Hiehon lypsyä

Arvakkaa ku sä orotat ensi, että ne sun omin pikkukätösin siementämät hiehot poikiis, kuinka kiva on nähärä minkälaasen vasikan ne saa aikaaseksi. Minkämoonen utares niille muorostuu, mille niiren runko sitte rupiaa näyttämähän. Ja kyllon kiva tiirata poikimakarsinan airan reunalta, ku ne sen vasikkansa kans siä temuaa ja hoitaa ja nuoloo sen pöörröseksi, ku nallekarhun.

Siinä pääsöö aina unohtumahan se, että niitä tarttoo joskus sitte ruveta oikeen oikiasti lypsähänki, ku ovat nuota lypsyrotuusia, eiväkkä niitä emolehemiä, mitä isäntä oli joksus poikimamiehenä ollessansa suunnitellu rupiavansa pitähän.

Asiaa tietysti helepottaas, ku ei olis silloon reilu yhyreksän kuukautta sitte ollu ”vähä” laiska ja piikittäny vähä suurempaa satsia hiehoja kerralla kiimahan, ja sitä mukaa sitte siemennelly niitä, että pääsi sitte poikimahan kuus viikon sisällä.

Son vain melekoonen määrä tällääsehen 54 lehemä parsinavettahan opetattavaksi niitä niihin lehemäälyn saloohin.

Varsinki, ku se ei aina mee niinku koulun oppikirijoos, että pyyhimme hiehon utareen, annamme sen laskeentua rauhas, kiinnitämme konehen. Lypsämme, koetamme onko utares tyhyjä ja irrotamme koneet. Solis vähä liian ykstotista touhua, jos menis aina niin.

Joku jo moittii meirän lehemien luontehen, ja sen kuinka meillon sen mielestä hirviä lomittajan niitä lypsää, käymättä eres tuo lääväs kattomas. Mutta kieltämättä nuo mun ay-purrikkani on välistä totisia torvensoittajia, varsinki sen lypsyn aloottamises.

Siinä vois joku aiva outo, lehemihin perehtymätöön ihiminen, ihimetellä, että mitä kansantanhua siä veretehän menehen vuosisataasen perinteen mukahan, joka vaatii, että yks tanssija on se lehemä.

Siä pomppii jokaanen välistä vuoron perähän omahan tahtihinsa tasapökkää, ensi hyppää yleensä hieho, sitte minä konehien kans, ja viimeesänä isäntä, vähä vain niinku sitä varte, että me veretähän se mukanamme.

Välistä meno on niinku sivusuuntaases letkajenkas, mennähän ensi toiselle puolen partta pompsahrellan, hieho erellä, minä peräs ja monesti se isäntäki viä viimeesenä.

Välistä koetan nojata päälläni hiehon kylykehen niin lujaa, ku ikinä tohorin, jalaat on suurin piirteen suoranan taakse päin. Siinä toivot sitte siinä kunnon vinkkelis ollessas, ettei saappahien otes parren pintahan petä, ja kaiken muun hyvän lisäksi rämährät turvalles sinne kantturan mahan alle.

Välistä koetat vain saara niin tyylistä välittämättä ne konehen helvetin äkkiä kii jollaki tapaa niihin vetimihin, samalla ku tunget käsiäs vispaavien sorkkien sekahan.

Joskus on kattottu suu auki, ku se hieho on esittäny oman yksityyysen akrobatia numeronsa iliman trampoliinia, kinkut kattua hipuen, iloosesti häntä pystys ja viä huuron säestämänä tasapökkää hyvän aikaa.

Sitte tosin on kyllä olemas niitäki vaihtoehtoja, pyyhiin laitoon konehet kii, irrootin irrootti, taputettihin vähä kankkua ja vietehin konehet pois.

Tosin eipä se enää silti oo sellaanen työ, mitä se oli silloon viä, ku niitä hiehoja poikii yks tai kaks vuores, korkeentansa kolome. Senku varautuu pahimpahan ja yllättyy iloosesti, ku kaikki seleviski lopulta siitä asiasta voittajina.

Täski asias se tyyli on vapaa, mutta pakollinen. Miksei lehemät voi syntyä suoraa vanhoona ja viisahina, rauhallisina mammoona?