Katso kengurun loikkaa...

Viime viikolla sain viimeen sen syvän inspiraation sykyäksen päivähäni. Päätiin siinä lehemää lypsäessäni, että tänään on se päivä, ku Lakson ämmä opettaa Luksuksen tavoolle tammikuista Sarkaa varten.

Kävin ensi juomas tuvas kaffeet, syömäs voikkuleivän, ettei tarvinnu tyhyjin vattoon lähtiä lehemän kans askarelehen (vaikkei kyllä mun kysees ollessani olis teheny pahaa jättää sitä leipää pupentamatta). Join usiamman kupillisen sitä sumppia vahavistaakseni mieltäni, kerätäkseni sitä kuuluusaa Suomalaasta sisua.

Tottakai oli varannu avustavan henkilön operaatiotani seuraamahan. Aiva varmuuren varalle, pääsi nimittään pilikahtahan mieleheni, että jos se homma ei ny aiva meniskää niinku elokuvis.

Laitoomme riimun Luksuksen päähän, siinei ollu mitää ongelmaa, homma näytti sille, että sujuu niinku tanssi kesääsellä lavalla auringon laskies.

Koetettihin sitte vetää sitä Fiian kans parresta pois. Lopulta toinen tuuppas puosta ja toinen veti ja Luksus jullitteli.

Saatihin liikenteesehen. Sen pää kiemurteli ku kärmes eres takaasin, ylähä ja alaha, sivulta sivulle, melekeen kuulin korvissani, että joku pillipiipari soitti sille korvan juures huuliharppua ja se sen taharis sitä päätänsä väänsi.

Saatihin ovi auki, kuvittelin tuolloonki viä, että Luksus on perin rauhallinen kanttura. Päästihin porras kivelle.

Luksus sai sen pienen ihimisen kokoosen päänsä kiskaastua alaha, naru luisti käsis sitä mukaa, kun joku tollo oli unohtanu teherä siihen jarrutussolumuja matkalla. Minä rentona ja notkiana, ku rautakanki tempauruun sen pään liikkehen mukaasesti maata kohtaavalle raralla.

Pihallaki oli tietysti kohtalaasen liukasta ja maiharitkaa ei oikeen ottanu mistää pitua, vaikka kuinka koetin niillä sutia menehen pitkin pihaa, sen pää maata viistävästi kulukevan lehemän kans.

Tuli siinä pienehen mielehen, että tämei varmahan pääty oikeen komiasti. Ja sitte se helekkarin naru lipsahtiki mun lehemän paskan silaamasta työhansikkahastani. Lehemän suurehen päähän pilihahti samas hetkes VAPAUS! Ja niin se lähti.

Karvaanen takapuoli pompahteli sinne ja tänne. Lähinnä se kipitti justihin sen verran meirän erellä, ettei saatu helevetilläkää siitä narusta kiinni. Se loikkii laituumen poikki keittiön klasin alle juoksentelehen ja tekehen mun epäonnistunehen talustus yritykseni hyvin seleväksi isännälle, joka siä hörppii omaa sumppiansa ja kehtas viä vilikuttaa ikkunasta meille kättänsä, ku köpöteltihin sen erellä köpöttelevän kantturan peräs. Teki mieli näyttää kansaanvälistä käsimerkkiä, eikä kysees ollu viitta vasemmalle.

Kierrettihin navetta melekeen kahtehen kertahan, koettaessamme eres ohojata se meirän toimintahan hyvin tyytymätöön kanttura eres takaasin navettahan avoomesta ovesta.

Saatihin me se sinne lopulta, ku otettihin yritys muutamahan kertahan uurestansa. Soitettihin Laksoki avuksi, torettihin, että me talutetahan vain Naperua ja Lakso raahakkohon Luksuksen tutustumahan Valmetin etukuormaajahan. Siinä se miettii syntyjä syviä hetken aikaa, ja kaikesta päätellen keskusteli samalla oman lehemyytensä kans syvällisesti ja päätti, että on kivee kävellä, ku kunnon näyttelykanttura.

Sainki sitte seuraavana päivän käyrä näyttämäs ittiäni muulleki lääkärille, ku eläänlääkärille. Vähä sitä huvitti, ku kuuli mitä olin touhuamas loukatessani selekäni. Ei tainnu olla nähäny tai ajatellu, että joku voi lähtiä lehemän kans näyttelyyhin.

Vanhemman osa maatilalla

Ei se aina oo heleppua, yhyristää äitiyttä ja tätä lehemänpitäjän arkia.

Lapsen lempilehemä poiki, Yyterö. Son kuulkaa ollu jo monta vuotta niin ruma, että ollahan koetettu lapselle puhua, että jos Yyteröä ei enää siemennettääs ja se laitettaas kauren jäläkihin pois, kun maito loppuu.

Voitte arvata, että sellaaset puheet on saanu leu'an väpättähän, kyynel on noussu sinne silimäkulumahan ja värisevällä äänellä on tokaastu vastahan, että ei. Yyteröstä ei luovuta.

No, se vanha kanttura siis poikii tiistaina. Poikiminen ittessänsä meni torella hyvin, se vain plutkahutti vasikan pahanoolle, pomppas ylähä sitä hoitahan, nuoli ja hellii, niinku oikian lehemän kuuluuki. Vetääsi sankoo tolokulla vettä, jäläkeeset tipahti tuosta nuon vain, ei merkkiäkää huonosta voinnista.

Tuli sitte se poikimisen jäläkeenen ensimmäänen lypsy, kattelin sen utaresta sillä silimällä, että tuo toinen puoli on kyllä mekekoonen mötti. Otin tissistä kii, ja meinasin saara sorkkaa. Oikiastansa tiesin siinä vaihees, ettei siä mitää lapsille kerottavaa oo. Verin kuitenki, sain pihalle ruskiaa mönijää.

Siinä me seisottihin isännän kans sen vanhan, kohtalaasen ruman lehemän vieres, ja melekeen meiränki teki mieli ruveta porajamahan siinä yhyres. Tierettihin, että se on jommankumman asia kertua tämä uutinen lapselle.

Äitee sen kunian sai iltaruuan päälle.

Sanoon, että nyt on näin Yyterön käyny.

Voitte arvata, että ensi meni alaleuka kaksin kerroon, huulet truutulle ja sitte rupes väpättähän, itku pääsi, oikeen kunnon poru. Kömpii äiteen sylihin oluansa helepottahan. ”Eikö äiti Yyterö seleviä tästä, sä oot sanonu, että se on aina selevinny kaikesta?”

Siinä tukkaa silittäes sanoon, että ei seleviä, ettei oo oikeen Yyteryä kohtahan kuvitella sellaasta, hoitaa turhaa sellaasta mikä ei hoirettavis oo. Että se on meirän vastuu asiasta, jos lehemistä tykätähän ja niitä piretähän, että asiaa ei pitkitetä ja niistä luovutahan, kun on sen aika. Mieluuten hieman liian varahin, että ne saa arvoosensa lopun.

Kysyyn, että haluakko, että Yyterö lopetetahan kotia? Miettii aikansa ja sanoo, että ei halua. Haluaa, että Yyterö vierähän pois, ettei hän näe sitä kuollehena. Sanottihin, että ei siinä mitää, asia selevä.

Sitte kysyyn, että teherähänkö Yyterölle oma muistopaikka ja mihinkä tehtääs. Päätettihin siinä, että järvirantahan, ku sielon ympäri vuoren niin kaunista. Sielon Yyterön sielunkoti, siä saa lapsi käyrä kattomas ja muistaa oman lehemänsä. Muistaa lämpimän ruskian kylijen, lämpimän henkäyksen, tuntia karvojen karkeuren poskella, haistaa lehemän tuoksun.

Soitin tänään sitte Atrialle, että tälläänen kyyti olis saatava. Puhelimen pääs oleva henkilö kirijas sinne lehemän tietoohin, että haetahan viimeesenä kyytihin ja vierähän niin suoraa lopetuksen, ku voirahan, kun on lapselle rakas.

Mitähän ajatteli tällääsestä pyynnöstä? Mitä mahtaa ajatella kulijetussuunnittilja lukiessansa äiteen toivehet? Kaikkeni asian etehen ainaki koitin, että sen maatilan lapsen olis eres vähä heloppoo olla luopumisen tuskassansa.

Ei oo heleppua olla lapsi maatilalla, tykätä lehemistä. Ja kasvaa elämähän.

Suunnitelmia, suunnitelmien jäläkihin

Muston varmahan tulos vanha. Suunnittelen vaikka mitä, mielessäni oon niin reipas ja valamis kaikehen, perustelen asioota, että hyvin suunnniteltu on puoliksi tehty. Sitte tuloo se aika, ku tarttis saara jotaki valamihiksi.

Istut aloollaas, et oikeen tiä eres mistä aloottaskaa. Mietit, että mitenkä hitos tämänki asian toteuttaminen voiki olla näin työlästä, saara ittensä liikkeesehen ja aloottaa jostaki. Eres jostaki.

Tämän syksyn suuri tälläänen voi-mitä-tulikaa-luvattua on ne Sarka-messut ens vuoren aluus. Innostuun niin maan perhanasti asiasta, että tuonne me mulliemme kans suunnatahan.

Ilimootin ensi alakuhun kolome ja sitte ku muutaman päivän mietiin ja mukulanki mielipirettä kysyyn, että menöökö se taas jonku karvakaveriin kans kehähän, lisäsin määrän ahaneuksissani nelijähän. Että otan yhyren lehemän ja kolome hiehua.

No, nyt oon sitte asiaa miettiny.

Ja mun joukkueeni koostuu tällä hetkellä Ipanasta. Ja miksi siitä? Koska son vanha ”konkari”, osaa kävellä vastentahtoosesti riimupääs taluttajan peräs tarpehen vaaties vaikka puuhun. Vähä sen naamasta näköö, että pitää koko touhua aiva helakkarin typeränä, mutta suopuu lehemämääsesti ajatuksehen, ku muuten piretähän hyvänä.

No, ketäs ne muut on? Sitä täs on sitte kuulkaa pähkäältyki. Ja välillä tuun siihen tuloksehen, että miksei sitä Ipanaa voi monistaa vain, tai salavihkaa koettaa vierä luokkahan, ku luokkkahan. Väittääs, että hupsista saatana taisin ottaa värän mullin mukahani.

Se muiren mukahan ottaminen vaatiis sellaasta pientä rutistusta asian suhtehen, että tarttis koettaa opettaa niitä riimuhun. Jos ny ensi kokeelis, että löyränkö yhtää sellaasta uutta, joka saattaas sopetua asiahan suhtkohthelepolla, eikä kiskoos varomatoonta taluttajaa perässänsä, pressulla peitettyä pulukkaa.

Ipanan vasikka Napero on listalla numeroykkösenä, junnu-eläämeksi. Siiten tiä onko siitä' siihen, osoottautuuko samanlaaseksi Kyläkyyläksi, ku Muuntajaki, että vasikka tallustaa siä mihinä on sen mielestä kiinnostavia tapahtumia ja mukula seuraa peräs.

Sitte jos hätä isköö kätehen niin varmahan voi ottaa vanhan ryhymärämän, Minttukaakaon ja Muuttolinnun. Miinus puoli asias tosin on se, että Muuttolintu oli viime kesänä nimensä veroonen, ku erehryttihin sen kans harijoottelehen viimeesen kerran Muurikkia varte. Sen kiinni saaminen kesti kauemman, kun navetasta pihalle tuleminen.

Minttukaakao näyttää tällä hetkellä karvaasella makkaralle. Son pitkä ja paksu, ku mäyräkoira, onneksi jalakoja sentäs on vähä enee.

Viikot hupenoo yllättävän uhkaavasti ja ainut mitä tuloo aikaaseksi, on hirviästi ajatuksia asian suhtehen. Tuntuu, että kären jälijet ja ylimääräänen kävely navetalla on vain lisääntyny, valamista ei taharo tulla.

Ehkä mä viä yllätän itteniki, joku päivä...

Terveesiä Ylelle

Kyllä minä taas niin mieleni pahootin, kun oon seurannu täs Ylen uutisoontia maatalouresta. Varsinki sen kertomia totuuksia, mitä ne on ”asiantuntijoolta” käyny viä oikeen varmistamas, että näin kuulkaa on.

Siinä kuuntelin aamulypsyllä, ku isäntä mulle äänehen luki tuolilla istuen artikkelia lehemän pirosta. Meirän yleensä niin rauhallinen isäntäki rupes oikeen keräähän kierroksia ittehensä asiasta, ensi sitä vää nauratti, mutta hetken päästä rupes jo savu nousehen korvista. Ja se piti mulle palopuheen asiasta asiantuntijat, ja sanoo, että olisivat kysyny sitte joltaki meijerin erustajalta, Mtk:lta tai vaikka oikiasti lehemän nähäneheltä niitä asioota.

Kyllä muaki hymyylytti, ku kyseesen artikkelis kerrottihin, että Luomumaito keräällähän tiloolta vain kerran viikos, kun sitä tuotetahan niin harvoolla seuruulla Suomes. Tuli siinä mieleheni, että mitenkähän on, että onkok niillä Luomumaito tiloolla sitte jotenki tehokkahee tankki tai jotaki, mihinä se maito säilyy sen koko viikon. Ei taharo tuo ”raakamaito” olla kauhian käyttökelpoosta, jos sitä viikon jääkaapiski pitää.

Saati, että olikahan tämän loihelausuman luonu asiantuntija yhtää ajatellu, että minkä kokoosia ne maitotankit mahtaas olla, jos se kerran viikos haettaas ja luomua tuottaa torella isojaki tiloja. Siinä kuulkaa saattaas tulla maitoauto, jos toinenki sitä maitua hakehen sitte, ku se kerääly päivä sattuus kohoralle.

Perinteesesti siinä jutus kerrottihin parsinavetta lehemistä ja kuinka ne on päästä kii betoniparres. No, onhan ne kii, mutta se kuvaus päästä kii antaa ymmärtää, että se lehemä on naulattu siitä ottikostansa kiinni seinähän, ja ainut paikka mikä siinä vähä liikkuu on häntä.

Etteivät ne liiku yhtää mihinkää ja kaikki maharollinen sosiaalinen elämä niiren välillä on estetty. Siinä mietiin sitäki, ku kattoon, että sattuu Jelena ihimimettelehn Gwendolinen ylitte, että mistäs tuo Jäähile on tuohon tullu ja samalla nuoli sen korvat. Vaikkei siinä mitää, ei munkaa mielestä toisen korvien nuoleminen olis kauhian sosiaalista toimintaa, pakon eres voisin sen suorittaa, mutten vapaaehtoosesti, korvavaikku maistuu pahalle.

Yhtenä julistuksena oli ja suurena totuutena oli, että kaikki Suomalaaset lehemät lopetetahan viiren vuoren varttunees iäs.

Kattelin siinä Älykköä, Yökköstä ja Yyteröä ja Almua ja koetin laskeskella, että koskahan ne olis pitäny oikeen sitte lopettaa, ku on tuota ikää jo kertyny vähä enee, ku se viis vuotta. Ja oonko teheny ny sitte jotaki väärin, ku en ookkaa lopettanu niitä silloon viiren vuoren paikkeella, vaan oon niiren antanu varttua vanhemmiksi. Missi tais olla 15 vuotta, ku sen maallinen vaellus tuli täytehen, eipä se enää kyllä kauhian ripiästiä vaeltanu, mutta sitkiästi pääsi etehen päin sillä tasaasemmallaki taharilla.

Mietiin siinä, että mahtaa ne satatonnaritki olla helevetillisiä maitotykkiä, ku saavat kolomeskaures sen määrän maitua kasahan, voitte ihan itte laskia palijoko pitää lehemästä tulla maitoa päivää ja vuotta kohti, jos se poikii kaharen vanhana ja kuoloo viiren vanhana. Vai onko ne satatonnarit sittekki vain satua?

Siinä ku Isäntä oli päässy tuon litaniansa loppuhun se oli niin kypsä, että otti kuulkaa puhelimen kourahansa (silloin 13 koon hanskat, että on muuten aika koura) ja soitti sinne Ylehen. Oli saanu jonku pampun puhelimen päähän ja oli avautunu aiheesta, että te pilikatte ja solovaatte laillista elinkeinua, mistä teiränki toimintahan niitä verovaroja kerätähän. Ja, että hommakaa sitte eres oikeen oikeelta asiantuntijoolta niitä lausuntoja ”totuuksihinne”.

Että näyttää se olevan se rauhallisemmanki maajussin mitta johonaki vaihees saavutettavis. Olin kerranki hilijaa ja annoon se paasata rauhas, yleensä minä hoiran sen, pienimmistäki asioosta, mutta ehkä tuo harvemmin tapahtuva on tehokkahampaa.

Mä joka päivä töitä teen...

Joopa joo, sille se välistä tuntuu, vaikka käytettävis onki kaikki 26 päivää vuosilomaa (sisältäen 3 pyhäpäivää) ja 120 tuntia maksullista lomaa (laskutetaan sitä mukaa mitä tilalle on merkattu paperiihintyöaika, ei niin, että tänään lomittajalla meni vain kuus, vaikka työaika on 8 tuntia).

Sitei voi ymmärtääkkä etukätehen kuinka se saattaa ruveta ihimismieltä riepomahan ajatus siitä, että nousen suurimpana osana työelämäni päivistä ylähä kello vähä yli viis, kömmin keittiöhän kaffia keittähän ja torkun siinä pöyräs jonku aikaa ennen, ku saan raahattua itteni navettahan.

Joka päivä on samat hommat, käyhän ne rutiinilla. Melekeen nukkuenki osaasit kolata parret ja lypsää lehemät, nakella kuivikesta ja lykkiä rehua, kuivitella ja teherä sellaasta perushommaa. Uuren vasikan juottaminen vähä vaatiis havahtumista ja vaivoottelua.

Joskus toivoos, että sitä oli jotaki vaihtelua siihen päivä rytmihin. Ettei tänään tarttiskaa mennä aikaasin aamusta, saisin mennä sitte vasta, ku oon päässy kunnolla hereelle. Nukkua vaikka seittemähän, jos ei niin yöllä nukuttanukkaa.

Teherä vain välttämättömimmät ja tulla välistä tupahan pällistelehen.

Käyrä vaikka ensi asioolla kirkolla, sitei muuten voi uskuakkaa, kuinka hankala on esimerkiksi vierä jotaki näyttehiä ittestänsä labrahan, ku ei kuulemma kotona saa kusta vaikka sinne purkkihin, ku se pitääs olla tuoresta mitä sinne toimitat, mutta oot siihen mennes käyny jo sata kertaa kusella, ku lopulta olisit siinä valamiures monen tunnin valaveella olon jäläkihin, että pääsisit sinne asioolles asti.

Ehtoosiin kaikki maharollinen toiminta on justihin silloon, ku pitääs taas mennä lypsylle.

Lapsien kaikki harrastukset alakaa kello viisi. Tänne sivukylille on ensi linija-auto ne justihin vähä ennen tuonu kotia koulusta, ekaluokkalaasetki, kauhialla kiirehellä koetat saara sen syötettyä ja juotettua ja läksyt tehtyä, että pääset navettahan. No, pääset sinne navettahan, niin sitte oliski jonku harrastuksen aika ja sieltä on jommankumman läherettävä kuskaahan. Kaikista hauskinta nuos useemmis harrastuksis on se, että ne kestää noin 45 minuuttia kerrallansa. Siä sitte istut autos ja orottelet, ku matka täältä sivukylältä sinne ”sivistyksekehtohon” kestää jo melekeen sen 45 minuuttia suuntahansa.

Sitte saakki mennä taas jatkamahan askartelemista.

Omista harrastuksista ei tartte eres haaveella. Käyn koiran kans lenkillä, jos viittin, ja kerkiän lehemien ulukoostamiselta. Tänäänki meinaan lykätä kantturat pellolle, niin siinä saanki varata sitte muutaman tunnin ylimääräästä aikaa askarehia varte. Ja jos lähtisinki lenkille, niin pääsisin varmahan justihin jokisuuhun, ku soitettaas, että lehemät on päättäny koettaa murtaa omatoimisesti ovet, että pääsis takaasin sisälle.

Että arvakkaa mistä syystä meille tänään saapuu setä kattomahan saisko meirän larosta tehtyä pienillä muutoksilla robottinavettaa? Josko se seuraavat 30 jälijellä olevaa työvuotta, tuntuus aamukaffipöyräs mukavammalle.

Navetta-asetukset

Sitä on näin vanhemmiten huomannu, että sitä pitää saara ittensä käännettyä niin sanotusti navetta-asetuksille, ennen ku voi eres ajatella mitää sinne päin liittyvää ja varsinakaa navettahan menua.

Ennen sitä vain pomppas sängystä aamulla ylähä, samantien kun kello vähäki plinahti, käveli keittiöhön, laittoo kaffin tippumahan ja vieraali sillä aikaa hyyskäs, söi aamupalan ja veti haalarit päälle. Ja sitte oliki jo täys hönkä päällä.,

Nykyänäsä sitä herää jo ennen kellon soittua tuskaalehen, että kohta se kello sooi ja mä oon nukkunu vain näin vähä, ja sitte pitää nousta ylähä ja saara kaffeet keitettyä, ja montaakahan paikkaa tänä päivänä kolottaa.

Kuunteloo ruotuansa, että selekää jomottaa, varvas on tarttunu pussilakanan nurkkahan ja jos sen verän siitä irti, niin mitähän vaurioota maharankaa saara aikaaseksi. Peittoki kietoo ittensä niin viettelevästi, pehomoosesti ympärille ja aiva kuiskii korvahan, että sammuta herätyskello ja nuku tänä aamuna vähä piremmälle.

Kiekkaat siinä ja koetat kääntää niitä niin sanottuja navetta-asetuksia päällensä. Käyt mielessäs lävitte lehemiä ja mitä niille mahtaa kuulua, mahtaako Luksus olla poikinu, onkahan Lukoili tänään kunnolla lypsyllä, viittiikö Älykkö nousta seisohon aijoos, vai heittääkö kaikiksi väliaijooksi kylijellensä lepäämähän.

Siinä mielikuvaharijoottelun tiimellykses tuloo mietittyä, että josko tänään sais kaikille vasikoolle korvamerkit korvahan ja siirrettyä osaa karsinallisen tuonne päin, että uusia tulokkohia sais siirrettyä juotolle.

Mietit, että oliskahan aika ruveta niitä viimeesen karsinan hiehojaki pikkuhilijaa ruveta siementähän, että Malli ainaki on jo niin rehevän kokooken, että asiaa vois harkita vakavasti.

Ihimettelet Jäähileen karonnutta kiimakiertua ja sitä, että ookko tullu vain sokiaksi, ettet oo nähäny limooko se vai ei. Samalla suot samat ajatukset Leikkoruusunki lisääntymiselimille.

Siinä peittua ympärille kääries ajatteloo, että koskahan mahtaa tulla ne viime viikonlopulla ottamas rehunäyttehien tulokset, että päästääs oikeen rukkaahan ruokintaaki taas kohorillensa, ku kaikki nuo justihin erellä mainitut vaivat johtuu oletettavasti ruokinnasta.

Mylläät tyynyä paremmin, uniki rupiaas taas ottahan valtaa, peitto lämmittääs niin mukavasti. Ja sitte se saamarin kello plinahtaa soimahan.

Pomppaat syrän kurkus ylähä. Pyörittelet päätäs, ku pöllö ja ihimettelet, että olikki viä sängys, ekkä ookkaa uurastanu niska limas navetas, niinku siinä pienet unen pöppyrässäs kuvittelit.

Aamu alakaa kaffeen keitolla ja haukkotelulla keittiön pöyrän ääres, navetta-asetukset väännetty päälle.

Byrokratian purkutalakoot

Nyt se on ilimestyny! Uus maatalouren Best Selleri, jos ei jopa lehtikaali, opas siihen mitä kaikkia ihimisen pitää kirijata ylähä, että on kunnon maataloustuottaja ja kansalaanen Suomen Oikeusvaltios.

Kirijanen tai vihkonen, jonka muuten saat larattua omalle konehelles tai tabletilles, tai mille ny ikinä tykkäätkää, sisältää 44 sivua ohojeeta asiasta.

Otin kuulkaa ja avasin sen mielenkiinnosta, voin vain nimittään omas pienes ja sekaases mielessäni kuvitella, että mulla varmahan retajaa kaikenlaanen kirijaaminen täysin retuperällä.

Oon kova piirtelehen kirkkovenehiä sanomaleheren kulumihin, mutta appajee, jos täytyy vetää ruksi kalenterihin, että tänä päivänä 31.7 lehemät oli pihalle (X) tai jättää se ruksi tekemättä, että ei ollu pihalle. Niin varmasti unohran kummatki, ruksin tai sen piirtämättä jättämisen.

Täytyy sanua, että ensimmääsen sivut on jo typeryttäviä: ”Rasti kohdassa ”kaikkia koskeva” merkitsee, että sinun tulee täyttää kyseinen vaatimus,

vaikka et hakisikaan maataloustukia. Että pitääskö tämä ny käsittää niin, että vaikka et tee mitää niin siinähän ruksitat.

Rupianko jakahan tätä plätyskää koko kylän ihimisille, että kattokaa ny, kyllä kuulkaa tämä velevoote koskoo suaki, ku siinä lukoo, että ruksia tulehen vain, vaikket tuista tietääs mitää? Vai kuinka sen sitte tälläänen tollura ymmärtääs, tai olis ymmärtämättä.

Varsinki se kaiken säilyttämis velevollisuus on jo meleko typerryttävä, voit säilyttää sähköösesti, ja silloon sun ei tarvi säilyttää niitä samas paikas, mutta oikiastansa tarttis säilyttää kaikki maharolliset kuititki, ja mielellensä viä kolomena kappalehena ja kiitos myös kirijanpiroski eriksensä.

Mun kaappini, navetallaki, pursuaa näitä lippuja ja lappuja, sulooses epäjärijestykses, tiän, että joka lähtöhön löytyy, ja senki mihinä jokaanen suurin piirteen on.

Eihän tälläkää oppahalla oo mitää muuta tarkootusta, mutta saarahanpa viimeenenki vastuu säilytettyä tuottajan niskoolle, että tälläänen on kuule olemas, etkö oo lukenu sitä kannesta kantehen ja etu – ja takaperin? Sielä on sivulla 33 mainittu asiasta.

Täytyy sanua, että haukotus rupes repihin suupieliä, silimät rupes samantien vetistähän ja aivoosta se viimeenenki järijen valo koetti sammua, kun koetin tavata mitä siä seisoo.

Mietiin siinä kattellessani kuinka kauan mitäki asiaa ja sen kirijaamisehen käytettyä paperia pitää säilyttää, että eikähän niiren säilyttämisehen vaarittavahan tilahan ja sen rakentamisehen vois anua jotaki tukia?

Ei oo aiva mikää pieni paperi määrä, saati, että osaa pitää säilyttää 10 vuotta, osaa vain 5 ja osaa 4 + sitoutumis vuosi, tai sitte vain vuosi (tosin sitte oli yleensä sivulausees, että Evira suosittaa säilyttähän kauemmin).

Maataloures ruksin unohtamisesta saa enemmän sakkua, ku ihimisen tappamisesta. Kyllä joskus vähä panoo miettihin, mikä täs asias on lopulta tärkiää, se, että sullon kaikki ruksit ja raksit justihin kohorillansa vai se, että teet sen oikian työs kunialla? Voiko maatalouren hoitaa kohta kokonansa pelekästänsä paperilla? Siihen täs kohta mennähän.

Aluusta asti, samaa tuhuraamista

Tiettekö, pilikahti täs pienehen mielehen, tai ainaki mä kuvittelen sen mieleni hyvin pieneksi, että minäki oon joskus opetellu lypsähän lehemää. Aasta seki homma on alootettava, että on vauhtihin päästy.

Opettelin sen homman Kauhajoen maatalousoppilaitokses, en ollu ennen sitä ikinä lehemän tissiihin konehia koettanu kiinnittää, ei ollu ollu asiahan suurempaa kiinnostusta, ennen ku joku vuosi siinä työttömänä olles rupesin serkkujen kans arpohon, että mikä musta vois tulla isoona. Ja yhtenä vaihtoehtona oli sitte se maanvilijelijä ja lehemänlypsäjä.

Otin vihejeestä vaarin, ja laitoon paperin vetähän, ajatuksella, että eipä se sen kummempaa voi olla, ku merkonomiksikaa opiskelu ja ettei oppi ojahan kaara ketää, paitsi ehkä mun, kun pää on tyhymä ja tyhyjä. Mutta jos koettaas eres täyttää sen tyhyjiön.

Sitte tuli se päivä, ku marssittihin ensi kuivaharijoottelehen kummikikiillä luokkahan mihinkä oli viritelty lypsykones sitä varte, että tolloot voi sillä harijootella kiinnittämistä ja muutenki sen kuntohon laittua, ennen varsinaasta kosketusta oikiahan kantturahan.

Tuskin siitä ny oikeen kunnon kuvaa sai, ku sillä sahapukki lehemänpuolikkahalla oli kunnon kymmensenttiset nisät, joihin jopa minä sain osooteltua ne konehet kii.

Tuli ensimmäänen oikeen oikia lypsykerta, ja lehemä oli kunnon vanha riippakikki. Utarehet viisti maata, nisäkki tais olla vähä eri ilimansuuntihin sojollansa. Siihen ensi kyykkyhyn vierehen, että saat pyyhittyä. Hikiä pukkas jo silloon.

Sitte koetat saara niitä konehia sinne alle kii.

Kauhia horina kuuluu, turve krapisi menehen keskuskappaletta pitki. Sait yhtehen vetimehen kii, toisehen, kolomannen vuoro. Sitte haukkaski ilimaa niin palijo, että kaikki muukki plätkähti alaha.

Taas aluusta, ja samanlaanen yritys, jos ei viä huonookki. Ja taas uus yritys, uus yritys erellisen perähän ja viä yrityksen yritys senki perähän. Tiä kuinka monta yritystä, muutama kirosana karijakon valavovan silimä alla, litroottansa hi'ottua hikiä, haalarikka tais olla märijät kainaloosta persvakohon asti.

Lopulta kömmiin ylähä ja sanoon, että eikähän ny joku hieman taitavee näytä mallia ensi. Karijakkua nauratti, sanoo, että kohtalaasen sitkiästi yritit kiinnittää niitä konehia sinne.

Kankiasta aluusta huolimatta ne onnistuu mutki siä opettahan lypsähän. Jollakilailla, en oo siinä viäkää oikeen taitava. Taas yks päivä tukiin filtterin turpehella niin, että kokooja ja sitä myören tyhyjöputkiki oli täynä maitua, navetan hyyskäs vain klosaji tyhyjösäiliöstä pihalle, ku Lakson akka lypsi niinku parahiten taisi.

Vitutti ku pientä oravaa. Olin justihin siivonnu hyysin ja sitte sotkin sen yltä päältä mairolla, pönttö oli silattu sillä, pesukones oli melekeen päällikantta myöte mairos, seinihinki on roiskunu vaikka mihinkä asti, moottorin kannakkahetki on mun vuosikymmenen ylittävällä lypsyharijoottelu urallini saanu uuren päällystehen. Viemärin kannes ei oo kivettynehen mairon seas montaa aukkua mistä se laskis viemärihin tukkimahan senki.

Ehkä mä tästä hommasta viä jonaki päivänä pääsen ja saan jättää sen paremmille lypsäjille, innostunehemmille ja avarakatseesimmelle.

Lopun alakua ilimas, sitähän son ollu aluusta asti.

Sivistyksen kehto

Sain täs muutama viikko sitte puhelun paikallisen kunnan yhyreltä kakkosluokan opettajalta. Niillä oli tulos maatalousaiheeset päivät koulun opetussuunnitelman mukahan ja olivat tulos tänne perähikiän mettästysseuralle ja seurantaloolle tutustumahan siihen maataloutehen.

Niinpä niille oli päläkähtäny päähän, kun samalta kylältä on lähtöösin ja anopin kans ovat ystäviä, että me kun nuota lehemiä ollahan raahattu halaki Suomen, että oltaasko me tuotu kakaroolle lehemä ja vasikka näytille sinne Seurikselle.

Siinä mietiin hetken ja sanoon, että tottahan me tuorahan sinnekki ne, ei siinä mitää, mutta saman se varmahan maksaa meille siirtää ne mulliautolla sinne, ku teirän tulla linija-autolla meille. Saati, että jos sattuu huonot kelit, niin siä vähältä niinku tarttis olla niille jonkullaanen parsi ja katos, mihinä saisivat köllöttää ihaaltavana.

No, siitähän ne innostuu ja sovittihin muutaman puhelun aikana, että meille tuloo noin 90 kappalesta kakkosluokkalaasia tutustumahan sitte oikiahan navettahanki. Ja niihin jokka viittii niiren kantturojen kans pulijata.

Keskiviikkona koetti ensimmäänen päivä asian suhtehen.

Meitä oli tää isoo rivi ihimisiä vastahantulokomiteana, isäntä, minä, harijoottelija ja puinti urakoottijaki oli paikalla, niin käskin sen pönöttää hyvin virallisen näköösenä siinä, ja olla hälytysvalamiures jos tarvitahan apua.

Siinä ensimmääsen päivän ja kaharen ensimmääsen ryhymän aikana huomattihin kyllä, että oltihin ihan kaikki tarpeellisia. Anttoniki sai esitellä puimuriansa erestä ja takaa. Ja teki se jonku poijan kans siitä jo kuulemma kauppaaki, oli saanu viiren tuhannen euron tarijouksen Samposta. Eivät vissihin ollehet siltä päässehet sen piremmälle asias ;)

Mukulat ensimmääsenä autosta pihalle tulles huomas sen maaseurun tuoksun ”hyi, tää haisoo”, niin niinpä taitaa vähä haista, ehkä son sellaanen vieno tuulahrus tuolta meirän lietelaarista, mikä teirän nenähän kiirii.

Käveltihin navettahan ja moni oli sitä mieltä, että ne joilla on sarvet on sonnia. Siinä sitte kerrottohin, että kyllä neki on lehemiä, mutta ovat syystä tai toisesta jääny nupouttamatta, tai sitte ovat mun tairon näyttehiä siitä asiasta ja omistavat tien viittaa muistuttavat torrakat.

Seuraava kysymys oli saako näitä silittää. No saa, mutta kaikki ei piittaa silittämisestä, mutta Almu piittaa. Niinpä siä seisoo toistakytä mukulaa kerralla Almun ympärillä raapimas sen isoa päätä yltä ja alta, ja Almu nauttii.

Ensimmäänen suuri hihityksen aihe oli tietysti se, kun lehemät tavoollensa uskollisina, väänsivät kunnon paskat ja kusta lorottivat päälle. ”Kattokaa ny lehemä pissaa”. Siinä oli yhyrelläki lapsella ollu silimät ymmyrkääsinä, ku isäntä oli sanonu, että niinhän säki pissaat yhtälailla. Ja tairettihinpa sanua, että iliman sitä pissaa ja kakkaa ei oo elämääkää, että se on luonnollinen osa lehemän ja meirän elämää.

Vasikat aiheutti suurta ihastusta, varsinki, ku niiren joukosta löytyy Nietos ja Napero, joirenka mielestä koko maailma on luotu sitä varte, että heitä vain raaputetahan. Siinä ne seisoovat airan vieres patsastelamas, että joku kyhynyttääs korvan takaa.

Keskustelimme aiheesta, että jokaasella Suomalaasella lehemällä on oma nimi. Ja siitä, että lehemät lypsetähän joka päivä kaks kertaa päiväs, viikonloppuusinki.

Tiä sitte, oppiivatko mitää ja oliko aihe kiinnostava, ei tietysti kaikista, mutta jos eres joistaki.

Täytyy sanua, että lehemän hoito kaikkine kommervenkkiinensä on huomattavasti helepompaa, ku esitellä niitä mukuloolle. Oltihin me puhki sen parin päivän päästä. Huomenna meinaamme palakita ittemme palijuuttelemalla asian kuniaksi, että selevisimme voittajina.

Hiehon lypsyä

Arvakkaa ku sä orotat ensi, että ne sun omin pikkukätösin siementämät hiehot poikiis, kuinka kiva on nähärä minkälaasen vasikan ne saa aikaaseksi. Minkämoonen utares niille muorostuu, mille niiren runko sitte rupiaa näyttämähän. Ja kyllon kiva tiirata poikimakarsinan airan reunalta, ku ne sen vasikkansa kans siä temuaa ja hoitaa ja nuoloo sen pöörröseksi, ku nallekarhun.

Siinä pääsöö aina unohtumahan se, että niitä tarttoo joskus sitte ruveta oikeen oikiasti lypsähänki, ku ovat nuota lypsyrotuusia, eiväkkä niitä emolehemiä, mitä isäntä oli joksus poikimamiehenä ollessansa suunnitellu rupiavansa pitähän.

Asiaa tietysti helepottaas, ku ei olis silloon reilu yhyreksän kuukautta sitte ollu ”vähä” laiska ja piikittäny vähä suurempaa satsia hiehoja kerralla kiimahan, ja sitä mukaa sitte siemennelly niitä, että pääsi sitte poikimahan kuus viikon sisällä.

Son vain melekoonen määrä tällääsehen 54 lehemä parsinavettahan opetattavaksi niitä niihin lehemäälyn saloohin.

Varsinki, ku se ei aina mee niinku koulun oppikirijoos, että pyyhimme hiehon utareen, annamme sen laskeentua rauhas, kiinnitämme konehen. Lypsämme, koetamme onko utares tyhyjä ja irrotamme koneet. Solis vähä liian ykstotista touhua, jos menis aina niin.

Joku jo moittii meirän lehemien luontehen, ja sen kuinka meillon sen mielestä hirviä lomittajan niitä lypsää, käymättä eres tuo lääväs kattomas. Mutta kieltämättä nuo mun ay-purrikkani on välistä totisia torvensoittajia, varsinki sen lypsyn aloottamises.

Siinä vois joku aiva outo, lehemihin perehtymätöön ihiminen, ihimetellä, että mitä kansantanhua siä veretehän menehen vuosisataasen perinteen mukahan, joka vaatii, että yks tanssija on se lehemä.

Siä pomppii jokaanen välistä vuoron perähän omahan tahtihinsa tasapökkää, ensi hyppää yleensä hieho, sitte minä konehien kans, ja viimeesänä isäntä, vähä vain niinku sitä varte, että me veretähän se mukanamme.

Välistä meno on niinku sivusuuntaases letkajenkas, mennähän ensi toiselle puolen partta pompsahrellan, hieho erellä, minä peräs ja monesti se isäntäki viä viimeesenä.

Välistä koetan nojata päälläni hiehon kylykehen niin lujaa, ku ikinä tohorin, jalaat on suurin piirteen suoranan taakse päin. Siinä toivot sitte siinä kunnon vinkkelis ollessas, ettei saappahien otes parren pintahan petä, ja kaiken muun hyvän lisäksi rämährät turvalles sinne kantturan mahan alle.

Välistä koetat vain saara niin tyylistä välittämättä ne konehen helvetin äkkiä kii jollaki tapaa niihin vetimihin, samalla ku tunget käsiäs vispaavien sorkkien sekahan.

Joskus on kattottu suu auki, ku se hieho on esittäny oman yksityyysen akrobatia numeronsa iliman trampoliinia, kinkut kattua hipuen, iloosesti häntä pystys ja viä huuron säestämänä tasapökkää hyvän aikaa.

Sitte tosin on kyllä olemas niitäki vaihtoehtoja, pyyhiin laitoon konehet kii, irrootin irrootti, taputettihin vähä kankkua ja vietehin konehet pois.

Tosin eipä se enää silti oo sellaanen työ, mitä se oli silloon viä, ku niitä hiehoja poikii yks tai kaks vuores, korkeentansa kolome. Senku varautuu pahimpahan ja yllättyy iloosesti, ku kaikki seleviski lopulta siitä asiasta voittajina.

Täski asias se tyyli on vapaa, mutta pakollinen. Miksei lehemät voi syntyä suoraa vanhoona ja viisahina, rauhallisina mammoona?

Karvaasia plussapalloja

Kyllä taas saa omatoimiseminolgi kiitellä ittiänsä, että on ollu yhyreksän kuukautta sitte niin tehokas heilumahan pistolettinsä kans pitkin navettaa. Ja erellinen sonniki on heilunu siilos, tosin ei pistoletin kans, vaan pippellinsä kans, ja näyttäny seki tuottanehen tulosta.

Viime lauantaina saatihin huijattua hiehot lehemien joukos navettahan. Siinä ku kattoon, että Luunapilla on jo aiva kohtalaanen utares siä takajalakojen välis killumas, niin tuli pienehen mielehen, että ehkä ne vois ottaa sisällekki.

Se onki sitte yleensä hiehojen kans helepommin sanottu, ku tehty. Ensi niille on koko kesä taottu päähän, ettei sinne navettahan tartte tulla, vaikka ny sattuus lehemien seas asuulehenki pellolla.

Sitte, ku oot lopulta saanu sen menehen lävitte viittomakielellä ja tavaamallakin, niin saapuu syksy ja poikima-aika, ja ne pitääs sitte saara tulehen sinne. Siinä vaihees se nauta vastustaa ajatusta hyvin ittepääsesti. Koetettihin me kipittää niitä vähä ennemminki sisällä, mutta se päättyy siihen, että koko lauma rysähytti ylitti lasku ojasta ja hajaantuuvat ku mässin munat pitkin rantapusikkoa. Annoomme sitte sillä kertaa asian olla.

No lauantaina ne oliki sitte lehemien joukos ja saatihin huijattua ne navetan etehen päivystähän, niinku muutki nautaeläämet. Oli vissihin syksy teheny tehtävänsä, muutamat kohtalaasen kylymät ja kostiat yöt ja pellota loppuva eväs, ku jokaanen vuorollansa tallusti sisälle, muutama sellaanen joka ei ikinä oo parres ollu ollukkaa, käveli suoraa partehen seisohon. Muut saatihin siilohon.

No, maanataina poikii ensi Iida lehemävasikan, jonka nimesimme Lakson Niinaksi. Maanantain ja tiiistain välisenä yönä poikii Ipana Naperon. Tiistai aamuna navetan paskakäytävällä köllötti Luunapin Nuppineula sonni.

Keskiviikkoehtoona isäntä rupes jakahan rehua ja oli Varmolla navetanpöytää pitkin peruuttaessansa vilikaassu sivullensa ja siä oli taas seisonu vasikka. Liesu oli jostaki sen yhtäkkiä tekaassu maailmahan, vähä niinku sillolis ollu vain vähä suuremmat ilimavaivat kysees, varsinki ku ei eres näyttäny, että olis saattanu poikia muutenkaa.

Torstai aamuna Lakrista oli maannu vasikkansa kans siilon makuualuehella, ku isäntä meni täyttähän turvekärryjä. Lakritsan pieni musta lehemävasikka sai sitte nimeksensä Lakson Nougat.

Vanhat lehemä on heleppoja, senkus laitat kii, lypsät ja joutat vasikan ja päästät emän takaasin irti hoitahan vasikkaansa. Hiehojen kans on aina vähä sellaanen jännitysnäytelmät, että yllättääkö ne positiivisesti vaiko vallan negatiivisesti.

Kerranki voin kehua niiren yllättänehen meillä siinä positiivises mieles, melekeen niinku vanhat tekijät. Pyyhitähän, orotetahan hetki, konehet kii ja irrottin hoitaa lopun siitä lypsystä ja minä vain suihkahutan sen jäläkihin kastua tissiihin.

Saas nähärä onko huomenna taas vasikoota plopsahrellu, niinku karvaasia plussapalloja maailmahan. Lukoil ja Lakkahillo siirrettihin poikimakarsinahan, ku kummallaki oli sellaanen kikki (joka tää päin on siis tissi, tai se utares, eikä se miehen elin mikä se taas on johonaki muus suuntaa suomia).

Sitte on viä tälle kuulle hiehoosta jälijellä Lumihiutale, joka on muuten täysin musta, varmahan vähä niinku se lasten laulu ”Kakkaa lumella”, ja Luonnotar.

Siinä mulle arpeetia aiva tarpeeksi lypsyn saraalla täksi kuuksi, niistä ku seleviän, seleviän taas kaikesta.

Harrastuksena hulluus

Oltihin silloon Tammikuun lopulla Sarka-messulla mullien kans, torettihin, että se oli sellaasta kohtalaasen kivaa ja aivotoonta toimintaa tällääsille aivottomille ihimisille. Kertaakaa ei siä pilikahtanu mielehen laskut, tekemättömät työt, retajavat paikat tai mikää muukaa kotoonen asia.

Kesällä piti lähtiä Okrahan, ku se tuos Oripääs oli kohtalaasen lähellä, mutta sattumuksien summana ja lehemien sairasteltua, niin sinne ei päästy.

Ja siitäkös kuulkaa itku ja hammasten kiristys alakoo kotona, ku mukula keksii, että hän ei pääse oman vasikkansa kans näyttelyyhin.

No tällääset keskivertua huonommat vanhemmat keksii kaveriin vinkistä, että elokuun lopus on Muurikki Kouvolan Anjalas. Ei ku puhelin kätehen ja kysyhyn mullikuskilta, että ajakko Laksonperän kautta koukaten Anjalahan? Ja sehän lupas, jos muitaki yhtä hulluja lähtöö samalta suunnalta liikenteesehen ja saarahan auto täytehen.

Kummasti se kyyti täyttyy ja rupes näyttähän, että ei täs muu auta Lakson akankaa, ku ruveta kattelehen kamaa kasahan. Karvata näyttelymullit ja hieman ehkä harijootuttaakki niitä tulevaa koetosta varten. Ensimmääsellä harijoottelulla ja torettihin, että ”vanha” näyttelykonkari Muuttolintu jää kotia oltuansa nimensä veroonen muuttolintu. Sitä ku tunnin koetettihin kii, sen hölökätes narut roikkuen peräs pitkin peltoja, niin tuli p ienehen mielehen, että se jää kotopartehen märehtihin.

Lopulta saapuu se perijantai, ku mulliauto oli pihas aamu yhyreksän mais ottamas meiränki tusinakantturat kyytihinsä. Kyllä siinä oli Janojuomanki naama näkemise arvoonen, ku se pihalle talutettihin riimus, että nyt mennähän ja se mulliauton näki.

Itte lähärettihin omilla autoolla peräs, minä, mukula ja harijootteli, unohtamatto koiraa, matkamökillä ja isäntä Erkin hiacella, ku sai appehet tehtyä muukki hommat oorninkihin.

Kyllä kerkes muutaman kerran tulla homman järkevyys, ku ohojastit sitä Ducatua Kouvolaa kohti kaikki 370 kilometriä mikkä eniro näytti välimatkaksi.

Täytyy sanua, että lapsi oli niin onnellinen, että se kerkes siä meirän orotelles mulliautoa ja kallista lastia saapuvaksi, kertua kaikille jotka vain viittii kuunnella, ja vähä niillekki joita ei olis niin kiinnostanu, kun hänen oma Muuntajansa tuloo tänne.

Muuntajaa orotti sitte jo oma ”fanijoukko”, ku saatihin ruveta purkamahan eläämiä pihalle. Varmahan ne kuvitteli, että sieltä astuu pihalle silosäärinen ja kaunis runkoonen kunnon kokoonen mulli. Ja sieltä tallustiki oikia Laksonperäänen kyläkyylä, pömppömahansa kans.

Eläänlääkäriki totes, että se vois mennä karsinahan asumahan näyttelyn aijaksi. Laksonperän kyläkyylähän asetteli ittensä sellaasehen asentohon karsinan airalle, että se näki varmahan kaiken mikä ohi kuluki ja jos ei meinannu nähärä, niin tais kurkottaa vähä kaulaansa piremmälle.

Seuraavan päivän päähetki taiski sitte olla se Junnu-kisa ja mukulan ja Muuntajan yhteenen esiintyminen. 

 

Muuntaja osoottautuu toiseksi Lakson isännäksi, elikkäs niin uteliaaksi elukaksi, että se onnistuu kamppaahan mukulan kehänairan jalakoohin. Kakara kellahti vattallensa hietahan, sai vähä kipiääki ja alakoo röllöttähän. Muuntaja jatkoo tasaasta tallustusta huomaamatta, että se riimusta pitelijä jäi matkasta, seuraavaa kiinnostavaa kohoretta silimäälehen.

Sitkiästi paha pari paarusti kehän läpi asti, lapsi nenää niistellen ja niiskutellen, saatuansa äiteeltä kannustavan kommentin siitä, että oli kuule vähä pitkä matka tänne sitä varte, että tulisit sieltä saman tien pois, ku sinne pääsitki. Lopulta vasikka sai vaharattua kaikki mieltänsä askarruttavat asiat lävitte ja keskittyy antahan taluttajallensa märkiä vasikanpusuja.

Ehtoopäivästä makasivat kummatki vattat pömpöllänsä parres, kakara vasikan vattaa vasta, josta se kehuu naapuriparren eläänten hoitajalle ”tää parres on kans Laksonperäästä kyläkyylää”.

Tierustelin viä, että haluakko ens talavena lähtiä viä Sarka-messuulle vasikan kans ja haluaa kuulemma, jos saa jonku toisen vasikan. Kyllon taas äiteelle ja isälle töitä tieros....

Janojuoma oli luokkansa kolomas, elikkä kolemesta osanottajas viimenen. Sijootuksen jatkoo Sarkan viitoottamaa tietä siis.

Mielipire se tämäki

Oon täs lueskellu vasemiston Li Anderssonin kannanottoa mitä Suomalaaselle maatalourelle pitääs teherä, että saataas toteutettua se Keskustan vaalimainoksen rallatus ”Suomi kuntoon”.

Ensimmääsenä se olis kieltämäs parsinavetat. No, jos ny tuosta lähäretähän liikkeelle, niin tuskin niitä ny kukaa enää intopiukiana on rakentamaskaa tähän maahan. Kyllähän meki, lehemänpitäjät, se ollahan tajuttu, että ei se ny enää oo se nykypäivän juttu. 

  

Heti solis leikkaamas niiltä parsihelevetin lypsäjiltä pois Eu-tuet ja siirtämäs niitä aktiiviviljelijöille, mitä se sitte ikinä mahtaa tarkoottaakkaa. Eikö me sitte vilijellä aktiivisesti, kun koetetahan niitä reipasta viittäkymmentä lehemää siä parsinavetaski ruokkia?

Tosin siinä sitte pilikahti seki päähäni, että mihinkäs mä sitä tukiakaa enää sitte tarvisin, kun suoraa Suomeksi sanottuna ei tätä hommaa millä vilijan vilijelyllä pyöritettääs etehen päin, tarvin sen maitotilin vaikkei mulla olis yhtää lehemääkää.

Mitähän se samaanen täti ajattelis, että meki ruvettaas tekehen tää sitte työksemme? Onko sen mielehen pilikahtanu sellaanen asia, että tarvis ne työttömiksi jäävät maajussit, tai miksi jyvävasarooksi jollaki sivulla meitä ny satuttihin kuttumahanki, työllistää jollaki tavalla.

Vaikkei me vilijeltääskää, niin kyllä me silti jäärähän olemahan. Ei me hävitä mihinkää samalla, kun meirän elinkeino ja elämäntapa vietääs, maharollisuus ittensä elättämisehen ja tavallansa myös siihen ihimisarvohon. Sillä kyllä se monella maalla kasvanehella pakkaa olemahan se ihimisarvonki mittari se työnteko.

Tai jos turpeen tuotanto pitääs lopettaa kerrasta. Mistähän se samaanen henkilö ajatteloo ja kuvitteloo sen lämmön sen kerrostaloo kämpän patteriihin tulevan? Tai sähkön töpseliihin? Ne vaatii vähä muutaki, kun sen, että vääntää sunttia suuremmalla ja laittaa töpselin seinähän.

Se yrinvoimako sitte on kauhian ekologinen ratkaasu? Tai ulukomailta tuotettu kivihiili?

Mistähän se samaanen täti ajatteli, että neki veroeurot, mitä näitten alojen ihimiset työllänsä tämän valtion kassahan kilautteloo, kerättääs, jos suuri osa Suomalaasesta maatalouresta lopetattaas? Sillä ihime ja kumma, meki ollahan maksettu joka vuosi niitä, viime vuonnaki, vaikka tuntuu, että ojahan menöö ja lujaa. Oletettavasti tältäki vuorelta.

Niilläki rahoolla on kustannettu ny vaikka kyseesen Lin opiskelu täs maas, ja aika monen muunki. Onko ne niin turhia rahojako ne on, että niitä ei tarvita tämän maan ylläpitohon. Meirän yhteesehen hyvinvointihin, joka kylläki tuntuu olevan kohtalaasen huono, jos vähäki seuraa ympäristyänsä ja uutisia.

Emmä sitä tarkoota, että kaikkien pitääs olla sen fyysisen työntekijöötä, mutteipä vaikka ny nuolle poliitiikolleekkaa näytä ylenmäärin nuota pallia olevan tarijolla. Kukaa ei tarvi määräänsä enempää pankinjohtajia, tai insinööriäkää.

Mutta yllättävää kyllä ihimiset syö joka päivä, ja sen ruuan tuottaa niille joku nimetöön henkilö haalarissaansa, toinen navetas, joku sikalas tai lampolas, yks puomirin ratis.

Maanviljelijöitä on muuallakin, kun Suomes, miksei muut maat ja niiren poliitikot käy yhtä kärkkähästi niiren niskahan? Vai onko niin, että täälei kukaa syö ruokaa, mutta Euroopas syö?

Syksyn satua ja koulun alakua

Ja sitte alakoo koulu tältä syksyltä, ja tälläänen maaseurun ja maatilan eristyksis eläny mukulaki näköö taas toisia ikätoveriansa ja pääsöö sinne sivistyksenkehtohon sivistymähän. Ja varsinki kuuntelehen sitä, että mitä ne toiset harrastaa ja montako kertaa viikos.

Arvata saattaa, että meillon kotona käytä muutama keskustelu aiheesta mitä minä harrastaasin ja mitä minä harrastaasin vähä viä lisää?

Siinä koetat sille seittemän ikääselle, jolla on vankkumaton luotto omahan jaksamisehensa, että hän nousoo joka aamu melekeen samahan aikahan, ku äitee ja isä, hyppää linija-autohon, koettaa takua iin silimiä ja matematiikkaa päähän ja orottella linija-autoa siä koululla joka päivä vähintää puoli tuntia. Körötellä kotia, koettaa tuskan hiki ottalta valuen teherä ne läksyt ja sitte viä harrastaa.

Siinä koetat monin monimutkaasin sanoon kertua, että kun äitee on huomannu, että sun on vähä väsy loppu viikosta jo tälläki päivä aikataululla, että jos mietittääs sitä harrastamista sitte lisää ens vuonna, ku oot päässy oikeen kunnolla juonesta kiinni. Saati, että kun äiteen ja isän työt on siihen aikahan, kun ne harrastukset tuppaa olemahan.

Oon keskustellu niin monta kertaa siitä, että minkä tähären meirän pitää olla ehtoo askarehilla suurin piirteen nelijästä kahareksahan ja miksei niitä kantturoja voi vain jättää hoitamatta.

Vastannu kysymyksihin, että miks meillä yleensä on lehemiä, ja miksei mummu voi tulla niitä hoitamahan, että sä pääset viemähän mua sinne ja tänne ja tuonne. Vastaa siinä sitte, että toinen mummu kuule kulukoo töis hoitamas niitä muiren lehemiä sitä mukaa mitä lomatoimisto käsköö ja töitä piisaa, ja toinen on elämänsä niitä hoitanu ja on eläkkeellä. Että eikähän ne oo oman osansa lehemien etehen teheny, saati, että minkä takia ne meirän lehemiä lypsääs, kun voi olla lypsämättäkin.

Mistä löytääs sellaasen yhtä kovan uskon siihen omahan jaksamisehen, kun se seittemän vanha? Minä jaksan, teen vaikka mitä ja koetan viä ehtoolla vängätä nukkumahan menostaki, siinä vaihees, ku äiteen silimäluomet pakkaa lopsahrella ja haukotus karaata suupielestä.

Koetin selittää, että on se juniorhandler-toimintaki harrastus, mutta ei se kuulemma oo, ku leiriä ei oo ku kerran kesäs ja kisojaakaa, ku muutama. Asiaa oli vissihin pohorittu siä pienes pääs toisenki kerran, vastaus tuli ku apteekin hyllyltä.

Seuraavaksi keskusteltihin siitä, montako kertaa viikos vois käyrä ratsastamas, lapsen mielestä tietysti joka päivä ja äitee kauhuussansa katteloo nykypäivän ratsastustuntien hintoja ja totiaa, että jos ny alakuhun eres kerran viikos, niin silläki pääsöö vautihin.

Siinä ku keskustelet asiasta sen mukulan kans, on kuulkaa oikeen hermolepua mennä navettahan ja ottaa letku kätehen ja ruveta lorottahan vettä loorihin. Siinä kattot, kuinka paska rupiaa katuamahan kuiluusta, voit olla miettimättä yhtää mitää, puhumatta sanaakaa tai miettiä hyvinki palijo.

Tänään totesin siinä vettä lirutellessani, että ei näilläkää älyn lahajoolla, mitä mullekki on suotu, juuri kummempahan pystyyskähän, ku vettä loorihin päästähän. 
 

Pörinää navetan käytävillä

Tänä kesänä on ollu sitte vähä enee kärpääsiä meirän navetas, en muista, että niitä tänä tilan piron aikana olis ollu täällääsiä määriä, niin sanuaksemme pilivin pimein.

Joku kesä oli aamuusin navetta täynä hyttyysiä, ku meni, niitä oli sen verran, että olis saattanu kuvitella olevansa johonaki Lapis vaelluksella, kättä heilahuttaes sai vain ”raon” aikahan parvehen.

Viime syksynä oli helevetisti polttiaasia, navetaski, ne vasta sitte kans meleko vihoviimeesiä otuksia on. Tukan raja oli aiva pommitettuna puremilla joita kihelmöö ja poltteli niiren perhanan otusten nimen mukaasesti.

Mutta nyt meillon siis kärpäästen vallankumous, niiton ollu pihalla aiva saatanasti. Lehemät on läpsyttäny korviansa sen näköösenä, että vois kuvitella niiren koettavan päästä lentohon, niinku parahatki Dumbot. Hännät on vispannu, varsinki se Pekka Töpöhännän töpöhäntä, jolla se koettaa kans hätistää niitä. Harmi vain, ku sille on sattunu luonnollinen amputaatioa ja sillon nuon 20 senttimetriä töpöä jota se vispaa eres takaasin.

Isäntä kerran jo sanoo, että pitääskähän sille asentaa häntäproteesi, että se ei näyttääs niin onnettomalle heilutellessansa sitä töppää. Kuviteltihin mielessämme, että mitä siihen kiinnittääs. Vanhan aikaanen lankamopin pää sai suurimman kannatuksen asian suhteen. Tiä sitte mitä Pekkis itte olis ollu asiasta mieltä.

Pesaasin navetanki, että pääsisin eres niistä navettakärpääsistä erohon, yleensä se on auttanu niiren häätämisehen sieltä. Pesin oikeen urakalla, ja koetin hinkata ruokintapöyränki hyvin, ettei sinnekkää jäis mitää mellevää kolua mihinä on kunnon kärpääskasvattamo. Kravasin ja hinkkasin, päästin pesurilla vettä.

Seuraavana aamuna totesin, että niisät piruusta päässy silläkää lailla erohon. Olivat korkeentaan vähä viä kiukkuusempia, ku olin niitä hätistelly ja kastellu niiren koron. Lehemät hakkas aiva samallalailla hännillänsä, ja nostelivat sorkkiansa.

Vietihin yks ehtoo kantturoolle kuivaa heinää etehen, että saavat pitää niin sanotun karkkipäivän. Se oliki niiren mielestä oikeen hyvä irea. Sitä otettihin kauhia suullinen sitä kuivaa heinää, käännettehin pää parren puolelle ja ruvettihin mäiskihin ittiänsä kylykihin ja mihinkä ikinä yletettihinki, heinän korret vain ripaji suusta. Varmahan se oli niistä yhtä mukavaa, ku osan ihimisistä mielestä saunavihiralla huitominen on.

Eileen lykkäsin konehia kiskoolla menehen pihaton pääs ruokintapöyrän ylityksen kohoras. Ihimettelin, että mitä helevetin märkää mössyä sieltä kiskoosta tippuu päähän ja päälle muutenki, valuu pairan kauluksesta sisälle, ja suoraa tissien välihin ja haalarin pulttuja alaha päin.

Haroon hiuksiani ja totesin, että ne kiskot oli ollu sisältä täynä kärpääsiä, ja ne koki joukkotuhon mun lypsimieni kans, ja se mössö oli kärpääsen raatojen aikahan saamaa veristä sotkua.

Oikeen vähä teki mieli tyttömääsesti kilijua inhuansa pihalle. Tyyryyn haromahan hiukset puhtahiksi, ja krassehtihin vaattehien alta suurimmat köntit pois ja jatkoon lypsyäni.

Minä, murhaaja, kärpäästen tuho.