se ollukkaa maailma joka kaatuu niskahan, vaan pahan sisuunen akka.

Välistä epäälen, että lehemä paraatki kuvitteloo, että niitten nimes on se perkele, Ippuperkele, Kissankelloperkele. Ja Laksoperkele.

Täytyys opettaa se oikianmoonen saratus toisillekki, niin mua ei tarvittaas siä navetas enää mihinkää, eres sarattahan. Vaikka rupiaa tuntuhun, että se on kohta ainut asia mitä mä siä saan kipeene paikkooni tehtyä, kirottua kipeetä polovia, käsiä, ja pomppivaa pumppua.

Sääkatsaus

Keväällä sitä orottaa sitä kesää, vaikken ny niin kauhiasta mistää heltehistä piittaakkaa, mutta orottaa kumminki. Että tulis komian viheriää, linnut laulaas, ruoho vihertääs, ja siihen vihertämisehen muuten tarvitahan sellaasta mukavaa pientä kesäsaretta, joka kasteloo soppelisti joka paikan. Jonka jäläkihin pihalla haisoo kesä, kesä haisoo muhevalle mullalla, koivun leherille, kostialle ilimalla.

Tänäki keväänä sitä ajatteli, että niin se kesä menöö, lähinnä on lämmin, useen liian kuumaki, ja se jos mikä pistää ihimistä vituttahan, kun pitää mennä navettahan, hiki virtaa pelekästä ajatuksesta, lehemät huiskii kärpääsiä ja paarmoja tukkii ikkunoostaki lypsyn aikana häirittehen, lehemiä ja niiren lypsäjiä. Kumpiaki ärsyttää ne pörräävät otukset yli kaiken. Lehemällä vain on häntä millä huiski, itte pitää koettaa välistä tissikluurulla korrata naamalta valuvaa hikiä pois.

Sitte tuli se tämä kesä, ja yhtenä päivän satoo. Tai niin ajattelit, seuraavanaki päivänä satoo. Ja sitä seuraavana.

Ihimettelit säätierootuksia kattues, että onkahan niihin mahtanu tulla joku virhe, virus tunkeutunu uutispalavelujen ja forecan ohojelmistoohin, ku joka päivälle oli vain piskon kuvia, enemmän tai vähemmän tarijollla.

Kaivelit pitkiä kalsaria harva se aamu, ja miettin kehtaako niitä vetää jalakahan keskellä kesää, ku on niin kostiaa, että tällääsen parahat päivät ohittanehen lypsäjän luntioomihin pakkas ottaa niinä aamuna, kun lämpötila lähenteli nollaa ja satoo.

Tai sitte olotila navetas oli märkien lehemien sinne tallustaes niinku paremmaski kasvihuonees, siäki on tullu oltua töis, niin joku haju siitäki asiasta on.

Kaikki kulukureitit lainehtii kuraa. Lehemät koetti väistellä pahimpia, melekeen mahanpohojahan asti ulottuvia lätäköötä, kiemurtelemalla peltua kohti niinkun yli pitkät anakodat jonos. Yökkönen varsinki osas tämän ”kuinka-kuljen-kuiviin-sorkin-perille” tairon, muutaman kerran sen menua seurannehena tajus lypsjäki paarustaa sen sorkan jäljis, ettei kumpparit jääny matkan varrella, ja tiellä päästyänsä huomannu seisovansa siä sukan lavoon.

Syyskuum lopulla märkyys saavutti huippunsa, mullitki näytti pellolla jo sille, että meillekki rupiaa riittähän tämä saret, että eikö kunnon karijan kasvattaja ymmärrä, että evät ei kasva, vaikka syytä oliski. Osansa asiahan vaikutti myös se, että nauta on elään jolla on taipumusta seisoskella veräjällä, vaikka sillä olis 10 hehtaaria muuta alaa käytettävis.

Siinä veräjällä ei enää Dunlopin varsi piisannu, ku koetettihin korrata poikivia sisälle.

Sitte saapuu se joka syksyynen puima-aika. Tänä vuonna, ensimmäästä kertaa kymmenen vuoren aikana piti ihimetellä, että maharetahankahan sieltä pellosta saara mitää pois, ainakaa puimurilla, ja mistä löyretähän tarpeeksi monta sirpin käyttötaitoosta, jos Sampo ei siä mihinkää kulije.

Ensimmääsen erän puinnit päättyy siihen, että ihimettelin vilijan littajaan kans ehtoo kymmeneltä, että mahtaakahan niitä kärryjä saara enää pellosta ollenkkaa irti, vai onko perätä helepompaa vähä kaivinkonehella painaa lisää päältä, että uppuavat lopunki. Isäntä soitti innoossansa yhyrentoista mais, että irti on, tosin pelto oli kuulemma, ku pommituksen jäliiltä

Seuraava puinti keli osuuki sitte parin viikon päähän. Ensimmääsenä päivänä Anttoni kehuu, etät olis muuten mukavaa tämä puiminen, mutta kuinka se puimurin suunnittelija ei ooottanu huomihon sitä, että pakkaasellaki voirahan puira, ja näin ollen puimurin puintikoneeston ja varsinki seulojen pitääs olla pakokaasulla lämmitettäviä.

Ensimmääsenä viljan littaupäivän aamuna maas oli kymmenen senttiä sohijua, ja kaikki oli kaivanu viimeestänsä silloon pitkät kalsarit ja toppavaattehet esille. Vilja tosin ei koettanu jäätyä, oli sen verran märkää, että ongelma oli pikemminki päin vastaanen, höyry vain nousi kasasta, ku traktorilla tonkii.

Saatihinpa eres kaks tuubillista kuoria kasahan, tai ainaki sille tuntuu, ku niitä koettaa nautoohin sisäästää ja toivoo, että muuttaasivat sen mairoksi.

Onnen pipanoota

Täs toissa päivänä pääsi se Malviina poikihin tuohon makuuhuoneen ja keittiönklasin alle, äiti ja lapsi voi hyvin ja ne kuuluusat jälkeesetki, tai puhtehet niinku täälä vanhemmat tilalliset sanoo, tulla plumpsahti kerrata sinne pellolle.

Ehtoopäivästä olimma koko porukka, kaikkia apupoika Anteroja myören, ruokapöyräs. Ja tästä meirän ruokapöyrästä näköö suoraa siihen synnytyssalina toiminehen pellon reunalla.

Kuinka ollakaa satuun vilikaasehen klasista pihalle, ku sivusilimähän pisti, että siä liikkuu joku, ja mullitki oli siihen mennes jo otettu sisälle, niin pani vähä epäälehen, että mikähän se joku mahtaa ollakkaa.

Lilli Lemmikkihin se sielä, meirän oma putkikassikoira, näytti istua kököttävän oikeen herkkuaterian äärellä. Heti muistin, että ne saatanan jäläkeeset siä pellolla, ja että keskiverto koira ei voi niiren hurmaavaa hajua ja ulukomuotua vastustaa sitte millää.

Siinä se 20 senttiä korkia ja melekeen metrin pitkä koira veti niitä hyvällä ruokahalulla naamahansa. Nehän ei oo mitää mureenta osaa lehemän tuottamista ulostulevista eritteestä, joten se oli vähä niinku loputtoman spagetin mässyttämistä, leuat kävi ja puhtehet lähinnä venyy lisää mittaa. Miehä pisti vähä yököttähän, ku kerroon mitä siä tapahtuu.

Ja koska oon hyvä koiran omistaja, väänsin kaihtimet kiinni, ettei mun tarvinnu nostaa puotani pyörästä ja vaivatua häirittehen toisen päivän herkkuateriaa.

Pienesti mietiin siinä, mitenkähän tuollaasen viiskuukautta vanhan matkamakkaran suolisto ottaa vastahan kohtalaasen hormoni sun muu-pitoosta ruokaa, että aiheuttaakahan se sille yön aikana sen, että vattaa vääntää ja samantien se kuuluusa ryppynauhan naru antaa periksi ja meillon pitkin tupaa koiranpaskan aiheuttamia varpuusparven pörähryksen jäläkiä.

Ongelman ratkaasin pönkäämälllä koirat yöksi keittöihön. Voin lukijooren suuren mielenkiinnon tyyryttämiseksi kertua, että Lillin vatta on ilimeesesi galavanoorusta värkistä tehy, muutama pieru pääsi.

Aamulla sama kyseenen joka kodin ilopilleri näytti vetävän niitä puhtehia menehen pitkin pihaa, kun navetan klasista vahtasin. Koetettihin Lakson kans rynnätä perähän ja saara ne omihin jemmoohimme (eli haurata), mutta ei löyretty, ku hyvin viattaman näköönen koira.

Päivällä, jostaki kumman syystä, päätin mennä käymäs terassilla, astuun sukkasillani ovesta pihalle. Jalaan alla mulijahti, ja tuntuu kylymällä, märijällä, ja hieman sanoosinki limaasselle. Vilikaasin varpaasihini, ja ne saatanan jäläkeeset oli siä mun siron 37 lättäjalakani alla.

Kerranki multaki pääsi huuto, koira pomppas periltänsä terassin nurkasta kesken makeemman päiväunensa ylähä ja huusi hetken, ku hyeena, ku joke peto koetti hänen herkkujäläkeesensä nuon vain varaastaa.

Löin oven kii, heitin sukat roskihin , pesin jalakani melekeen kloriitalla ja soitin Laksolle, että tuu hakehen ne surullisen kuuluusat jäläkeeset tuosta suoraa uluko-oven takaa ja vie ne helevettihin meirän markiilta.

Laksopa saapuu, heitti ne pussihin ja muisti tänä aamuna, että ne jäi sinne pihalle pussis. Kehuun, että olippa ajattelavaanen, nyt Lilli voi oikeen krivoosta vetää ne parempahan piilohon napostelevaksi.

Ääniä yössä

Tairan olla jo meleko kuuluusa siitä, että nukun torella huonosti, tai pikimminki, nukun alakuehtoosta täysin tajupois, en herää , vaikka tupa vietääs ympäriltä, mutta sitte tuloo ne aamuyön pimiät ja pitkät tunnit, ku se uni loppuu pienimpähänki rasahruksehen, ja sitte saanki valavua. Yleensä se taju seuraavan kerran lähtöö vähä ennen, ku kello sois herätyksensä, ja sitte oonki pihallu ku lumiukko.

Viime yönä se uni taas loppuu siinä nelijän mais, käänsin kylykiä ja ihimitellin, että aiva ku pihalta kuuluus jotaki. Koetin olla havaannoomatta asiaa mitenkää, puristin silimiä tiukemminki kii.

Taas se sama ääni kuuluu. Aiva selevestä sinne lämpöösen peiton alle kantoo, että siinä suurin piirteen muutama metri tuvan seinästa ja siitä mun makuuhuonehen klasistani, airan toisella puolen, nautaelään möläji vasikallensa.

Siinä sitte yön pimeyres otti jo vähä päähäniki, olin koettanu päivänä muutamana houkutella niitä kyseesiä hiehon planttuja sieltä märijältä pellolta navettahan, ku ne veräjällä ovat notkunehet vahtaamas sen näköösinä, että tänne meirän on jätetty, ja ain sataa.

Sääliki kävi vähä sitä vasikkaki, ku sitä saretta on sitte piisannu kesäkuusta tänne asti, hyvin tasaasesti ja tappavasti, tälläki viikolla on varmahan 40 milliä turahtany tulehen Esterin inkotenssivaivojen takia.

Mutta koska oon helevetin laiska, mietiin siinä sitäki, että ei sieltä säkkipimiästä (ja märijästä) sitä vasikkaa kukaa lähere ettihin, saati, jos ne teköö perinteesesti ja lähtöö ku kuppa töölöstä, kun näkevätki ihimisen saapuvan.

Entinen hieho, nykyynen lehemä, jatkoo mölinäänsä, tajusin, etten saa kirvehelläkää nukuttua silimällistäkää, jos jourun kuuntelehen sitä. Niinpä kömmiin sängystä ylähä, kaivoon puhelimesta taskulampun esille, kiikootin kamarin soffalla nukkuvaa koiraa suoraa silimihin, mikä sai aikahan sen, että se suluki ne uurestansa, ja lähärin keittiöhön ettihin Pelttooria.

Verin kakaran pinkit pelttoorit päähäni, menin takaasin sänkyhyn, verin peiton korville ja laitoon tyynyn nukkuma asentohon, kaivoon paremman kolon petauspatjahan ja sulijin silimäni. Ihana hilijaasuus.

Makasiin hetken, tajusin, että on vähä liian hilijaasta ne pelttoorit pääs. Käret rupes puutuhun. Koetin vääntää ja kääntää asentuani paremmaksi. Ja taas kävi perinteeset, nukahrin uurestansa vähä ennen kellon soittua.

Nousin ylähä, kävin isännällekki kertomas, että pellolla on vasikka, keitin kaffit. Torkuttihin kummatki kaffet pöyräs varmahan tunti, ennenku Lakso kaivoo taskulampun naftaliinista ja meni klasin alle kiikoottelehen, että mitä sieltä löytyykää.

Sielähän oli Malviina Mustanenä ja vasikka. Hyvinä lehemän hoitajina lampsiimme ensi navettahan ja päätimme, että ensi lypsetähän ja hoiretahan tämä vasikka ongelma päivännäöllä.

Ehtoopäivästä oli kaikki muutki hiehot jo sisällä, ei vain Malviina ja hänen lehemävasikkansa Olviina, eipä poiji tänä syksynä enää kukaa mun makuuhuoneen klasini alle.

Onnen pipanoota

Aina sanotahan, että rahalla ei saa onnia, mutta kyllä mä vähä oon sitä mieltä, ettei se onni ilimaastakaa oo. Varsinkaa, jos se on tuollaases karvaases muoros, niinku se meilläki monesta pakkaa olla.

Enkä sillä karvaasella muorolla tarkotta ny Laksua ittiänsä, vaikka kiva seki välistä on olemas, ja varsinki niin sanuaksemme siä välis, jos halutahan puujalaki vitsiä asiasta lohkaasta.

Meillä nuo harrastukset ja lemmikki, navetas ja tuvas, on pakannu keskittyä tuoohon karvaasehen puolehen. Aina ajattalin entises elämässäni, että koira on sellaanen elään, että sellaasta en sitte ittelleni ikinä vaivooksi hommaa, että siinon ihiminen niin kiinni, ku olla vain voi.

No, kuinkas sitte kävikää.

Tähän, ku muutettihin, niin taloos oli koira. Tassu. Rehti monen rorun risteystys, siihen mahtuu niin monta eri rotua, ku yhtehen koirahan ny voi ikinä vain mahtua. Ja sille se kyllä näyttiki. Tassu ei muuttany vanhan parin mukana mihinkää, Tassu oli vähä niinku kaupantekijäänen. Tosin se muutti pihakoirasta sisäkoiraksi, osas vissihin kattua tarpeeksi anovasti satehella ja tuiskulla, kuinka pientä koiraa niin kauhiasti paleltaa, vaikka karvojaki siitä löytyy enemmän, kun kaharesta lampahasta yhtehensä.

No, johonaki vaihees tuli mielehen, että oikia paimenkoiraki olis torella kiva, ja niin meille tuli Toni, joka sitte puolestansa omistaa piremmän sukutaulun ja sen sukulaaset mones erellises poloves on tunnetumpia, ku mun omani. 

 

Toni on hoitanu paimenkoiran, seurakoiran, kotikoiran ja vähä kyläkoiranki virkaa, ku se on mökkilääsistäki niin kiva, että sille voi pitää makkaraa varuuksi kaapis, jos se vaikka sattuus käymäs. No, sitä voi sitte miettiäkki, että sattuuko se käymäs, jos tuollaanen keskiverto paimenkoiran älyllä varustettu hurtta hoksaa, että tuo ihiminen antaa mulle aina makkaraa, ku meen sinne.

Meillä kotonaki se tietää esittää faarille kaikki taitonsa, istumisen, tassun annon, kuolaamisen ja melekeen kuollutta leikkimisenki, ennen ku faari eres saanoo sille mitää makkarasta. Sitte ne yhyres rapsuttaa jääkaapille ja koira saa makkaraa, ei se faari niin siitä piittaa riittääkö sitä makkaraa, vaikka muorin suunnitelemahan soosihin, kunhan koiralle piisaa.

Tänä keväänä sitte tuli mielehen, että voishan sitä kattua kuinka se aikanansa jo koiravaihtoehtona ollu Corgi meillä menestyys.

Emäntä tuttavista yks sattuu viä sellaasia kasvattahan ja yhtenä sunnuntaina ajelthin sellaasta kattomahan. Lakso kyllä kehuu, ku lähärettihin, että sä et ikinä oo lehemääkää lähteny vain kattomahan, että viimeksiki, ku lupasit, että käyrähän kattomas, niin ostit puoli mulliautollista.

Hyvin Lakso ämmänsä tunsi, niin meille muutti Lilli Lemmikki, Haapatassun Pallosalama, josta suunnitellahan seuraavaa ”suurta” paimenta meirän lehemille. On se metrimakkara jo käyny juomas maitua köökis, aina ku lykkäät konehet lypsystä sinne, niin Lilli lyllertää takapuoli keikkuen maitohuoneen ovesta sisälle, käy nuuhkimas joka kipon ja kapon, ja tillittäää päälle, että Lilli tuli, missä maito.

Toni ei niin kauhian onnelliselta näyttäny, ku Lilli autosta pihalle kömpii ensimmääsen kerran, mutta ei se ainakaa viä sitä oo koettanu haurata kukkapenkkihin (mihinkä se omat harijansa vie samantien, ku silimä välttää), mitä ny on istunu päälle, ku toinen oikeen sille koettaa haukkua.

Äitee mulle jo kehuu, että näköjänsä sitä ihimenen hommaa ittellensä vain lisää lemmikkiä, ku ei mukuloja oo, ku yks.

Tierä sitte, ainakaa maitoauton kuittien mukahan, onko nuo navetas asuvakkaa karvatit juuri lemmikkiä kummempia meillä.

Mistä on vanhat lehemät tehty?

Perijantaina, lapsen kaverisynttärien aluun uhkaavasti lähestyes, tuli puhelu navetalta ”Älykkö on poikinu ja sillon lehemävasikka.”

Voitte varmahan kuvitella, että tälläänen astetta ”paree” äiti, joka ei oikiastansa lasten, omansakkaa, mielenliikkehistä niin ymmärrä mitää, saati sitte jonku muitten muksujen, lähti tuvasta navettaa kohti, ku telekkä pöntöstä.

Kerkesin keskellä pihaa kaivaa puhelimen taskusta, samalla ku puukengillä luistelin koko kesän kestänehien satehian pehemittämäs kuras menehen, ja soittahan omalle äiteelleni, että voisikko saapua pelastahan tyttäres, taas kerran, lapsiongelmasta.

Sain navettarytkyt päälle ja menin latohon ihaalehen näkyä.

Lehemä hoivas vasikkaansa niin tyytyväästä ja ynäji onnellisena. Vasikka oli jo jaloollansa ja kiersi äireetänsä tissiä ettien.

Siinä tuli sitte mieleheni, että Älykkö on poikinu ensimmääsen kerran samana päivänä, ku minäki, eli 15.8.2009. Tosin minä vissihin olin kuitenkin, vaikka miltä kantilta kattottaas rauhallisee ensikko, ku se.

Aluuksi meinattahin vähä, ettei siitä vanhasta kantturasta siä siilon pahanoolla ikinä mitää lypsylehemää tuukkaa, saati, että sais yhtäkää vasikkaa maailmahan elävänä. Se oli ensimmääsen poikimisen jäläkihin koko touhusta, ja varsinki siitä limaasesta vasikastansa, sen verran järkyttyny, että tappoo koko otuksen. Seivästi sarvillansa betonia vasten ja se oli siinä. Ettei ne eläänäiritkää ny luonnostansa oo niin kauhian helliä ja rakastavia.

Saati, että ku Lakso oli sitä koettanu sitte, siinä vaihees viä elos olevalla, vasikalla lypsää. Kehuu, en ny sattunehesta syystä ollu paikalla näkemäs, että löysi ittensä samantien vetimehen satuttuansa takakäytävän seinältä liimaantuneena paskahan.

Oli vissihin tuo sorkka vähä ravakammin liikahtanu ja poistanu tuollaaset pienen lehemän elämää järkyttävät asiat maata kiertävälle raralle.

Appiukkoki oli häsyyhin jouruttu hälyyttähän, että ensikko oli saatu lypsettyä, ei niin kunialla, mutta lypsettyä kumminki.

Ja siitä se lypsäminen sitte alakaski...

Siton sitte lypsetty vähä kaikellalailla. Torettihin kohtalaasen nopiaa, että Älykkö on osaa potkia, ja potkia ja viä vähä potkia.

Naapurin Veli eherotti kerran, ongelmasta kuultuansa, että kaikista kätevin konsti on situa etujalakahan naru, ja nostaa se ylähä, että ei potki enää, ku kaatuus katollensa koko kanttura. No Lakso laittoo tuumasta toimeksi, ja sitoo jalaan. Kehuu jäläkehen päin, että toimii hyvin, mutta se narun irti ottaminen oli sitte uus ongelma, kun se kinttu oli vispannu menehen eres takaasin ja vähä muut kintut viä siinä sivus. Että mee ny sinne irroottahan sitä sieltä vuohisesta.

Johonki vaihees huomattihin, että Älyköllä oli lisänisä kii toises vetimes ja se päätettihin leikata, sitäki hommaa se vastusti viimeesehen asti. Sellaasella annoksella rauhoottavaa kuulemma taintuu norsuki, muttei Älykkö. Torettihin, että ehkä se on kuintekin sen verran pökkyräs, ettei tohiri potkaasta.

Nykyysin tavallisen nelivetiminen kymmenen vanha lehemä on jo itte rauhallisuus, moni ei uskoos, että sen kohorolla ollahan käyty usiamman, ku yhyren kerran vakavia keskuteluja piretähänkö sitä enää.

Aikanansa vain oli aina pulaa lehemistä ja Älykkö on saanu henkensä pitää. Mielenkiinnosta kattoon täs sen 305 päivän tuotoksia ja näyttävät keikkuvan siinä 13 tuhannen toista puolta muutamaa poikkeusta lukuhun ottamatta, se on lypsäny välistä melekeeh tyhyjästä yli 60 kilon päivätuotoksia, kun se jalaat ei kestä ruokkia, niinku toiset ruokkii lypsylehemiä.

Ja ennenkaikkia, se on kerran hoirettu utaretulehruksehen erellisten seittemän kauren aikana, tiinehtyminen vähä takkuuaa, mutta se hänelle anteeksi annettakohon.

Enää en ehkä viittis tapella matkahan tuollaasen peron kans, vaikka näyttää niistä peroostaki tulevan vanhemmiten rauhallisia kantturoota. Ja aluun kysymyksehen vois vastata, että rahapulasta ja lypsäjän sitkeyrestä.

Terveyrenhoitua tuvas ja navetas

Täs oon miettiny näitten monituustan iän mukanansa tuomien vaivojen kans, että minkälaanen terveyrenhuolto tää Suomes on olemas, sekä niille lehemän hoitajilla ja lehemille.

Pitääskähän mun ny vähä niin sanuaksamme vertaalla tätä asiaa keskenänsä, kun on välistä pannu tämä ihmispuoli vituttahan ja käytän pääsääntöösesti tästä johtuen yksityysen lääkäriaseman palaveluja, jos en ny mitää muuta varte, niin saarakseni asialtaasta palavelua joka kerta sinne soittaessani ja lääkärillä käyressäni.

On muutaman vuoren kärsiny niinki helevetin nolosta vaivasta, ku kusitulehruksista. Sain sen kylypyläterveesinä joku vuosi sitte, ja voin kertua, etten oo kertaakaa käyny enää kylypyläs sen jäläkihin.

Ensinnäki, että pääset vaivastas hoitohon. Koetat soittaa terveyskeskuksehen, ja sitte jännität kuka siä vastaa, ja ennen kaikkia mitä se vastaa.

On eherotettu, että kärsin inkotensista (tämän sanoo kyllä lääkäri), kiitos vain, en oo huomannu, että lirahteloo joka askeleella housuuhin kävelles. Ja epäälin kyllä, että ei sekää alakaa yhyres yös, niinku taikaiskusta.

Ja jos oikeen hyvin menöö, diagnosi on se, että ei tää mitää vikaa oo, kun emme saa vilijeltyä vastausta, että sullon kuule Ms-tauti. Siinä koetat sönkätä, että ei oo muita oirehia, ku tämä perhanan uusiva kusetus. Ja sitte sua melekeen lykätähänki ovesta pihalle vaivas kans, että kyllä se ohi menöö.

”Koeta ny vain pinnata, että saat piräteltyä tarpeeksi kauan sitä rakossas” Pinnaa siinä, ku tuntuu, että se kyseenen rakko, kaiken mureheen aiheuttaja halakee, ja sitä tavaraa suihkuaa korvista ja särkyhyn ei mikkää buranat auta.

”Me ei voira teherä vilijelyä, kun syöt estolääkettä” No, minkätakia kissiistä ja koirista voi eläänlääkäri kyllä teherä, jos niiren oireesihin ei ensimmääset lääkkehet vaikuta ja se saa kyllä tuloksen. Miettiny välillä vieväni jonku lehemän nimellä sen oman näytteheni sille kunnaneläänlääkärille, että saisin jonku vastauksen. Se nimittään vilijeli meirän lehemästä näyteht tuosta nuon vain, piti vähä kauemman vain sitte tulilla, ku ei seuraavana päivän ollu viä kasvua, kävi oikeen lauantainaki kattomas, että onko tapahtumia ja olihan siä.

Muston testattu diabetteksenki maharollisuus niin monta kertaa, että lopulta yhtä hoitajaa jo nauratti, että sullon kyllä nämä arvot niin kohorallaan, että ei oo järkiä parin kuukauren väliin ottaa uusia.

Yhyren kerran sain helevetillisen seksivalistuksen, minä vanha ämmä, joka ei ny kelepaa kellekkää, ku pussipääs ”kuinka avioliitossakaan ei saa harrastaa missään nimessä seksiä ilman kondomeja, olet vastuuton ihiminen, jolla on varmasti klamydia”. En tienny olisinko itkeny vai nauranu.

Ja sitte ne lehemät, jos mä soitan meirän eläänlääkärille, että lehemä on kipiä, sillon varmahan utaretulehrus, niin se tuloo kattomahan, se ei vähättele mun diagnosiani, saa mua tuntehen ittiäni helevetin tyhymäksi, eikä välttelehen sille soittamista viimeesehen asti.

Siltä kehtaa kysyä melekeen vaikka mitä, välistä sellaasiaki asioota, että ittiäki naurattaa. Ollahan käyty lävitte ne ihimistenki vaivat, liikavarpahista korvartulehruksihin.

Jos se ei tiä vastausta, niin se selevittää, eikä vastaa, että meillei kuule oo tähän asiahan värkkiä tää, että etti itte muualta.

Että tarvittooko ihimetellä, että oon vähä niinku lehemä ja maksan omasta kukkarosta suurimman osan kummanki terveyrenhoirosta, tosin ihimisillä hoiretahan lähinnä sairauksia, niillei oo viä keksitty tätä terveyrenhoitua ja ennaltaehkääsyä, ne voirahan pumpata täytehen lääkkeetä loputtomasti.

Eläänten näyttehistä saarahan selevyyttä, vaikka sille on joku kuuri jo alootettu, mutta ihimisten vissihin ei, ku pitääs orottaa ainaki kaks viikkua, että kaikki erelliset jäämät on poistunu elimistöstä.

Mitähän ne Valion labras tai Movetilla sanoos, ku lähettääs omansakki maitoauton mukana tai postis sinne Korvanumero 521 Emäntä? Tulisko selevyyttä ja saisinko ihimettelevän puhelun, että mikä tämä on. 

Välistä musta tuntuu, että lehemillä on viä asiat hyvin osahan ihimisistä verrattuna. 

Kyttäyskeikka

Tiettekö, tämä maanvilijelijän elämä on yhtä kyttäämistä.

Sitä kytätähän kaikenmoosia kummallisia asioota. Koska maitoauto tuloo, tuliko posti jo? Milloonka teurasauto saapuu, kävikö rehurekka, ku siilo rupiaa kolokuttelehen tyhyjyyttänsä.

Kytätähän tuvan klasista, että mitä ne lehemät teköö pellolla. Tua ne syö, kytätähän, että mitähän ne syö. Miks ne on tua? Onko siä jotaki erikoosta? Pitääskö mennä kattomahan, mitä ne teköö siä, tarvittiskohan ne mun apuani ja seuraani siihen mitä ne ny ikinä sattuukaa puuhaahan.

Navetas kyttäät niitä lehemien kiimoja. Minkälaasta limaa näkyy, miksei näy llimaa, minkä helevetn takia tuo lima on tuollaasta, eikä sellaasta. Mitä tekisin sille limalla, siementääsinkö vai olisinko siementämättä.

Sitte kytähän tietysti kuka menöö mökki tietä pitki, onko se vain meirän lehemä, vaiko maharollisesti mettän hirvi. Vai koirako siä lönköttää, ettei vain oliski susihukkanen.

Ja tietysti sitä säätä.

Keväällä alakaa se lumihankien, jos ny niitä nykypäivänä sattuu näillä leveyksillä olehen. Silimä kovana vaharatahan, että on ne varmahan jonku verran jo sulana, aiva selevästi eileen otti tuo triivun harija tuohon kohtahan navetan seinää, ja tänään vain tuohon.

Ruvetahan haaveelehen, että kun nuo tuosta sulaa, niin kohta me päästähän sitte pelloolle ja ruvetahan oikeen työstähän. Ja ku muutama päivä, ja yöpakkaaset, menöö, niin kytähän viä ankarammin. Eikö ne perhanat sula ollenkaa, ei tuu kevättä tänä vuonna. Ei tuu, vaikka kaikkina muina vuosina on tullukki, joskus ennemmin, ku toisinansa.

Sitte ku se lumi on sulanu, niin joku kiireheesin painaa jo pellon reunalla rautakangen kans, koettahan onko routaa. Ja maa vain kömäjää ja hakkaajan pääski taitaa vähä kumista, ku se sen kankensa sinne justihin lumen alta palijastuneesehen maahan isköö ja löytää sen rouran sieltä

Sitte sitä ihimetellähänki, ja kytätähän taivasta, että eikö ny yhtää näy saretpiliviä, että tulis vettä ja se routa sulaas maasta. Niskat meinaa aiva tulla kipiäksi, ku tuijotetahan taivasta, että minkälaasta piliven lonkaa siä seikkaaloo, vai seikkaalooko ollenkaa.

Sitte ku saat ne kylyvöt alakuhun, niin alakaaki se toisenmoonen kyttääminen ja taivahan vahtaaminen, eikai ny vain tuu saretta, että saataas nämä kevät työt valamihiksi askeres väliis?

Saat siemenet maahan ja sitte voi sataakki, että lähtis kohta orastuhun. No, ei sara, vahtaat taivasta, että mikä perkele sitä esterin kuuluusaa persettä nyt vaivaa, kun ei piskuakaa tuu. Ehtoolla viimeeseksiki vilikaaset klasista pihalle ja toivot kesäsaretta. Hilijaasta ja sopevaa, kaiken kastelevaa.

Ja nykku olis rehunteko, kyttäät sitä sateetonta väliä, kiruat säitten haltijaa, ja ittiäski, ku aina sataa. Vahtaat tällä kertaa sinne taivahalle ja ihimettelet millä perkehelellä se voi ollakki aina nuon musta ja mistä pirusta tuota vettä riittääki. 

Nyt moon kytänny viä facebookkia, tilan sivut on onnellisesti kaatunu ja oon vaharannu, mahtaasko sinne johonki välis päästä vai olla pääsemättä ollenkaa. 

Vanhuus ei tuu yksin

Mä oon täs miettiny, että nytkö se alakaa. Vanhuus. Nelijäkymmentä rupiaa tulehen tämän lypsäjän mittarihin pikku hilijaa.

Sitä huomaa aina välillä ittestänsä uusia piirtehiä, minkä voi kattua ennustavan sitä kuuluusaa vanhuutta, ja toivottavasti viisauttaki siinä sivus. Tosin luulen, että omalla kohorolla se ei tarkoota sitä jäläkimmäästä.

Ensimmäänen, ja ei niin torellakaa mairitteleva, vanhuuren oire minkä oon huomannu ittestäni on se, mitä isä aina sanoo ”vanhoosta ihimisistä” (ei kyllä varmahan tarkoottanu sillä ittiänsä). Tuntuu, että ku jotaki tarttis teherä, seisoo suu auki, niinku pareekki kärpääs haavi, ja ihimettelöö, että mistä aloottaas ja mitähän sitä sitte tekiskää. Ja tekiskö mitää, vai aloottaasko ollenkaa.

Lehemää siementäeski on välistä turpa täynä sontaa, ku se leuka roikkuu, niinku vanhoollä äijillä, ja sitte käy turahrus ja mihinkäs se paska lentääkää, jos ei suoraa sinne leipäläpehen. Voi sanua puhuvansa paskaa oikeen kirijaamellisesti.

Saati se, että on kauhia tohina, että teet jotaki.

Navetaski läheret kolaahan parsia, ensi kävelet kuus kertaa navetan päästä päähän, ettien niitä paskakolia, eikä niitä meillä eres oo mitenkää vähä. Yleensä ne on tullu jätettyä sinne peränurkkahan, matkalle on jääny vain muutama sellaanen, joita et muka jostaki syystä halua käyttää. Kaikista huvittavinta siinä tietysti on se, että kerkiät unohtaa sen, mitä olit hakemas siinä välillä ja hairahtua tekehen jotaki muuta tarpeellista. Kuten raaputtahan Almua korvan takaa, hierohon nenää sen turpahan.

Yks varma, omasta mielestä, alakavan seniiliyren merkki on se, että maitoauto vaihtuu käymähän meillä yöllä. Arvakkaa opinko minä sitä aikaa enää millää? Muutamana yönä melekeen kirmannu pihalle alasti, ku oon kuullu, että pihas käy auto. Ensimmäänen ajatus on tietysti, että mikä vitun auto meirän pihas on tähän aikahan yöstä ja mitä helevetin asiaa sillä on meille.

Siinä olis voinu saara maitokuski syränkohtauksen, kun olisin rynnänny tuvasta pelekis tissiliivis ja aluushousuus maitohuoneesehen tukka pystys hätistelehen sen öistä työrauhaa.

Tämä öinen maitoauton käynti on tietysti saanu aikahan sen, että muistuttelen lomittajia, että laittakaa aamulla tankin raana kii ja tankki päälle, ku rupiatte lypsähän. Arvakkaa muistako koko asiaa itte?

Usiamman kerran kävelly maitohuoneesehen ja huomannu, että tankinpesuri sylyköö maitua laattialle. Kiirehellä kääntäny raanan kii ja koettanu huuhrella hanaa ja pesuria, että saisin mairot sieltä pois. Ja viemärikki tykkää kyttyrää, ku sinne pääsöö maitua. Siä on suoraan suomeksi sanuen voi pötkä taas yks kaunis päivä, ku isäntä sen joutuu mulle avaahan.

Ja välillä on käyny niinki onnellisesti, että on unohtunu laittaa tankki päälle lypsyn aikana. Saat konehet maitohuoneesehen ja huomaat, että tankis on lehemä lämpimät mairot orottamas, koetat painella kaikki pirun nappulat mikkä siinä jäähryttämisehen liittyy, että saisit ohitettu viivehen. Saratettu, ku lappalaanen ja haukuttua isännän ja tankinhuoltomiehen siinä sivus, kun ovat keksinehet sen viivehen siihen laittaa

Viime viikonloppuna tämä vanhuuren ruokutuksen multhuipentuma sai pääte pistehensä, kun kesän ensimmääsillä lämpöösillä vähensin vaattehiani navetas. Tietysti siinä hieman hikisenä vilivoottelin ittiäni naveta ovella, kävi niin sopeva tuulen vire. Ehtoolla ihimetelinki, että mikä perhanan omena mun pakarahani on ilimestyny. Tarkempi tutkiskeli osootti, että en oo ryhtyny ”herelmälliseksi” vaan jumittanu perseeni niin, etten tahtonu saara loppu viikonlopuna lypsimiä kii eres Liberolle, jolle saa laittaa melekeen seisaaltansa konehet.

Että turhaa ne eläänsuojelujärijestöt pelekää, että lehemiä piretähän parsinavetas viä iän kaiken, ei meillä ainaa. Emäntä loppuu enemmin siä parres lypsäes, ku lehemät.

Virastoelämää

Meillä isäntä siinä luokkas ensi polovensa, siinon vissihin kierukka vika, niinku vanhas Lämpötulen Srtokeris. Tai niin ne epääli terveyskeskukses.

Sai kuulkaa kerrasta, melekeen, lähettehen Seinäjoelle keskussairaalahan jatkotutkimuksihin. Soittivakki kohta, ku lähete oli menny perille, että nyt saat tulla sitte parin päivän päästä näyttähän, että amputoorahanko koko koipi pois vai riittääkö vain varaosat.

Olin jo innoossani, että nyt kuulkaa kerranki päästähän liukkahasti liikkeelle. Eikähän erellisenä päivänä se rupia sanohon, että on kylymä, ehtoolla, ku tuun askarehilta se valittaa, että lapahan sattuu saatanasti. Sanoon siinä, että soita sinne terveyskeskuksehen, että minä oon lehemänlypsäjä, en mikää sairaanhoitaja.

Ottivat samantien vastahan ja sieltä suoraa Seinäjoelle keuhkokuumees.

Siinä sitte sain lomatoimistolle toimitettua anomuksen, että mies tarvittoo sairaslomaa, että onnistuuko mun hoitaa se asia, ku meillä on tehty aikanansa Melan vaatima valtuutus, että saarahan hoitaa toistemme asioota. Onnistuu, seuraavana ehtoona oli lomittaja pihas.

Sitte lupasin toimittaa ne kuuluusat ”paperit” eli sairaslomatoristuksen.

Se onki kuulkaa vekkuli paperi, kun saat sairaslomaa lääkäriltä, sitte haet Melasta tai Kelasta päätöstä, että ookko eres oikeutettu saamahan sairaslomaa ja näin ollen lomitusta sairasloman nimis vaiko lomitusta 35 euroa tunti.

Tänään selasin niitä erellisiä sairasloman päätöksiä mitä oli tullu postilootahan ripakopallinen.

Siä oli yks mulle Melalta ” olemme todenneet, että 15.1 alkaen selkänne ei voi olla enää kipeä 15.12 tapahtuneesta tapaturmasta lehmän kanssa” ”tästä eteen päin sairaspäiväraha anomuksenne on hylätty ja voit siirtää ne käsiteltäväksi muihin laitoksiin” tämänki päätöksen tuleminen siis kesti melekeen 4 kuukautta.

Tuskan hikiä pukkas pintahan, kun ajattelin, että lomituksen tuntihinta saattaa melekeen kolomin kertaastua siitä, mitä sen oletettihin olevan.

Kävelin niiltä jaloolta Kelahan viemähän tätä kyseestä päätöstä, koska Mela ei toimita mitää paperia sähköösesti tai muutenkaa sieltä etehen päin, vaikka kyllä kyselevät kyseesisttä laitoksista, sairaaloosta ja sieltä Kelaltaki meirän tietoja omihin tarpeesihinsa.

Siä me sitte Kelan tärin kans ihimeteltihin asiaa. Kattottihin, että hakemukset on siä ollu jo sisällä, mutta asias on orotettu tätä Melan päätöstä, minkä jäläkehen Kela voi päättää, että oonko mä mitenkää oikeutettu mihinkää.

Mikä mielenkiintoosinta mun mielestä asias on, että näitten päätösten pienoonen viivästyminen aiheuttaa myös sen, että lomatoimistot ei saa laskutettua yrittäjiä lomitustunnistaa, koska ne pitää toimittaa sinnekki ensimmääsestä päivästä alakaen.

Oman asiani sain jotenki taas nytkähtähän, mutta isännän paperit oli kaikki merkinnällä ”Emme voi tietää, että oletko saanut päivärahaa jostain muusta laitoksesta”. Ja niiren kans on käytä niitä täyttämäs siä Kelas ja Melas, että olis varmahan ruksit oikees paikoos.

Ihimeteltihin siinä sen henkilön kans, joka hoitaa meillä suurimman osan paperitöistä, että mitenkä perkelees tämä voi mennä näin. Kukaa ei tiä mitä paperia sinne pitää toimitta, kukaa ei osaa neuvoa onko ne paperit oikeen täytettyjä, kukaa ei oo vastuus mistää, paitsi siinä itte. Mistää ei saa ketää puhelimella kii, tai jos saa, niin se ei tiä mitää ja vetuaa ties mihinkä pykälihin, että ei voi kertua.

Eipä oo erellisinä vuosina ollu tälläästä ongelmaa, että joka helevetin hakemus tuloo bumerangina takaasin tekstillä ” et ole oikeutettu sairaspäivärahaan”, vaikka välistä on maattu sairaalas operootavana.

Tosin istuu siä Kelas yks setä, joka oli orottanu, että saa asumistuki päätöksen. Oli orottanu jo 2,5 kuukautta. Mietiin siinä, että mahtaako saara häärön ennemmin, ku tarvittemansa tuen.

Nämä on varmahan ne kuuluusat byrokratian purkutalkoot ja hyvinvointiyhteeskunnan hengennostatus talkoot. Kaikki voi hyvin, kun ei vain sairastu tai jouru työttömäksi.

Lomituslakia

Siinä pätkähti sitte netin ihimeellises maailmas etehen uuret eherotelmat lomituslain uuristuksehen. Mietiin siinä ensi jo sitä, että miksei sitä aluunperin ajateltu loppuhun asti, eikä ensi tehty muutama aika sitte joku eherotelma ja sitte tullu mielehen, että me ei muuten tehtykää oikeen ajatuksella ja huolella, että alootetahas aluusta.

Oikeen kuulkaa avasin sen ja rupesin tavaamahan silimät sikkaras ja tuskan hiki ottalta valuen, kun koetin ymmärtää mitä siinä oikeen sanotahan, että tietääsin sitte isännän kans siitä koettaa keskustella. Tosin luotan asias siihen, että se tajuaa lukemastansa enemmän mitä minä.

Ensimmääsenä pisti silimähän, että lomaoikeus olis tilakohtaanen, ja lomat olis pirettävä samahan aikahan muiren lomansaajien kans. Meilläki se tarkoottaas sitä, että mun pitääs pitää kaikki vuosilomapäiväni Lakson kans samahan aikahan. Yleensä me kyllä ollahan pirettyki, mutta toisaalta ihimisillä on erilaasia elämän tilantehia, ja toiset ei torellakaa halua pitää vaikka sen puolisonsa kans niitä lomia yhyres.

Tai jos siä tilalla onki 3 tai vaikka 4 jokka olis saamas sitä vuosilomaa, niin pirätte kuulkaa yhtäaikaa, vaikkei ny niin huvittaas lomaallakkaa.

Hyvää asias oli, toisaalta, se että esitettihin, että olis 31 päivää lomaa vuores, eli meillekki tulis silloon kaks lomittajaa 31 päiväksi tekehen töitä, entisen 26 päivän sijahan, kun ollahan ny pääsääntöösesti tähänki asti ne lomat piretty samahan aikahan, aiva sillä, etten viitti loma aamuuna nuosta nostahan isäntää navettahan, jos mulla oliski vuosilomaa ja sillä ei.

Sitte rupesin tihirustahan niitä uusia laskelmia kuinka työaika laskettaas tilalla. Tuntuuvat kaikkine perusteluunensa meleko erikoosilta jo alakuhunsa. Silimähän pisti jo siä lause ”on tutkittua, että yksi henkilö seleviytyy lypsystä ripiämpää ku kaksi” No sitä en kyllä kiistä, mutta kehenkä sitä lypsyäki verratahan, minä joka lypsän niitä omia kantturojani joka päivä sillä omalla tyylilläni seleviän niitten lypsystä nopiampaa, ku lomittaja, joka vaihtaa harva se päivä työpaikkaa, joutuu sopeutuhun erilaasihin työtapoohin.

Seuraavaksi siä sitte lukiki, että ne on kehittäny uuren laskenta mallin siihen mitenkä meirän työtunnit laskettaas. Sellaasen, että se pohojautuus eläänyksikkööhin, ei siihen, mitenkä ne työt siä tilalla muuten tehtääs, tai että otettaas huomihon, että toinen jakaa kottikärryylä rehut ja toisella taas on kaikki automatisootua.

No minäpä otin ja laskin, että mitä se mahtaas meilläki tarkoottaa.

Ensimmäästen 1-14 nauran hoitohon meni käsityskykyni mukahan (vaikka yksinkertaanen oonki) 30 minuuttia per elään, eli 7 tuntia päiväs.

Seuraavat 46 elääntä vaatis hoitohonsa 8 minuuttia per elään Eli 3,68 minuttia.

Sitte seuraavat 60 elääntä jokka tosin sitte onki nuorkarjaa, eli 5 elääntä on vasta kokonaanen elään, 2,5 minuttia per häntä, eli 30 minuuttia päivä..

Näin ollen meilläki työaika (kun meillä on se noin 72 elääntä/yksikköä) tekis 11,38 h päivä.

Siinä sitte vissihin osa jätettääs lypsämättä, kuivittelematta ja ruokkimatta. Monikahan lomittaja meille sen jäläkihin haluuas yleensä tulla, ku ei tulis täyttä työpäivää, vaan jäis melekeen kaks  tuntia vajaaksi?

Ja tällä laskelmalla kuulemma vähennetähän lomittajien osa-aikaasuutta.

Niin, eihän me olla yksilööta, meirän navetat, sikalat ja kanalat, tai tarpeeksi suuren lampolat ja mitä lie, ei olla erilaasia yksikköjä. Meirän ja meirän työtavat on heleppo niputtaa yhtehen laskurihin, sanotahan vain, että yksinkertaastakaa kuulkaa töitänne käytännös, me tehtihin jo niin paperilla. 

Ny varmahan joku viisas mies tuloo kehuhun, että kattot maailmaa liian ahtahasta rei'ästä, että et näe kehitys maharollisuuksia. Tällei ainakaa maaseurun työllisyystilannetta parannettaas. 

Koneeren ylivoimaa

Meillä isäntä oli viime viikon siä Hollannissa krassaamas lehemän perseetä, ja opettelehen kotitarvesiementäjän jalua taitua, että ei tällääsen laiskan emännän enää tarvittis sitäkää teherä.

Me tää kotona verettihin sillä aikaa lonkkaa, käännettihin kylykiä ja kärsittihin ilimavaivoosta, vai kuinka se ny menikää?

Maanantaiksi ei oltu järijestetty ittellemme mitää muuta ylimääräästä, ku käytihin kuuntelemas Faban palopuheeta jalostuksesta, epäälin kyllä siä penkis istuessani, että olin kovin epäkiitollinen maaperä kyseeselle tierolle.

Tiistaina kävi eläänlääkäri ja tarkastettihin poikineeta, onko niillä mitää toimintaa ja koska olis sitä toimintaa, jos olis. Ja ripakopallinen hiehoja, jokka on ollu Herra Sonnin helläs huomas. Kerrottahanko, että Suomenkarjan erustaja oli kaikista pisimmälle tiine, mutta se ny ei varmahan ollu kellekkää mikää uutinen.

Sitte tuli keskiviikko ja traktori hajos, ensimmääsen kerran. Melekeen hypiin riemusta, ku apupoika Antero tuli kertomahan, että remmi paloo. Voitte varmahan kuvitella, että minä suurena tekniikan tuntijana heti paikallistin kyseesen remmin nimestä viä mikä se oli. Kysyyn kyllä, että mitäs kyseenen remmin palaminen ny tarkoottaa sitte, ei kuulemma laturi, vesipumppu ja mikä tärkeentä, ilimastoonti pelannu.

Kuvittelin mielessäni jo, että jourumme purkahan puoli traktoria jonku helevetin kallihin remmin takia. Kerranki yllätyyn iloosesti, maksoo kaikki 40 euroa ja sen sai sieltä väliistä vaihrettua. Kävi kuulemma aiva kätevästi.

Seuraavana päivänä huomattihin, että nyt se perhana prääsää ölyjyä pihalle aiva oikohonsa. Se kuulostiki jo sen verran kallihille, varasinkin, kun näimme siulumme silimin, että jourumme ostahan koko pirun etuakselin korijataksemme vaivan.

Seuraavan aamun tutkistelut osootti vaivan aluuksi pienemmäksi, mitä ensi luulimmekaa, liitin löystyny, eiku kiristystä ja uuret peräölijyt sisälle. Seuraava ongelma meillä oliki sitte asian tiimoolta, että ei tieretty mitähän peräölijyä se Lakso itte on siä käyttäny. Onko maharollisesti samaa, ku pikku-valametis vai pitääkö ännäs olla omat ölijynsä.

Tongittihin tyhyjiä pönttöjä, kollattihin koko paja, löyrettihin kyllä moottoriölijyjä, muttei peräölijyä, ei eres yhtää tyhyjyyttänsä kumisevaa kanisteria, että oltaas tieretty mitä litkua sinne laitetahan. Käskin laittaa isännälle viestin, ja sanoon viä, että minähän en laita. Arvakkaa vastasko se?

Seuraavaksi soitettihin Mikolle, että mitähän siä maharollisesti käytetähän. Se tiesi kertua laarun ja mistä sitä on ostettuki. Holokolta. Eiku näppärätä ihimiset ottaa puhelimen kourahan, Apupoika Antero kysyy, että mikäs sen kyseesen Holokon etunimi mahtaa olla. No mistä minä tierän, mutta luulen, että son tämä.

Hetken päästä se soittaa mulle, että oli muuten väärä etunimi, mutta onneksi se ei vastannu, ja ölijyt on nourettavis anturajärveltä. Seuraava ongelma oliki sitte, etten tienny mihinä kyysenen henkilö asuu. Seki selevis, sain kolome kannya ölijyä, ja poijat sisäästi ne traktorihin. Huomataksensa, että vuoto ei vähentyny yhtää.

Seuraava diagnoosi oliki, että tarttoo ehkä ottaa koko etukuormaaja ja sovittehetki irti. Sitä mietiimme hetken aikaa, ja päätimme, että asia ei tästä parane, läheretähän syömähän. Siinä kebabin ääres isäntä laittoo viestin, että lietepumppu pitääs palauttaa.

Voin kertua, että naisisihin pienihin pintahermoohin otti sillä hetkellä aika kiitettävästi, vaikken itte eres kyseestä viestiä isännältä saanu vastasin ”palauta perkele itte, vaikka carinalla vetäen, ku meillei oo millä vierä, saati mihinä v***un välis seki tehtääs”. Ei vastannu takaasin, että kyllä kulta, niin teen.

Lauantaina traktorin vika korijaantuu muuten kohtalaasen heleposti, mutta arvakkaa saako sellaasena päivän mistää varaosia? Konehallilla huokaalin jo sisälle päästessäni, että kyllä voi olla masentava paikka. Jarno kehuuki, ku koetti sieltä saatuja osia sovittaa paikkahansa, ja toretessansa, että saatihin vääränlaaset, että ne kuuli varmahan sun kehus ja antoo nämä meille tahallansa.

Kävimmä kaikki Kauhajoen pulttia ja mutteria myyvät liikkehet lävitte, ja mihinää ei ollu sellaasia kahta (2) mitä me oltaas tarvittu. Valpartsilla olis ollu, mutta kehuuvat suoraa, että ei kannata näin viikonloppuna hakia, ku kyseeset onalehet ei maksa juuri mitää, mutta päivystysmaksu on kohtalaasen suolaanen.

Niinpä palasimme tyhyjin käsin kotia, ja joimma pannullisen kaffia ja päätettihin, että hoitakohon Lakso itte traktorinsa kasahan maanantaina. Onneksi saatihin toinen lainaksi appehen tekohon, falskaavat jarrut vain teköö asiahan oman jännitysmomenttinsa, vaikka pirättäähän se viimeestänsä apevaunun kylykehen.

Mutta selevittihin, noroviruski iski ensimmääsehen vasta sunnuntain ehtoo askarehilla.

Isäntä matkustaa

Eileen koetti se päivä, että Laksolle tuli lähtö sinne siemennyskurssille Hollantihin. Minä hieroskelin käsiäni tää ja ajattelin, että nyt mullaki se vapaus alakaa, ettei tartte kattua, ku ittensä, kakaran ja koiran perähän ja ollahan ku ellunkanat.

Viikolla rupesin miettihin jo, että kuinkahan täs käy, ku ilimootin muutaman hiehon teurahaksi ja sain samalla tietää, että ne haetahan jo viikonloppuna kyytihin. Ei siinäkää mitää, mutta osa niistä sattuu olehen ulukoruokinnas ja näin sieluni silimin, kuinka jahtaan niitä sieltä omin voimin tuskanhiki ottalta valuen, ku ensi herään päikkäriiltä justihin siihen, ku mullikuski soittaa, että pihas ollahan.

Ajattelin olla kerranki etuaijas ja orkanisoon tänne apupoika Anteron ottahan ne jo lauantaina laron poikimakarsihana, siinäku koetettihin niitä kaikkia kolomia sinne saara kaharestansa ja yks koetti kiivätä siilon aitojen ylitte, pilikahti pienehn mielehen, että se Lakso vois tulla eres etehen seisohon, kun ei keriitty aiva joka paikkahan etehen mihinkä olis tarvinnu. Puhelu tupahan ja eikähän se oo jo suihkus. Torettihin siinä, että hyvä tietysti niin, ku son kuuluusa siitä, että on myöhäs varmahan aikanansa omista hautajaasistansakki.

Ehtoolla oltihin navetas toisen apupoika anteron kans, kovaa triksevää, että päästähän poiski joskus sieltä, eikä mee yöhön asti.

Sain turvekärryt navettahan, niin äitee soittaa, että olisinko keriinny lähtiä siirtähän sitä 25 kilomerin päästä, mihinkä se oli lomamatkaltansa jääny linija-auton kyytistä, niille kotia, ku isä ei television kattomiseltansa kuule, että sille on soitettu. Ja toisin samalla mukulan sinne mummun huomihin. Keksii se sitte, että mun velii asuu siinä parin kilometrin pääs, että on vähä lähempänä, ku minä.

Hetken päästä soittaa kakara tuvasta ”miksei kukaa kertonu mulle, että mummu on jo kotona YHYYY”. Ei ny viä kukaa keriinny sinne asti. ”Minä haluan sinne HETI”, ensi täytyy jonku kyllä jakaa apet ja lypsää lehemät.

Saan lypsimet kii, niin puhelin soi seuraavan kerran ”mihinä oot?” ”No, mitäs luulet” ”Tuun kylähän” ”Tuu vain, mutta saat tulla lypsylle kans, mutta jos ohi ajat, niin vie mukula mummulahan”. Sain sitte jättää lypsyn kesken ja lähtiä laittahan hulda huoletonsa matkahan.

Lopulta, ku pääsin navettahan totesin olevani jo auttamattomasti myöhäs suunnitelmmistani.

Jatkoon lypsämistä, kunnes Luoteelle ei saanu saatanallakaa konesta kii. Ei imeny, vaikka tein mitä. Irrootin tykyttimen, avaalin kaikkia sellaasta, mistä mulla ei ollu mitää käsitystä mitä ne teköö siinä lypsimes. Soitin isännälle ja huusin kurkkusuorana koko lypsykonehen alimpahan helevettihin, käskin se soitta Makelle, kun en ymmärrä lypsimien sielun elämästä mitää. Se sai linijan auki antaaksensa neuvoja, ku me viisahat lypsäjät huomattihin, että mairon kokooja on ääriänsä myören täynä maitua, sitä valuu lianeroottajasta, tiivistehien välistä ja joka rei'ästä mistä ikinä oli maharollista. Ja maitpumppu huusi hoosiannaa.

Kipitettiin ottahan filtteri pois ja ihimeteltihin mitä se mahtoo sisältää, ei keksitty oliko ne salaasia soluja, joita en ennen lypsyä huomanna, vai oliko se pirun pumppu hieman epätoimivalla katkaasijalla hakannu mairon juoksevaksi oivariiniksi ja tukkinnu filtterin sillä. Seuraavaksi ihimeltihin millä saarahan painehen uurellensa ylähä.

Kaiken huipuksi Make löi kätensä maitopumpunmoottorihin, josta joku yliviisas kotitarveinsinööri oli jemmannu tipahtanehen moottorinsiipien suojan parempahan taltehen. Ihimettelin mustia muovin kappelehia laattialla, kunnes älysin, että ne oli niitä siipiä mitä siä pohojas oli.

Siinä vaihees vittutti jo niin, että melekeen jo nauratti, ku puoli kymmeneltä sain eriksensä menevät lypsettyä ja muistin, että pitää viä lehemä siementää.

Aamulla heräsin siihen, että tuvas on saatanan kylymä, luulin ensi, että tuuloo vain niin lujaa, kunnes sain puhelun johona kerrottihin, että pannuhuone on yöllä pirättäny. Päätettihin, että ensi teherähän askarehet ja sitte ihimetellähän mitä sille tehtääs.

Mullikuskiki pelijätti aamulla maitohuonees tonkkia pestes, hiippalli selijä taa ja sanoo ”Terve”, hyvä ku en joutunu housupyykille.

Taitaa olla pitkä viikko.

Kätilön hommia, asennosta ku asennosta

Tällääses meirän kokooseski karijas pakkaa olehen nuota poikimisia välistä ruuhkaksi astikki, vaikkei niitä vasikoota ny sentäs synny ku noin kuuskytä vuores. Tosin viime vuonna vasikoota oli poikimisihin nähären huomattavasti enemmän, ku kaksoosia tulli seittemät tai kahareksat, en enää jaksa enää eres muistaa monekki. Mutta tuntuu, että niitä plopsahteli tulehen naapurienki tarpeesihin asti.

Yleensähän lehemä on hyvä poikimahan, se teköö ja mullijaa sen vasikan ominvoimin pihalle, ja siihen ei sen tarvitte puuttua. Monesti näyttää poikivalle monta päivää ennen, ku oikiasti eres poikiikaa. Ja jos poikimakarsinahan viet, ja ajattelet, että nyt se perhana räjähtää limoosta päätellen käsille, niin sepä rupiaaki rakentahan sinne pesää pahanoohin, kaivaa poteron mihinä makaa ruoto ojos,niin että välistä pitää käyrä kattomas onko eres hengis.

Minttukaakao siirrettihin sunnnuntaina poikimakarsihan, kattelin tällä torrella kehittynehellä karija ja poikimasilimälläni, että kyllä se varmahan kohta poikii. Laitoon riimun päähän ja lähärin tallustamahan sen kans. Koko lehemä oli kyllä niin ”velton” oloonen, takapää lyllyy aiva kävelles, että aavisteltihin isännän kans, että nyt me jopa saatetahan olla oikias.

Isäntä sitä kävi kattomaski yöllä pari kertaa, muttei ollu tapahtumia.

Aamulla siä navettahan mennes näkyyki sitte saatarin suuret sorkat. Eiku ettihin poikimavalijahia, ku hieho keskittyy lähinnä syömähän kaikkia syötäväksi kelepaavaa karsinasta, pötkötti kylijellänsä ja koetti kurkotella kauimmaasehen rehutuppuhun, minkä ikinä keksiikää. Ja ruokaa ja pahanaa katos sinne mahan syöveriihin, poikiminen tuntuu olevan sille se sivuseikka. Kyllä se muutaman kerran lykkäski kunnon mölähryksen saattamana.

Isäntä rupes vetähän sitä polttojen taharis ja näin, että ottasuoni oli se mikä pullistuu. Naama muuttaa pikku hilijaa punaasemmaksi ja punaansemmaksi, posket pullotti ku ilima pallot ja vasikka ei himahtanukkaa siä suursyömärin takalistos.

Kysyyn varovasti, että haluaasikko, että mäki tulisin sua vähä auttahan. Sai se ähistyä, että olis varmahan aiva paikallansa sellaanen toiminta.

Kömmiin airan lävitte ja ruvettihin Lakson siinä valijahis kiinni olles, että mistä kohtaa mä vetääsin. Koetettin olla ensi vierekkään, mutta tuntuu, että toinen veti oikialle ja toinenn vasemmalla.

Seuraava asento oliki sitte, että koetin ottaa Laksua takaapäin kii, ja olla painona, perse kastuu siä poikimanestees ja sanoon, että ei tämäkää ny paskan häävi asento oo, että jään sun alles jumihin, jos se vasikka yhtäkkiiä irtuuaki sieltä lantiosta.

Sovitin seuraavaksi itteni Lakson etehen takapuoli sen naamahan kiinni olehen etukamaras. Ei tarvinnu siinä kauaa hehtaaripersettänsä työntää lähemmäs sen naamaa, ku se käski mennä muualle, häiritti kuulemma miehisiä ajatuksia lehemän poi'ittamisen sivus. Se hetkuva perset ei auttanu yhtää.

Lähärin pois ja kohta se ja Minttukaakao oliki saanu maailmahan lehemävasikan. Ouzon, taisin olla vain häiriönä kummallekki. Kaikkeni yritin olla kerranki avuksi, ja heti moitittihin ;)

Lehemän kaltaanen märehtijä

Sitä on kohta kymmenen vuotta puurrettu omas navetas, välistä tuntuu, että se kymmenen vuotta on heitetty täysin hukkahan. Että elämä ei tuo etehen enää muuta, ku uusia pettymyksiä, etton päässy unotahan, sen mistä silloon aikanansa haaveli ja nauttii.

Suunniteli tekevänsä, sen loppumattoman uskon ittehensä ja toisehen, siihen, että jokaanen päivä on uus maharollisuus ja alaku. Ja että jokaases päiväs on jotaki hyvää, uutta opittavaa.

Nykyänsä monesti tuntuu, että meinaa mennä kontillensa ja lakata yrittämästä niinku se kanttura liukkahalla pellolla. Tekis mieli heittää kintut levällensä ja orottaa, että kyllä joku tuloo mun tästä hilaahan traktorin kauhahan ja kiikuttahan suojahan, peittelehen peitoolla ja silittähän korvan takaa ja sanohon, että kyllä se siitä.

Toisinansa tuntuu, että tämä työ ja se hilijaasten kumppanien kans navetas työskenteleminen on teheny ittestäki hyvin vähä sanaasen. Sitä on tullu omalta osaltansa märehtijäksi, mutta toisinki se nauta, joka märehtii rehujansa, se lypsäjä märehtii omia murehiansa, kuulemiansa uutisia, tulevia huomisia ja niiren mukanansa tuomia muutoksia.

Välistä tuntuu, että olis paree, ku tukkiis omanki turpansa täytehen rehua ja purekselis sitä, eikä liikaa ajattelis maailman murehia. Heittääs pötköllensä partehen ja sulukis silimänsä ja näkis unta, niinku se nauta. Huulet lepettaas ja silimäluomet räpsyys, jalaat vähä nykiis, uneksiis tulevista kesistä, auringon paistehesta ja kuulahasta ilimasta.

Mutta koska on vain tyhymä ihiminen, eikä oo luotu siihen nautamaasehen elämisehen, kykyhyn olla murehtimatta tulevaa ja huomista, niin tahtoo ne lypsyt siä lehemien välis mennä mietties kaikkia turhaa.

Toisinansa toivoos, että joku ymmärtääs suaki ja sun sanattomuuttas samallalailla, ku se hoitaja niitä nautojansa, näkis silimän liikkeestä, korvien asennosta, turvan vipatuksesta, onko sun hyvä vai huono. Mutta ihiminen ei oo niin kykenevä näkehen asioota toisistansa, ku nauroostansa.

Minä ja mun lehemäni, samanlaasia, märepalan pureskelijoota, toinen vain saa nielaastua ne ja suollettua paskaksi, toinen jauhaa samaa palaa kauemmin, hyvä ku ei verä sitä välistä väärähän kurkkuhunsa ja tukehru siihen.

Lehemän maallinen voima

On täs taas tullu torettua, ku elämä heittelöö kävyyllä ja kivillä mennen tullen, että lehemä se on joka naisen tiellä pitää.

Silloonki, ku et jaksaas mitää, sullon se lehemä. Navettallinennautoja, jokka orottaa kostiat turvat rauhallisesti jauhaen, märepaloja mässytäen, että se niiren oma hoitaja tuloo. Laittaa aamusta valot päälle, seisoo hetken siinä navetan ovella, vetää keuhkot täytehen lehemän hajuusta ilimaa.

Sulukoo silimänsä, hengittää syvähän. Keskittyy, ammentaa soluuhinsa sitä lehemänn tyyneyttä. Sen aiva tuntoo niistä, kiireettömyyren, levollisen olon. Vois kuvitella, että siä suurien silimien takana, karvaasen pään uumenis mietitähän syntyjä syviä. Laitetahan maailman murehia uutehen järijestyksehen.

Siinä seisuessansa, ympärille kattellessensessa tuloo seurattua niitä nautoja muutenki. Niiren tyyniä olemuksia, ne makaa. Kylijet kohooloo, eivät juuri päätänsä käännä, tietävät, ettei viä oo kiire.

Lähäret kävelehen, tervehrit lehemiäs.

Sitä mukaa, kun saavut kolas kans, ne nousoo. Jotaki harvaa pitää pökätä kankkuhun, kehoottaa, että voisko arvon rouva nousta. Pää kääntyy suhun päin. Leuat jatkaa jauhamistansa, silimis pilikahtaa. Lehemä kääntää päänsä, lakkaa märehtimästä, tuhahtaa aiva ku aikoos sanua sulle, että meekkö siitä. Hieman ähkääsöö ja nousoo jaloollensa.

Venyttelöö ittiänsä, kääntää häntää sivulle, päätä körmylle, että saa rankansa taipumahan.

Jatkaa olemistansa, märehtimistänsä siinä seisaallansa.

Jatkat matkaas etehen päin parsiriviä, osa orotteloo jo seisaallansa, nousevat etukätehen, toisten mielestä et ansaatte mitää huomiota, ovat aiva sen näköösiä, että koettavat vetää pettua tiukemmiin korvillensa.

Niin te jatkatte aamuusta puuhanne, lypsäjä ja lehemät. Kumpiki toisistans riippuvaasia.

Kumpi lopulta on se joka on enemmän toisellensa elämässänsä velekaa? Se ihiminen nauralle vaiko nauta ihimiselle? Välistä tuntuu, että son minä, että se lehemä on se joka huononaki hetkenä pitää hoitajansa jalaat maas.

Lehemä on ja pysyy, tarvittoo sua päivittääsehen hoitohonsa, orottaa sua navetalle vaatimatta mitää. Kiittää hoirostansa antamalla maitua, lämpimiä henkäyksiä, noulaasuja poskelle, nyppimisiä haalarin persuksista. Välistä tallottuja varpahia, ja kirosanoja.

Mutta aamulla, ku silimäs auki saat, ihimettelet miksi tänäänki tarvittoo nousta. Kuulet makuuhuoneesehen asti navetan äänet. Jonaki aamuna niis tutuus äänis on jotaki poikkiavaa, tierät nousta heti. Joinaki aamunaa saat kuunnella niitä rauhas iliman kiirettä.

Mutta joka aamu tierät olevas tarvittu, sullon aina joku joka orottaa sua tulevaksi. Pitää sun saappahas pohojat maas, tai pitääskö sanua tukevasti paskas.