Tuli
se tänäki vuonna, muutamana erillesenä tais jättää välistä,
nimittään talavi. Mun täytyy sanua, että oon siinä huono
muistinen, ettei mulla oo harmaantaa avistustakaa, niinku osalla
tapaa olla, että minkälaanen keli on mahtanu olla erellis vuonna,
tai sitä erellisenä. Enkä oo oppinu merkkahaan siihen
allakkahankaa, mihinkä Irene-mamma keinutuolissansa istues aina
merkkas minkälaanen sää on ollu, että saisin sitte vuosien
jäläkihin kattua satooku kymmenen vuotta sitte tällä
päivämäärällä vettä vai ei.
Meilloli
ensimmääsillä pakkaasilla kerranki isännän vuoro olla lomalla,
kömmiin aamulla navetalle lomittajan seuraksi, tietysti
perinteesesti silimät ristis ja haukotellen, niinku suurimpana
osanna aamuusta näinä vuosina.
Kävelin
navetan puolelle, aiva vain toivottaakseni sille lomittaja-paraalle
hyvää huomenta, epäälen kyllä, että ne mun kysees olles aina
epäälöö, että siinäki on takana joku kissin häntä ja keksin
niille vain lisää työtä, tai mainitten jostaki mikä olis
tarvinnu teherä paremmin.
En
keriinny saara suutani auki, ku se jo kehuu, että on kuule kylymä,
kupit on jääs.
Sainki
sitte laittaa sen suuni kii, ja melekeen jo sieltä pihalle
keriinnehen huomenen sijasta sieltä pääsiki perkele, kuinkas
muutenkaa, toinen nimi mulle vois oikiastansa olla VittuPerkeleLakso.
Oikeen
itte , omin pikku kätösin (tosin omistan isäVehviläismäiset
kourat, voisin hyvin soutaa iliman airoja, kämmen on leviä ja
sormet olemattomat töpät) kokeelin vesiputkia, ja aiva selevästi
niistä tunsi, että jääs on. Koetin viä epätoivoosesti painaa
juomanippaa, jos joku liru sieltä kumminki tulis ja samalla se söis
tiensä sieltä kaiken jään lävitte ja aukaasis sen putken.
Ja
vitut, ei liikahatanukkaa eres ykskää venttiili. Toisella puolen
pöytää oli hydrauliletkuusta teheryt putkes sulia, mutta ne
johonaki mielen köyhyyres jäänehet oikiat vesijohtoputket oli
umpijääs, vä enemmän, ku siä viiman puolelle olevat
hydrauliletkut. Kävelin navetan läpi, ja totesin tilantehen
toivottamaksi.
Ja
koska mun mielestä kärsimys on paree jakaa jonku kans, soitin
Laksolle. Puhelin huusi mun korvahani sen aikaa mitä se ny
hälyyttää, ennen ku sammuttaa ittensä, ku toinen ei vastaa.
Soitin uurestansa. Ja vastashan. Kerroon vienolla äänellä, että
vaimokulta täältä navetalta huomenta vain. Vesikupit on jääs.
Ja
koska Laksolla on järki jääs aamuusin, se sopersi mulle, että
lämmitä niitä vaikka föönillä, niin ne sulaa. Tööttöötttööt.
Oikeen rupes jo navetan lämpötila, viimasta huolimatta, nousehen,
kun pakkas se kuuluusa aamuvitutus päälle. Soitin uurestaan ja
sanoon, että tuu kuule itte föönillä tohottahan, että tää on
kaikki, jokaikinen, kuppi jääs, ja mun tarttoo lypsääkki.
Ei
menny kauaa, ku seki kömpii ihimettelehen tätä talavista ihimettä
navetalle. Aikansa ihimeteltyä, ihimettelin mihinkä ihimeesehen se
hävis. Kohta saapuu Harrin kans, haki senki ihimettelehen tätä
tilannetta.
Harri,
toiminnna miehenä, ettii kaiken maailman aluskatetta, niitojan ja
rupes paukuttahan järven puolen klasia kii. Ensimmääsen klasin
jäläkehen loppuu niitit, eikä niitö löytyny mistää, eikä sitä
lyöntiniittariakaa, vaikka kollaattihin näyttelypakkiki lävitte.
Saatihin
orotta Lakso takaasin kotia uniapnea tutkimuksen kuulemisestansa
(mikä tosin oli turhaa, ku se ei ollu muistanu hakia sitä laitetta,
eikä perua lääkärinaikaa), että saatihin tarvittavat hilppehet.
Ku
saatihin vain köyhänmiehen, naisen, verhot ikkunoohin, kupit suli
samantien. Eikä niitä pakkaasiakaa sitte enää montaa päivää
ollu, alakoo sataa vettä, niinku yleensäkki ja sai repiä ikkunat
taas auki.
Navetta,
ehtymätön turhan työn lähäre.
