Sivut

perjantai 31. lokakuuta 2014

Mitä sitä isoona tekis?

Kas siinä vasta pulma. Mitä sitä ihan aikuusten oikiasti tekis, jos ei lehemiä pitääs. Tuli pienehen mielehen tuos, ku Varmon vetävä pyörä keikahti kylijellensä sinne alle ja vaihtoehtona oli se, että viet sitte loput kottikärryyllä. Siinä ku lappasin tarikkolla kärryyhin, isännän mulle sieltä Varmosta sitä tyhyjätes, ja perse silimä tuumaa pitkällä kuormia lykätes kerkiää miettihin vaikka mitä.

Moon joksus sitä ennenki pohtinu.

Entises elämäs oon olu kuulkaa lomittaja, että tätä karijanhoito uraa on takana kymmenen vuotta, vaikka omas navetas en oo ku kuus tuhurannu. Äiteen kanski pirin hetken, tai siis mä tein 6,5 päivää viikos ja isä teki sunnuntai aamun, että hulttio tytär pääsi viihteelle.


Varmahan mä jatkaasin sitä uraa, jos en olis tähän sortunu. Ja ny jos vaihtaasin, niin musta sais kuulkaa joku tosi hyvän karijanhoitajan. Ainaki omasta mielestä. Siinä vois kuulkaa ruveta tarkkaan harkittehen, että haluaakokaa työntekijää ittellensä, ku Lakson ämmän sais nurkkihinsa pyörihin. En taira tuosta turhasta vieraskoreuresta kärsiä. Taitaasin saara potkut alta valon.

Rekkamiehenäki vois olla kivaa, musta olis mielenkiintoosta ajaa isua autoa paikasta toisehen. Muttei mulla oo eres kuorma-autokorttia.
Voisin tietysti ruveta jollekki traktorikuskiksi, mutta aika huono olisin nuos urakoonti hommis, ku nuo yötyöt ei oo se vahavin laji.

Kyllä mä joskus on harkinnu terveyrenhoito alaaki. Osaan kuulkaa tuikata piikin pyllyhyn kätevästi, kätilön töitäki teen välistä, kai son toosa ku toosa siinäki asias. En ainakaa pyörtyys siä. Mutta siinäki asias lehemät on mukavampia, ne ei rutaja kaikesta, vähä joskus möläjävät ja potkivat. 

Taitaa olla niin, että on tyyryttävä osahansa pankin renkinä ja koettava pitää päätä pinnalla, vaikka välistä se tuntuuku vaikialle.
Ootteko muuten ajatellu mitä olis kiva teherä isoona? Mä sitä tosiaan pohorin silloon tällöön, ku oikeen aamulla ottaa luistimet santahan, tai niinku tänä ehtoona.


torstai 30. lokakuuta 2014

Lomanviettua


Son taas vuoren viimeesiä lomapäiviä vietetty. Käytihin maakunta matkalla isännän kans, Saimaan rannalla. Kiitos vaan ystäville hyvästä seurasta, tämän porukan kokuuntumisis tosin näyttää tuo joka vuotinen oksennustauti asustavan. Ja oikeen oikia sellaanen, eikä itte aiheutettu.

Loma teköö kuulkaa meille kaikille hyvää, ainaki teorias. Sulle tuloo lomittaja, tai joku vastaavaa, työntekijä, pakkaat kamas ja läheret matkahan.

Yleensä se kyllä tahtoo mennä niin, että jäät kotia ja murehrit ja märehrit niitä tekemättömiä töitä. Ryntääler pää kolomantena jalakana eres takaasin sinnetänne ja koetat saara jostaki kii. Oot helevetin palijo enemmän ressaantunu, ku ennen niitä muutamia lomapäiviä, ku et saanukkaa tehtyä kaikkia mitä ajattelit, ja navetaski tapahtuu sillä aikaa vaikka mitä, että oikiastansa olit lomas siä navetas. Korijaamas jotaki rikki mennyttä onalesta tai sitte sulla, kuinka ollakkaa oli kanttura kipiä, ja asuut siä kattomas, että heittääkö se henkensä vai ei.



Kaikista paras olis kuulkaa lähtiä sen verran kauas, että et pysty auttahan asiaa, vaikka navetta  kaatuus katollensa. Vastaasit vain puhelimihen ja sanoosit, että nyt en voi mitää. Että teirän on siä pakko selevitä tästä ongelmasta itte.

Sen takia meki ollahan koetettu kerran vuores pitää tälläänen reissu, ja ny joku sanoo, että kyllä maanvilijelijällä on rahaa, ku lähtevät viikoksi johonki. Kyllä se kuulkaa pakkaa olla sellaasta, että silloon siirretähän, jo niitä muutenki siirrettyjä laskuja. Jaa, että miksi, no sen onam mielenterveyren takia. Koetetahan viikko olla ajattelematta niitä siä kotona, että pysyttääs sitte ne 51 muuta viikkoa järijissänsä.
Ei muuten aiva oo niin heleppua sekää, mitä kuvittelis.

Ensi sä murehrit siä, että tulookohan aamulla varmasti joku navettahan, ja mitä jos ei tuu. Moon ny niin kaukana, etten pääse sinne, vaikka mikä olis. Kiitos vain lomatoimistolle, joka aamu on niitten kautta tullu joku, muilla ei aiva pakkaa mennä niin putkehen.

Sitte sä ihimettelet, että jos kukaa ei soittakkaa. Onko siä ny kaikki hyvin, miksei ne soita.

Turhaa ressiä. Itte tehtyä. Sitä seuraavaa lomaa orotelles helemikuus. Ehkä sillä ajatuksella jaksaa sinne asti taas. 

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Junttia vai ei

Siinäpä pulma, mikä on se juntin raja? Meistä maajusseista, ku, useen puhutaan junttiina. Tosin kuulkaa niitä nimityksiä löytyy joka lähtöhön. On jyväjemmaria (aiva ku mä ny ne johonki piirongin laatokkohon piilottaasin), turnisjussia (en muuten tiä eres minkä näköönen se turnis on), heinäkenkää (kyllä mulla siä sukat sisällä on. Pöndeä, pääkaupunki seurulla, ja tämä voi tulla sellaasen suusta, joka ei oo ikinä keheä kolomosen ulukopuolella eläessään käynykkää... Niin ja tietysti se Juntti.


Mikä ny sitte on junttia? Saanko kertua, ja vaikkette haluaas tietääkkää, niin kerron silti. Toisten mielestä mäki oon tosi juntti, lehemiä lypselen, niistä puhun, sonnan kans asuulen ja maata myllerrän.
Se näistä asioosta puhuminen kuulkaa johtuu siitä, että moon kiinnostunu työstäni. Teen työtä josta saan tyyrytystä (en sellaasta, äläkää pelijäkkö). Teekkö sä? Onko oikiasti kiva mennä töihin, tuntia, että teköö jotaki hyöryllistä elämässänsä, vai meekkö joka aamu naama norsun vitulla, vasta hakoosesti.

Sen mä myönnän, että ei joka aamu oo kiva ja mukava, mutta pääsääntöösesti.

Junttia on kuulkaa se, että rutajaa joka saatanan asiasta, mikää ei ikinä oo hyvin. Tuli aamulla väärän väriset kalsarit jalakahan, ja se ottaa niin helekkaristi hermohon, ja se kerrotahan kaikille, ja parahas tapaukses syy tähän on viä naapurin. Aiva, ku se sulle ne olis aamulla päälle kiskonu.

Ruuan arvosteleminen, siis suurin piirteen aina, on junttia. Varsinki kyläs, syö sitä mitä tarijotahan tai kieltäyry kohteliahasti, sano, että söin justihin kotona. Älä aloota heti sitä mikä siinon vikana ja mitä sä et ainakaa syö, eli jauhelihaa, porkkaanoota, sipulia, lanttua, makaroonia...

Junttia on se, että orottaa, että kaikki tuloo ku Manulle illallinen. Sitte ihimetellähän, että miksei ruoholeikkaannu, miksei kukaa tuu sitä mulle tekehen. Siksei.

Junttia on seki mun mielestä, ettei ikinä kuuna kullanvalakiana oo yhtää mihinkää tyytyväänen. Eikai elämäs niin voi mennäkkää, kai sitä ny helevetti on eres sekunnin päiväs tyytyväänen johonki.

Junttia on arvostella toisia kokoaijan, huomaamatta kattoa kertaakaa peilihin, että olisko omaski naamas jotaki parannettevaa. Kaippa sillälailla sitte purkaa sitä omaa pahaa oluansa. Ja seki on aika junttia, ettei tuu toisten kans toimehen, kuulkaa mäki tuun ja moon aika helevetin vaikia ihimenen, siltu pystyn värihin, rotuhun, uskontohon ja seksuaalisenhen suuntautumisehen kattomatta olehen ihiminen ihimiselle, ottahan sen sellaasena ku se on.

No nih, sainpa taas sen pois syrämmeltä. Ny mennähän kaikki sinne peilin etehen, kattellahan muitaki ku niitä ryppyjä naamasta, tutkiskellahan vähä tarkemmin. Voisinko teherä ittelleni jotaki. Mullon ollu aiva helevetin hvyä aamu, kantturat oli kuulkaa niin mukavia tänä aamuna ja vasikat vastaki.  Koettakaa teki viettää hyvää pyhää.


perjantai 24. lokakuuta 2014

Avoinmaaseutu

Niin, siitähän on puhuttu kautta aikain, että maanviljelijoiren pitäis olla avoimia. Ei sais kuulkaa yksin siä navetassaan tai sikalassaan kykkiä, sulijettujen ovien takana, olla pienen hehkulampun valos, ettei kukaa vain tierä, että tää me ny ollahan, askarehilla. Ja että meillon tuotantoeläämiä, piretähän neki piilos, ettei kukaa ny vain ttiä kuinka niitä hoiretahann ja kohorellahan. Vai kuinka se ny menikää...

Sen takia me täs joku aika sitten löytihin viisahan päämme yhtehen tilallisten kans. Ireootihin oikeen kunnolla, aiva kuulkaa kipunat lenteli. Pois tosin se minusta, että mä olisin ollu suuna ja päänä tällääses, mä oon se kuuluusa peräs hiihtäjä.
Tällä ideariihellä saatihin aikahan sellaanen sivusto ku Avoinmaaseutu.Fi. Siä on esillä kaiken moosia tiloja, on kuulkaa vuohia, lihakarijan kasvattajia; niitä äijämullia mäki voisin mennä vahtaahan, non mahtavia. Sikaloota, vilijan vilijelijöötä, mansikkkoja ja kaikenlaasia muita marijoja.


Mitä tällä sitte haettihin, no sitä kuuluusaa avoommuutta. Siä on tilallisten yhteytierot, mihinkä voit soittaa, laittaa sähköposti tai jotaki, että ny mä haluaasin tulla kattohon mitä sä teet. Ja siä tilalla otetahan vastahan ja esitellähän toimintaa.

No montakos meillä on käyny? Yks ennenk meirän navetas käyny kaupunkilaanen kysyy, että saanko tulla, ku tuun sinn lomalla. No totta mooses, meille saa tulla, mielelläni otan vastahan. Lainaan paskakolaaniki jos haluaa osallistua päivän töihin, ei ne niin nimikootuja oo, että ei kenenkää muun kätehen sovi.

Emmä ny varmahankaa orottanukkaa, että meille ny mikää yleesö ryntäys tänne tuloo, mutta olis se ny kiva ollu, jos joku olis halunnu poiketa. Olsin keittäny kaffit ja tarijonnu pullaa. Ja ollu kuulkaa avoon. Kertonu kuinka me vilijellähän meirän ranssia ja hoiretahan meirän kantturoja. Olisitta saanu seurata, vaikka pihalle laskua, kuinka ne kirmaa hännät tötteröllä ja osa pitää kantaa.


Tää Avoomesmaaseurus, siä sivustoolla vaikka mitä, korttia, hilloja, patalappuja, kukkaroja... Kannattaa käyrä tutustumas. Mäki oon kuolannu yhtä lehemäkuosista kukkarua, mutta perkeles siinä on holsteinia, eikäy oikeen mun pirtahani. Kehtaasinko esiintyä mustavalakoosen kukkaron kans, ruskia-valakoonen ihiminen.

Toiset järijestää kuulkaa isoomman luokan tapahtumia, on avoomet ovat joka sunnuntai. Talviaisten tilalla on ollu ravintolapäiviä, laitte sapuskaa niinku parahas nelijän tähären ravintolas ja nautitti illalllinen porukalla. Sinne mäki siä, ehkä joskus meen, jos kerkiän.

Ku tälläänen maharollisuus on ny tehty kuluttajille, niin käyttäkää hyväksi. Ei me olla mitää mettänpeikkoja, eikä niellä purematta, kyllä mäki ensi vähä äräjän, tietää sitte lähtiä karkuhun. Niin ottakaa yhtetyttä ja tulukaa kattohon, mitä se arki on. Ei se aina oo niin herkkua ja päivänpaistetta, son ihan tavalista arkia.

Avoinmaaseutu.fi. Muistakaa se.

torstai 23. lokakuuta 2014

Ylimääräästä työtä



Lehemiä on kiva pitää niinä päivinä, ku kaikki menöö niinku elokuvas. Tosin toimintaelokuvaahan se pakkaa olehen aamusta ehtoosehen. Ja tämä viikko on ollu sitä kyllä aluusta tähän asti. Ollahan kipeetä vasikoota lääkitty isännän kans, ja eileen ehtoolla ajateltihin, ettei ne enää niin kipeetä ookkaa, ku ei meinattu juosten kii saara, ku olis tarvinnu piikkä pökätä pyllyhyn.

Tänä aamuna sitte oli vuoros vedinpolokema. Taitaa olla oikeen nelijäs meirän kuuren vuoren tilanpiron aikana. Erelliset on kyllä oikeen oikiasti polokaassu ne sen paskan utarerakenteen takia, mutta Enttententtenin kohoralla syyttävä sormi osoottaa naapurin sorkkihin. Mikkähän bilehet niillä on yöllä ollu, että tälläästä on tapahtunu.

Niinpä soitin tieron kaffepöytähän saatuani (mulloli vapaa aamu, isäntä ja työntekijä teki askarehet, laiska emäntä) tohtorille, että viittisikkö tulla. Katkaastahan koko juttu, tai koetetahan kursia kokohon. Ja ihan itte saat päättää , kumpi teherähän.


Kunnon rauhoottavan tömähryksen jäläkehen, vienon ammunan taharittamana päästihin tekehen lähempi tarkastus asialle, ja torettihin, että tilanne ei oo ollenkaa niin paha, ku luultihin ja pääryttihin ompeluhun.
Täytyy sanua, että Enttententten oli meleko sitkiä sissi ja vaatii elefantin annoksen rauhoottavaa, että saatihin kaatuman lopulta. Tuli mielehen, ku sitä siinä parres seuras ja kuunteli sen örinää, että tuollekkahan mäki kuulostan, ku lauantain ja sunnuntain välisenä yönä monttubaarista kotia kömmin. Olo varmahan ainaki oli hyvin samanlaanen.


Vaatii muuten kaikkia muutaki ohees toimintaa kiitettävästi tuollaanen, ensinnäki tarvittihin puolen kylän miehet ja naiset, että saatihin takasorkat jotenki pirettyä aloollansa, ettei tarvinnu lääkärillekki tilata lääkäriä. Kovasti se koetti niitä heilutella, vaikka taju oli melehen kankahalla.
Ja toiseksensa lehemä on torella utelias elään, ny Enneki tietää, kuinka tissi tikatahan kasahan, ku se koko toimituksen silimä kovana seuras.



Potilas jäi paikatun ja pakatun nisänsä kans jatkahan seleviämistä pienestä lääkehumalasta. Ja me päästihin hyvin ansaatulle päiväruualle. Toivotahan, että ehtoolla se suhtautuu suopiasti siihen, että laitan sille kikkiliivit ja leheret, suojaamahan lialta ja märkyyreltä paikattua nisää.



Josko tällä viikolla ei sitte enää tarvis eläänlääkäriä vaivata, viime viikolla se kävi kaks kertaa ja tällekki viikolle mahtuu maanantaille jo käynti. Onneksi huomenna on perijantai.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Ennen kaikki oli paremmin.

Niinhän sitä aina sanotahan. Ja joskus miettii olikahan se oikiasti niin.

Kyllä mä mielestäni oon silti aika onnekas, etten oo niitä entisaikojen emäntiä, tai ei ne niin entisiäkää oo loppujen lopuuksi. Jokka teki kaiken käsin. Lypsi lehmät käsin. Ruokkii käsin, kantoo vetet käsin niille elukoolle, hevoosille, lehemille sioolle ja mitä ny sitte oliki, ehkä muutama lammas, ja kanoja, tosin varmahan ne kanat ei sitä kauhiasti kuluttanu.

Tekivät kuulkaa maatyöt käsin, oikeen oikiasti, aikamones paikkaa se ämmä teki vaikka mitä. Kävelivät hevoosen peräs, äestivät ja jyräsivät, kylyvivät ja kyntivät. Siinä mentihin niin, että tantun helemat vain heiluu. Sitte tuli kesä, ja sai ruveta tekehen sitä kuivaa heinää, ku elukat sillä ruokittihin. En muuten karehri, ajatelkaa ny, ensi seivästettihin ja sitte ne seipähät pureettihin, heinät nakeltihin käsin hevoosen kärryylle ja sieltä latohon, johona ne sitte taas polijettihin jaloon kasahan, että menivät tiivihille.

Ja ne teki niitä pieniä ihimisiäki askares väliis, aamulla lypsettihin, ja sitte mentihin pyörähyttähän saunahan mukula, ja pahimmas tapaukses sait sitte mennä taas askarehille.
Jeesus, ne naiset on ollu rautaa.


Eipä sillä, kyllä nykyemäntäki aika kova luu on. Se osaa kans vaikka mitä, käyttää monenmoosta konesta, hoitaa kaikenlaasia asioota, plärätä kuulkaa paperia ja sisäästää mitä niin kerrotahan. Hoitaa heleposti sellaasta kirijanpitoa, että harva tajuaakaa. Pyörittää mones taloos sitä yritystä pääsääntöösesti, vahtii tilit ja muut, tilaa tavarat, rehut, pesuainehet, polttoölijyt, apulannat.

Mutta siinä mieles ollahan onnellisia, että maatalous on "vähä" koneellistunu, ei tarvi aiva joka asiaa repiä sieltä selekä nahaasta, voi lypsää konehella, parahas tapaukses robotilla. Jakaa sen rehun koneellisesti, ja onhan se vähä niin, että kyllä kymmelle kottikäryyllä lykkää, mutta johonki se raja tuloo vastahan siinäki hommas.

Aika kultaa muistot. Kattototahonko meki sitte vanhoona soffalta Suomi Filimiä siitä, millaasta oli ku oltihin nuoria. Muistellahan menneetä ,kuinka me tehtihin? Näetähän se aika mielessämme ikuusena auringonpaisteena ja puota päivänä.



Kyllähän se nykypäivän emäntä ja isäntä on kans sen arvonsa ansaannnu. Muistetahan se, aika monta ihimistä työllistyy meirän ansiosta, vaikka välistä tämä tervan juonnille tuntuuki, niinku tänä aamunaki, ku yksin askarehia päkersin. Siinä mentihin taas sillä kuuluusalla kiukun voimalla.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Korkkarit kattoon






Nimittään lehemien korkkarit, niillä oli tänään sorkkahoitopäivä. Tai nelijällä elukalla oli. Iidalla, Inkalla, Rutulla ja Idaholla.
Moon kattokaas sen verran laiska, ja meillon niin maharottoman hyvä sorkkahoitaja, että mä käytän sitä useen. Kerran vuores ollahan koetettu hoitaa kaikkien sorkat, että niillä olis sitte kiva kipsutella pitkin peltoja ja lypsylle, olis kevyt askel lehemälläki. Muutan me teherähän A-P:n kasn tuollaasia täsmä iskuja, otan muutaman syynihin, jos ne vähä huonosti kävelöö tai joku kasvattaa jotaki supersorkkia ittellensä, tai on sattunu syömähän sorkankasvatus ainetta ja ne kasvaa kohisten. Eiväkkä ne matolla aiva niin, kulu mitä niis anttikristuksen aikaasis betoniparsis.


Kaikenmoosta on tuos sorkkahoiroski sattunu, ensimmäänen kerrottava asia tieron näläkääsille lukijoolle olokohon se, että lehemästä tuloo paskaa ihan joka jalaalle, ja päälle ja hännällekki, ku tuota hommaa teherähän. Joskus oikeen ihimettelöö mistä sitä paskaa oikeen riittää.

Nuo nuoret neitoset ei ollenkaa arvostanu meirän hyvää tarkootusta, niitä piti lykätä puosta ja vetää päästä, että saatihin ne sinne telineesehen. Hiki meinas tulla, emännän ja sorkkurin. Muttei palijo sarattettu, silloon menöö hyvin. Rutulla ei tuollaasta ongelmaa ollu, ku me vain saatihin se suunnattua oikiahan suuntahan ja pää parren erottajan välistä pois, niin se meni ku isoo jää.Sorkkuriki kysyy, että oliksä ny varma, että tälloli jotaki vikaa näis jaloos. Sinne se meni telineesehenkin iliman mitää suurempia, melekeen niinku Missi ennen, iliman riimua.


Lehemien jalakaraspi eruaa tuosta ihimisten omasta hiemen, son rälläkkä ja siinä tarkootuksehen sopivat terät. Sillä sitte hurahutetahan sorkat oikian mallihin ja pituutehen. Välistä tarttoo vähä puukoolla vuoleskella ja tarpeen vaaties laitetahan kantturallekki kenkä. Ei tosin yhtä hienoja, ku nuo mun korkokenkäni. Mutta yhtä komia kopina niistä kuuluu, ke klompsottaa menehen.

Meillä joskus muuten yks kanttura "tykkäs"niiin maharottomasti tuosta hommasta, että se löi sinne telineesehen maata. Ei piitannu hieno varaasesta vihijaalusta, että sieltä tarvis ja pääsööki viä itte ylähä. Tartti ottaa liinat apuhun ja vetää se puon silimät tuumaa pitkällä käsi voimin pihalle. Eikä sillä sittekkää kiire ollu, oikoo rauhas kinttunsa ja mielensä oikialle tolalle ja lähtiä vähin äänin omahan lokerohonsa.

Seuraavaa hoitokertaa orotelles.


maanantai 20. lokakuuta 2014

Voihan vasikka


Jos jättääs tuon politiikan muille, se ei oikiastansa mua kiinnosta tippaakaa. Mutta lehemät kiinnostaa, äärettömästi, vaikka huonoona päivinä ja sunnuntai aamuuna muuta väitänki.

Lehemän elämä lähtöö siitä vasikasta liikkeelle, kaikella tapaa. Lehemästä tuloo lehemä, kun se ensimmääsen kerran poikii ja siitä vasikasta lähtöö kehittyhyn se tulevaasuuren lypsylehemä, tai lihakarjakasvattamon kautta tuleva leikkelemakkara.

Me ollahan tuo vasikan hoitoki opeteltu isännän kans kantapään kautta. Ensi alakuhun soli kuulkaa heleppoa, ne poikii, vasikat joi ekat maitonsa suoraa tissistä, joillekki lypsettihin ja annettihin pullosta, jos sille näytti, että ei oo sitä teheny. Ja ne kasvoo  ja komistuu.
Ja ajatelkaa kuinka osa kasvattaa ja on kasvattanu vasikkansa, osalle juotetahan suurin piirteen jotaki putkiston virutesvettä ja ne prökistyy silti, karva kiiltää ja niiren ei oo ikinä eikä milloonkaa mikää, ja hyviä lehemiä tuloo. Ja juotetahan korkeentansa kaks kertaa päiväs.



Sitte me saatihin yhtenä vuonna se helevetin, anteeksi vain, rotavirus. Silloon meinas kuulkaa usko loppua omahan osaamisehen ja taitoohin, ja kyllä me varmahan tyhymiä oltihinki, ei siinä mitää. Ei niitä olis menetetty niin palijoa, mitä niitä meni, jos oltaas viisahia oltu.

Ensi ei tajuttu, että mikä niillä on. Minkätakia ne on heti aiva toistaitoosia ja seuraavana päivänä melekeen jo kuollu. Ja jos oli lomittajia, niin ei ny varsinkaa tajunnu, että ne niin äkkiä menöö ja vaikka ne juo maitoa, niin se ei riitä.
Välillä oli oikeen kauhia mennä navettahan, joko taas joku ruikuntaa. Kävi kuulkaa monenmoosta asiantuntijaa, omaa eläänlääkäriä, lähikunnan eläänlääkäriä, Proagrian kautta neuvontaeläänlääkäriä. Laitettihin sontanäytettä Eviralle, vietihin avattavaksi. Varmahan ne tiesi jo ku mä soitin, että taas tuo tuo jotaki raatua tänne. Kaikista kurijinta oli, että niistei mistää ikinä löyretty mitää.
Eläänlääkärit oli lopulta sitä mieltä, että pakko sen se rota on olla, muuten ei tälläästä tapahtuus.

Me mittahin ternimairoosta vasta-ainehia, ku lehemät poikii. Monellakos lypsikillä uskoositte olevan ne vasta-ainepitoosuuret sillä tasolla, mitä niis ohojees siä mittarin mukana oli sanottihin olevan hyvää tai erinomaasta. Hyvä, ku keskiverto lehemästä sitä tyydyttävää saa pihalle. Sitä pakastettihin heti, pullo kaupalla, jos joltaki tuli sitä hyvää maitua. Pakastimet aiva pullisteli. Ja mikä homma siinä sulattamises, ku se pitää vesihautees sulattaa varovastti...

Lopulta tultihin siihen tuloksehen, että son sama minkälaasta ternimaitua se on, kunhan se vasikka sitä varmasti saa ja runsaasti. Jos ei juo, niin sitte letkutetahan. Opitttihinpa ainaki se vasikan letkutus, se ei oo homma eikä mikää, ku siihen on kunnon vehkehet. Käy kären kääntees, ja niille tuleville ripsavasikoolleki, ku letkutti saman tien Benifitaalia, ku ne nenäänsä nyrpisti ekaa kertaa tuttisangoolle, niin rupesivat pysyhyn hengiskin.


Siinä oppii, että niin ihania kun ne vasikat onki, niin niistä voi kehittää ittellensä kauhian stressin. Teki mieli tunkia vasikat takaasin sinne mistä ne maailmahan pulupahtiki, ku tuntuu, että siä ne on paremmas turvas, ku meirän hoiros.

Nykki on taas vähä skarppaamisen paikka niiren kans, muutama kuurilla. Isäntä lähtöö ostahan kannukoneesehen "vähä" pirempää alipaineletkua, että saarahan navetasta asti vetää pihattohon, että siä saa karsinas lypsää emän ja samantien juottaa. Haavelin lyspykärrystä, mutta tuo letku on palijo halavee ja toiseksensa, ei sitä kärryä siä pihaton takakäytävällä pahana läjien seas mihinkää saiskaa.


sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Saako ruotia?

Saako ruotia MTK:ta? Meillä oli, taas kerran siitä isännän kans keskustelua. Seku on siinä mukana, kaikes kissinristiääsis, ja Mtk-nuoris (mitä nuoria ne on jos isäntäki siä on), ja johtokunnaski on ollu. Ja mä oon taas sitte meistä se, siinäki asias, pessimisti ja kierohon kattoja.

Aiva sen takia, että mitä se tavan tallaaja siitä Mtk:sta tietää, ja saa irti. Miettikää ny, lehti tuloo kerran vai kaharesti vuores, ulukoasua on niin tylsä, että mä nakkaan sen samantien lehtilaatikkohon. Täytyy olla tosi aktiivi, että siihen viitti keskittyä ja syventyä. Ja omistaa hyvät klasit, ku osa on torella pientä pränttiä. Epäälyttävää.

Toiseksensa, jos Maaseurun Tulevaasuutta (vaikka välillä kyllä tuntuu, että son paremminki maaseurun menneesyys), lukoo niin mitä se saa aikahan? Siä on kuulkaa ne jutut luokkaa Mtk:sta sanottihin, hyi, hyi, näin ei saa teherä. Mutta tehtihin silti niin, ketää ei kuunneltu.

Isäntä oli mulle kiukus, tottahan, sehän on se "lempi" järijestö. Että tuollalailla puhutahan ja sanotahan. Ajatteli taas, että on tuo yks saatanan vaikia kans. Mutta miettikää itte, nykypäivänä on kaikenmoosia medioota, mihinä ittiänsä voi tuora juluki, niinku mäki ny. Miksi ei voi sitte tuora niitä hyviä asioota, niitäki kuulemma on vaikka millä mitalla, esille. Enemmän ku nykypäivänä.

Miettikää ny jos jonku muun liiton alaasille sanottaas niinku meille, kyllä siinä isoot herrat löus nyrkkiä pöytähän. Uhkaaltaas lakolla, pakottehilla, sitte viä muukki liitot uhkaas osallistuvansa myötätunnosta. Ja ne tuo sen juluki, isoon sanoon ja kovin kirijaamin, että kaikki liittolaaset tietää mitä ne teköö.

Lukekaas vaikka tuota facebookkia, mitä mieltä tuottajat on omastansa. Eikö pitääs teherä jotaki? Tarvittaas varmahan ny niitä vahavoja johtajia, hyvä puheesia ja supliikkia, sellaasia jokka jää kansan mielehen.

Mun oma mielipiteheni perustuu lähinnä siihen, että mua v***aa ylikaiken ne kokoukset. Ja sinne lähteminen, ja se että meillä maailma pysähtyy silloon, ku isännällä on Mtk:n kokous. Ja sillä tuo matka keskutasta tänne syrijäkylälle on tunnetusti pitkä, ainaki kaksinkertaanen ku normaaliilla ihimisillä. Taitaa Esson baariki niinä iltoona tienata, isäntä kokoustahan lähtöö.


perjantai 17. lokakuuta 2014

Hyvän hoiron mittari

Niin mikä se on? Hyvän hoiron mittari. Täs ku katteloo tuota elämää lemmikin ja tuotantoeläämen omistajana, niin tuloo sitä mietittyä. Meillä kummakki on ja elää hyvin samallalailla. Parahansa yritetähän, iliman mitää suurta hifistelyä.


Koira menöö siinä mihinä lehemäkki, tuos se lompottaa, navetas ja tuvas, pihalla ja mukana. Ei sen kans suuria harrasteta, lenkillä käyrähän, ei siäkää joka päivä, ja isännän kyytis se istuu hirvimettällä. Onnellisena, niinku koira ny vain voi, haisteloo luonnon hajuja, hirven tuoksuja ja toimii seurana. Välistä pääsöö toimihin, nuuhkihin haavakon  jäläkiä, jos niin käy.

Mutta silti, son maatilankoira. Siis koira, ei se oon lapsen korvike, eikä mitää sellaasta. Son mun koira. Ei oo takkia, lakkia ja monenmoosta muuta hommattu. Mutta jos koiran tuloo joku, siinä se hoiretahan niinku nuo tuotantoeläämekki. Monasti viä samalla, kun lääkäri kurvaa kotia, niin näytetähän koiraaki, lehemälääkärille.
Ei taira saara huonompaa hoitua, ku kaupunkilaas, tai lähiäkoira.


Lehemät hoiratahan samallalailla, niiren kohorolla valitettavasti joputuu kyllä miettihin sitäki, että kannattaako hoitaa vai päästetähänkö pahasta. Vaikka kyllä meillä koiranki kohoralla se tuloo aikanansa etehen, ja samallalailla toivon pystyväni asian päättähän, järijellä, iliman suuria dramaattisia tunteeta.

Lehemillä käy sorkkahoitaja, tarvittaes vaikka yhtä hoitamas. Kauhian kannattavaa, ku se yhyren hoita maksaa yhtä palijo, ku kaharen seuraavan. Mutta käy silti, mä tykkään, ettei ne klimpaa ja konkkaa, kävelevät niinku lehemän pitää, nelijällä sorkalla reippahasti,juoksevat jos tarve vaatii.

Eläänlääkäri käy, välistä tuntuu, että turhanki useen. Mä luotan siihen ennalta ehkääsevähän, otan sitte vähä liian aikaasin kattohon, ku sitte siinä vaihees, ku peli on menetetty. Ulukoolutan talavellaki, vaikka osan mielestä son viä hullujen hommaa, kova työ. Kovaa työtä tämä on muutenki, siinä se menöö, niinku muukki.

Niillon ruokaa eres aina, palijo, siitei kitsastella. Koirallaki, jos kerran pystyy koko ruokakipon hautaahan johonki täynä lihaa. Kuiviketta alla, sonnat kolatahan monta kertaa päiväs, kaikilla vanhuksillakaa ei taireta vaippoja vaihtaa yhtä useen, ku minä kolani kans navettaa kierrän. Eikoo hullua?

Kyllä mä niitä harijaanki, ja karvaan. Nyt tarttis urakoora nakuja lehemiä, löytyyskö vapaaehtoosia auttahan?
ei taira, otan siis konehen kauniisehen kätehen ja alaan itte.

Hyvän hoiron mittari ei oo paljo Bling Blingiä ja sälää asiahan liittyen. Son se kuuluusa maalasjärki, vaikka ittelläki se tuntuu olevan välistä karoksis, sillä mennähän. Toivoosiin sitä kaikille, tuottajille ja lemmikkien omistajille.


Kaiken ei tarvi olla niin kaunista, ollaksensa toimivaa.

torstai 16. lokakuuta 2014

Kuka suojelisi tuottajaa?

Siinäpä kysymys. Joskus päläkähtänyt pienen ihmisene mieleen, kun uutisia lukee, selaa uusia säädöksiä, mitä kirjekaupalla tulee postilootaan. Maaseudun tulevaisuuden uutisia lukee.
Välillä tuntuu, että kukaan ei voi pysyä mukana kaikistä sääröksistä, velevollisuuksista ja muista mitä meillä on.

Eläämillä on omat suojelujärijestöt, ne on hyvin esillä kaikis medioos. Onm Animaliaa, Oikeutta Eläimille, Sey:tä ja mitä niitä onkaa. Täytyy sanua, että en aiva varmahan oo kärryyllä kaikista.

Osa niistä käy salaa kuvaamas ihimisten tuotantotiloos, yöllä, toisten koris. Ja mitä ne siitä saa? Kauhian kohun medias. Syytöksiä tuottajalle, hyi sua, kuinka sä nuon teet, mikset tee toisin, huono ihiminen.

Tai nämä tarkastukset, pelto ja eläänpuolella. Siinä mennähän mittanauhan kans pellon reunaa, sulla kuule kasvaa ny tuos tuo pajupuska, se vie sun pellostas aiva varmasti vaikka kuinka palijo tilaa. Mikset oo ilimoottanu sitä meilleä. Hyi sua.
 Joksus mä oon kyllä ajatelllu, ku ollahan niitä peltopintaa-aloja plarattu, että onkahan ne kutistunu satees sinä vuonna ku tää oli se kauhia tuluva? Jos ne kerran on  mitattu ja digitootu jonku kokoosiksi, niin mihinkä ne aarit on vuosien varrella karonnu?


Tai ne korvamerkki tarkastukset. Oli sulla sitte sata lehemää tai kymmenen, niin saman verran saa merkkiä puuttua. Ihimeellistä, luulis, että solis vaikka joku prosentti osuus eläänmäärähän suhteutettunu. Se kolome on mun mielestä kymmenstä aika monta, mutta siitä sarasta vähä niinku kärpääsen paska valtameres. Toiseksensa, välistä on muuten hengen vaarallista mennä niitä merkkiä kiinnittähän. Tekis mieli laittaa ne kuuluusat jääkiekko varustehet niskahan, onneksi mullei viä oo ollu sonnia mille niitä tarttis rustata.

Ja sitte se, jos sollu on sattunu joku fiba tai jollaki muulla on sattunu virhe sun asiooren kans, niin soot aina itte syyllinen. Sullon velevollisuus toristaa, että miksi tein näin, miksi olin huono ihminen, miksi en tienny, ymmärtäny, osannu tai miksi olit yksinkertaasesti näin tyhymä.

Hohhoijaa, unelma ammattti, eikö? Kuka suojelis tuottajaa? Kas siinäpä kysymys.


keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Lehemä ja hänen palavelijansa

Aamulla lehemällinen nousuu ylähä, tukka pystys, ennen sian pieremää, keittää kaffit. Luo ensimmääsen ajatuksen lehemihinsä siinä aamukaffia maistelles. Ajatteloo kuinka ne voi, mitähän navetas on yöllä tapahtunu. Onko joku poikinu, kuinka se lehemä voi, joka ehtoolla oli vähä nuupollansa.

Lehemät makaa tyytyvääsinä parressansa, märehtii siä navetan hämäryyres, yövalon hohtehes. Niillei oletavasti oo samaa mietettä hoitajastansa. Korkeentaasn nousevat ylähä ruvetaksehen syömähän väkirehua, tai natustellaksehensa paremman näkööstä tukkua rehua.

Lehemällinen menöö navettahan, vaihtaa haalarit. Avaa oven navetan puollelle, luo silimäysen sinne lehemihinsä. Kattoo, että näyttääkö kaikki sille mille pitääs. Laittaa valot päälle, kävelöö eläämensä ympäri, tervehtää kaikkia siinä kolan kans häärätessänsä. Tökkii vähä perspielehen, jos joku ei nousu, josko sen on joku huonosti. Huolehtii heti, kattoo tarkemmin. Tuntoo eläämensä, seisoo sen vanhemman rouvan takana kauemmin, ku eihän se ny enää pomppaa, ku nuoret flikat pystyhyn, antaa sille aikaa järijestellä ajatukset sille tolalle, että on työpäivä taas.




Lehemät siristää silimiänsä, ku valot syttyy, katteloo ympärillensä, heiluttaa korviansa, kuunteloo hoitajansa ääntä. Tuttu tuli navettahan, ei aiheuta suurta dramatiikkaa niiren elämäs. Joku voi vähä mölähtää tervehrykseksi. Nousevat pikku hilijaa ylähä, venyttelevät. Joku kerijää huomiota, vaatii raaputuksia, taputuksia, ja saaki ne. Rupiavat syömähän, orottahan lypsyä.

Lehemällinen painaa päänsä lämpöösehen kylykehe, pyyhkii vetimet, utarehen. Supajaa salaa lehemellensä asioota, mieltä vaivaavia. Hyräälöö hilijaa ensikolle joka ouroksuu lypsyä. Koettaa saara sen rauhoottumahan, voi sieltä pieni perkeleski päätä, "koeta ny kanttura olla, helepompaa meille molemmille".

Lehemä kuunteloo, mitä se hänen palavelijansa ny höpöttää, hilijaasia sanoja, tuskin ymmärtää sanoja, mutta äänen ja sen painot. Korvet liikkuu, kääntää päätänsä, koskoo märijällä turvallansa hoitajansa olokaa, nuolaasoo poskia, saattaa siinä suolaanen kyynelki mennä mukana.

Näin ne jatkaa jokaikinen päivä, siihen päivähän asti, ku tuloo se luopisen hetki. Ajaa auto pihahan, on sen lemmikkilehemän vuoro. Ourot miehet orottaa ovella, emäntä ei tuu navettahankaa, ei katto sinne päinkää, hänen omansa, lemmikkinsä vierähän, on tullu aika armahtaa, luopua kuuntelijasta, ystävästä. Isäntä laittaa riimuun päähän, irroottaa pannan kaulasta, pökköö lapaa "mees ny". Taluttaa lehemänsä ovelle ja luovuttaa narun,vahtii, että lehemä saa arvoosensa kohtelun viä silloonki, takapuolesta vähä työnnetehän.

Lehemä kiipiää kyytihin, kääntää viä pääänsä ammuu hyvästiksi. Se ei murehri, asteloo autohon. Häviää sinne.

Emäntä muistaa lehemänsä viä kauan, ei ne unohru, eikä se tunne poskia vasten, mille lämmin kylyki tuntuu, ku siihen painaa päänsä. Silti uutehen aamuhun on mentävä, hoirettava uusia lehemiä, uusia ensikoota. Navetta on täynä lehemiä, nykyysiä ja niitä entisiä.


tiistai 14. lokakuuta 2014

Ens vuoresta mietintää


Suurimpana murehen aiheena on tällä hetkellä tämä Mavin tierotus, että ens vuonna emme  maksa kaikkia tukia, vain osan, neki ihan loppu vuoresta ja loput siirtyy sitte seuraavalle vuorelle, tai johonki. Tämä kuulemma johtuu siitä, että siä leikatahan ja tarkastuksia ei saara tehtyä aijoos, ja koska maanvilijelijä on suuri rikollinen (tai ainaki sille tuntuu), niin leikatahan sitte vähä teiltäki, ja siirretähän, taas kerran, hamahan tulevaasuutehen.

Siirränkö mä elämäniki seuraavahan vuotehen? Ostanko mä rehua lehemille vasta seuraavana vuonna, en ens vuonna ollenkaa. Jätän rehut teettämättä,  teherähän sitte seuraavana vuonna. Eläänlääkärin tilaamattam ehtiihän sen seuraavanaki vuonna.


Pistää miettihin, kelle muun ammattikunna erustajalle voirahan teherä näin. Sanotahan, että ku emme ny kerkiä sun hitsaussaumaas tarkastahan, niin eikai sen väliä, siirretähän palakan maksu sitte seuraavahan vuotehen. Ei taitaas käyrä niin.

Keskiverto hitsari taitaas tipahuttaa kintahat maahan, laittaa haalarit naulahan ja lampsia pihalle, soittaa liittohon ha kohta olis koko hitsarien tai vastaavien ammattikunta barrikaadeilla.

Kai täs tarvis ittekki jotaki asian etehen teherä, tai koetanhan mä täs, omalla tavallani, purkaan ajatusta tänne turhakkeeseheni, blogihin. Kerron mille tuntuu ja mitä ny näin alakuhin teherähän.

 Mietitähän säästön kohteeta, mutta ku rupiaa tuntuhin, ettei kohta oo mistä säästää. Vaikia son pyörittää yritystä iliman rahaa, ja tietoa eres koska se tuloo. Son nähty, tiukkaa on ollu muutenki tänä vuonna ja aina vain tarttis tiukentaa. Ei varmahan tarvita sitte apulantaa ens vuonna, toivottavasti nurmi kasvaa iliman sitäki hyvin, olis suotuusat olosuhtehet.

Jos pipo ny vähä kiristääki, niin lomaa ei piretä, maksulliset lomitukset veretähän minimihin. Jos sitä lomaa ny sitte ens vuonna saa, ku siihenki on suunniteltu leikkauksia, että palijo sitä saa pitää. Siton vain sitte annettava sen karvalakin kiristää korvien väliä ja koetattava selevitä siitä muuten. Voi olla hetken päästä maajussien itsemurha tilastot karua katteltavaa, näin kärijistetysti sanottuna.

Ja maatilat työllistää  aika palijo, mitenkäs niiren tilatyöntekijöören käy? Millä niiren palakka maksetahan?

Sanotahan, että asioolla on tapana järijestyä, mutta joksus tahtoo usko loppua. Maatila ei taira tällä hetkellä olla mikää myyntivaltti, kuka haluaa Suomalaaseksi ruuan tuottajaksi  näillä tulevaasuuren näkymillä.



maanantai 13. lokakuuta 2014

Syntymän ihmettä sivusta seuratessa


Tiättekö, siitähän se lähtöö lehemän lyspäjän ura urkenehen, syntymästä, sekä sen lypsäjän, että lypsettävän. Tavallansa, kai meille jokaaselle on jo siinä vaihees määrätty mitä meistä tuloo, toiseta kirijanpitäjä ja toisesta leivän päällystä.

Sitä syntymän ihimettä on joutunu täs elämänsä aikana seuraahan suurella ihimetyksellä usiamman kerran. Välistä son oikeen mukavaa se uuren elämän maailmahan putkahtaminen, toisinaan se sitte on vähä murheen silaamaa. Pääosin kuinteki sitä kivaa.

Mutta, mutta... Arvaakka mitä? Mun mielestä ne lehemä takapäästä siinä poimisen tohkeest tulevat erittehen on äärimmääsen ällöttäviä. Mikää ei voi haista palijo sen öklöttävämmälle ku se lämmin veren sekaanen "lapsivesi" johonka parahas tapaukses on viä vasikalta lörähtäny pienet hätäsonnat.



Joo, mä seuraan toimistu onnistunehesti airan takaa siihen asti ku tarttoo, onneksi torella harvoon, puuttua asiahan. Se vaatii aina "pientä" valamistautumista. En sitte muuten saata sattua siihen limaasehen vasikkahan iliman hanskoja, hyi. Melekeen haen kokovartalokondomin ittelleni, ku rupiaa näyttähän sille, että on pakko uhurautua ja ottaa koppi lennosta.

Sitte mä saatan kyllä kaivella jäläkeesiä iliman kyökkimistä vattan vääntehiä. Erikoonen on ihimismieli.

Tänään oli taas sellaanen syntymäpäivä navetalla, isäntä kysyy multa, että onko Ella poikinu ja minä nohevana emäntänä vastasin ettei oo. Se ihimettelehen, että kuinka ny niin, että näytti päivällä aiva siltä.
Siinä heräs pieni epäälys mieles, että helekkari, mä vain ovelta kattoon, että siä se makaa niinku ellun kana. Hipsiin salaa kattohon, ettei isäntä huomaa, että pitikö tämä ensimmäänen huomio paikkansa. No ei pitäny, kai se ny makas, ku vasikka köllötti kylijes.

Viä on palijo oppimista, siitä onko lehemä poikinu, ensinnäki se, että käy kattomas perillä asti.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Sunnuntai aamun mohinaa

Sunnuntai, pyhäpäivä, lepopäivä, vai kuinka sitä ny sitte sanotahan. Eikö siinä isoos kirijaski sanota, että muista pyhittää lepopäiväsi. Kuullu jostaki, en ny niin kauhiasti oo siihen tutustunu.

No ei aiva mee maatilalla sillälailla, varsinkaa jos on eläämiä, ne on pakko  lypsää ja hoitaa, oli päivä mikä hyvänsä. Pyhäpäivä, joulu, juhannus tai pääsiäänen. Ja Vappuhan ny onki työnjuhula, että silloon ny ainaki, jos ei muuta niin ajatehan paskaa.


Täytyy sanua, että joskus, varsinki sunnuntai aamuna, pilikahtaa pienehen mielehen, että voi ku olis silloon aikanansa ollu niin viisas ja hakenu luvat pihatolle, ja rakentanu sellaasen, eikä jatkanu tätä parsihelvettiä, mullolis varmahan täs vaihees se 24/7 tekevä työntekijä siä lypsämäs, elikkä Reino-Robotti.

Eis sillä, kyllä mä lypsämisestä tykkään, mutta olis se kuulkaa kiva, ku olis jotaki joustua työajois, jos oot nukkunu huonosti, niin ei sun pakko olis sinne puotas raahata jo puoli kuureksi, ku tuloo maitoauto. Tai voisit istua ehtoota aiva rauahs, ku ei se ny oo niin pilikun tarkkaa, että koska sinne menöö. kuhan menöö ja teköö hommansa. Nyt täytyy aina sanua, että kiitos, mutta ei kiitos, meen maata, että pääsen aamulla navettahan.



Muutekin mä olisin enemmän robottilypsäjä, mä tykkääsin kaikesta rassuttelusta ja eläänten tarkkaalusta. Ja ennen kaikkia  ihaalen sitä mitä oon niis robottinavetoos nähäny, eläänten rauhallisuutta, niillei oo huolta huomisesta, senku kävelet lyspylle jos sille tuntuu ja syämähän jos sille tuntuu.

Ei sillä, ei ne tuo parreskaa kauhia epätyytyvääsen näköösiä oo, ruokaa on eres, senku syöt, mutta lypsy tapahtuu kaks kertaa päiväs. Ja pihallekki pääsöö ympäri vuoren, son tietysti täs parsinavetas se juttu, ne lairuntaa kesääsin oikeen viheriällä nurmella auringon paistees, ja joskus vähä vesi sateeski ja tuules.



Tai jos siirtyys emolehemihin. No täytyy sanua, etten kyllä näe ittiäni emolehemän pitäjänä.

Mutta silti, on ne sunnuntaikki aiva kivoja päiviä, aamu askareesta huolimatta, siinähän ne menöö niinku kaikki muukki päivät. Ehkä mä tänään makaan vähä enee soffalla, kattontelevisioa koiran kans ja syön suklaata. Saanpa sitte hyvällä omalla tunnolla mennä ehtoolla jumppaahan lypsylle, kuluttahan kaloria. Vai pitääskö sanua, että kuvittelehen kuluttamahan kaloria. Näyttää  ne aika tehokkahasti tarttunehen vyötärölle.

Näillä mennähän taas, niinku  joka päivä meillä, navetas, aamuun illoon. Jouluna, juhannuksena ja muina juhulapyhinä. Täytyy kyllä myöntää, että silloon teherähän vain pakolliset hommat, sen verran kai voi luistella, ettei siillon rupia klasia pesehen tai putkia pyyhkihin pölystä.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Pikku Biisoni


Tierättekö lehemän joka on sitä mieltä, että koko maailmas ei sen suurempaa otusta ookkaa ku hän? Meillon semmoonen, Yökkönen. Son kaikki 135 senttiä jalaat pystys, luokittajaki sanoo siitä, että sais palijo paremmat pisteet, jos olis lehemän korkuunen. Sai sitte vain F 68, ku on kääpiön mitoos.

Yökkösen elämää ei oo tämä pienuus päässy haittaamahan varmaahan kertaakaa. Se on isoo lehemä tungettuna pienihin kuorihin. Itseluottamus on valtava. Se kävelöö aiva selevästi appelsiinit kainalos menehen, oli vastas mikä tahansa tonni keiju, niin Yökköstä ei kuulkaa yhtää pelijätä ryhtyä taistohon.


Isäntä nauroo viime kesänä kuollaksensa. Elsa isoo musta, varsinko tosi isoo Yökkösehen verrattuna, haastoo sitä vähä siinä mieles, heilutteli päätänsä, kääntyy sivuuttansa ja seisoo pää tanas. Siihen mallihin, että otetahan lehemästä mittaa.
Mitä teköö Yökkönen, kuvittelis, että se olis siinä vaihees juossu karkuhun, ku toinen oli puolet suuree. Ei, Yökkönen oli pirättäny, kattonu tuimasti päälle, alakanu tonkia maataa kummallaki etujalaalla, niin että mättähät lentele sinne ja tänne. Sitte tarvitti vähä laittaa kontallensa, hieroa koko päätä maahan, niin että varmahan korviski oli multaa sisällä. Sen jäläkehen se vasta kävi taistohon, niinku lukkari sotahan. Iliman mitää ajatustakaa, että saattaas jäärä toiseksi.

Kieltämättä, se esiintyminen jo ennen varsinaasta "kohahrusta" oli kohtalaasen huvittavaa. Kai siinoli tarkootus pelijättää se toinen, sotanorsun kokoonen, sillä älyttömällä uholla, luottamuksella siihen, että moon enemmän lehemä ku sä.


Muuten Yökkönen on oikeen mukava lehemä, son ihimis ystävällinen, käy ja kukkuu, niinku junan vessa. Maitua son tuottanu ensikosta asti tulehen sen verran, että huonomillekki olis muutama litra riittäny. Ainut miinuspuoli siinon ollu se, että on teheny ainoastansa yhyren lehemävasikan, Esikon, mutta Esikko on sentäs jatkanu sukua Inkamarjalla ja Likusterilla.Nyt Yökkönen kantaa Erwinistä ja mä kovasti orotan uutta "Panda-lehemää" jatkahan Pikku Biisonin sukua. Aina navattahan mahtuu yks, jolla on rajatoon luottamus ittehensä, joka asias.


torstai 9. lokakuuta 2014

Voihan utaretulehrus



Son täälä taas. Utaretulehrus. Lehemän lypsäjän kauhistus, päivän pilaaja. Työn lisääjä. Harmin aihe. Se mitä koettaa välttää toiminnallansa, mutta ei aina pysty. Klönttimaitoa, rönttiä, retkuja, miksi sitä ny voi sanoa, on sieltä välillä tullu niinku palakonehesta palaaki, vain valakoosta.

Utaretulehruspakkaa saamahan hermot kiristyhyn. Ensimmääsenä mietit mikä siä tissis ny on, onko siä uberis, Kns, pyogones vaiko aureus. Nuo kaks viimeksi mainittua saa melekeen jo kiskohon hiuksia päästä pois, ku ottaa niin lujaa järkehen.Kaikkien kans moon tapellu tällä urallani. Tiä sitte oonko mä kauhian ammattitaitoonen ollu, ku riesaksi asti on niitä piisannu.

Ensi meillä oli Coli epidemia, se lähti siitä, ku yks henkilö rasvas jokaasen lehemän vasta lypsyn päätteeksi. Ajoo siis ylähä ja veteli rasvat paskaasihin tissiihin, ku ei sen kolan kans muutenkaa niin kauhiasti heilunu. Hurraa hei! Sehän vasta mukavaa.

Kns saatihin, ku käytettihin 4XLA:ta, se kuivatti nisiä niin palijo, että eläänlääkäri sanoo, että mitää muuta ei tarvitakkaa, sieltä se pääsöö vetimehen sisälle ja avot.

Hiiva tuli toisesta vedinkastosta, hitto vie oli siä pöntös jonka ostin, ainees valamiinan. Voitte arvata kuinka se levis, ku niitä dipattihin. Silloonki meinas järki asian kans mennä, ku tulehruksia tuli piliviin pimeen. Solut nousi, vaikka kuinka lypsit erikseen. Maidonhoidon neuvoja sen kävi sieltä testaamas ja löytämäs. Heitin sillä purkilla vesilintua, ku eihän meirän tuotteis mitää sellaasta voi olla.



Aureuski täs "roihahti" muutama vuosi sitte, silloon teki mieli ruveta jo porajamahan. Ostettihin pienehen puutteeseehen muutama lehemä, ja ilimeesesti niillä se oli normaalis pöpökannassansa, täsin vaivaamatta, mutta levis tosi tehokkahasti. Siitäki oli puhetta, että täytyy olla meille uutta kanttaa, sen verran niitä putkahti esihin ja tiesi hyvin, mitä on ku näyttehet laittoo menehen. Niin palijo lehemiä ei voinu karsiakkaa, mitä niitä tuli. Niinpä niistä suurin osa lypsää aina vain, täysin solutoonta maitoa, mutta ikuusina aureusleheminä, viimeesinä lypsettävinä.

Mitähän viä? Pyogonesta on ny ollu tänä kesän, vissihin ollu oiva kärpääskesä, niitä helevetin pörrijääsiä on aina vain havaattavis. Näyttää sille, että Henni menettää henkensä tämän vaivan takia.

Kyllä moon nouta jonki verran lääkinny, yhtehen välihin laitettihin kaikille umpituubit, ku ei muuta voitu, ettei niillä olis ollu tulehrus  jo poikies. Ollahan annettu E-seleeniä pusista ja piikitettyki. Koettehin niitä utaretulehrusrokotteita. Entiä mikä se virallinen kanta asiahan on näis, mutta ykskää rokotettu ei oo aureusta saanu.


Jokaanen utaretulehruksien kans paininu lehemänlypsäjä on mun mielestäni, ittiäni mitenkää erikoosesti kehumatta, ansaannu jonku työn mitallin, varsinki siitä turhasta työstä. Yleesestä ketutuksesta, minkä ne aiheuttaa, kyllästymisestä omaa työtänsä kohtahan, turhautumisesta, että tätäkö tämä ny koko aijan on.

Mikä mukavinta, nuo utaretulehruksethan pakkaa olehen, ainaki meillä, sellaasia, että ne pysyys hyvin kuris, ku mä lypsääsiin 365 päivää vuores kaks kertaa päiväs. Kantturat on niin tottunu mun tussaroomiseheni siä navetalla, vaikka suurin osa lomittajista varmahan lypsää paremmin ku minä, että kaikki muu on muutosta ja niiren herkkien kikkien mielestä pahasta. Joskus oikeen ajatteloo, että voi teitä, ootte teki, että hyvän päälle ymmärrä.

Eipä siinä, rupian ny miettihin mitä mä sille Henni-lehemälleni tekisin. VOi huoh.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Laidunkauden päättäjäiset


Se olis syksy taas. Laidunkausi päättyy, tai on päättyny jo. Ei siä pellolla mikää varsin enää kasva, vaikka kuinka päivällä aurinko kaunihisti paistaa ja tuntuu lämpööselle, ku tuulen suojas sen loistehes aikaansa kuluttaa.
Se tarkoottaa siis sitä, että alakaa pitkä (ja yleensä synkkä) talavi, ja lehemät pitääs jättää sisälle könöttähän. Ei meillä.


Ei ne tietysti nykkää enää joka päivä oo pihalla, eikä täyttä aikaa, mutta harva se päivä päästetähän puolen päivän jäläkihin ulukoolehen. Sinne ne painaa tissit heiluen, kauhian kolinan saattelemana. Tyrät rytkyen, niinku tavatahan sanua. Näyttävät nauttivan elämästänsä siinä hetkes.

Viime syksynä, kovan palopuheen päätteeksi, sain viimee taottua isännä kaalihin, että tänä vuonna meillä lehemät ulukooloo sitte talvalavellaki. Perustelin sen mielestäni oikeen hyvin. Lihaskunto pysyy yllä, mä näen kiimat paremmin, ku ne pompahteloo pihalla. Sorkat puhuristuu lumihanges (no ei ollu lumesta palijo pelekoa viime talavena), keväällä on helepopompi päästää pihalle, ku ei oo sitä kevät villiä.



Niinpä me uskollisesti koetettihin kolome-nelijä kertaa viikos törkätä mammat ulukoolehen. Sen usiammin ne ei muuten olis varmahan suostunu menehen. Osalla teki tiukkaa tuoki ja varsinki se pihalla pysyminen.

Kerrotahanko, että Ruttu ei tajunnu sen talavi ulukooutuksen ihanuutta ollenkaa. Jos päästit sen ensimmäästen joukos, se lähti kovalla tohinalla, käveli veräjälle asti hiipuvalla taharilla, aiva sen näköösenä että "mikäs helevetin juttu tämä ny olikaa, ei ruohua". Sitte se kääntyy, ja tuli navettahan ku iso jää, siinei auttanu mikää. Olis tarvinnu betoniseinä etehen tuora, ja siitäki solis varmahan lykännu ittensä läpi. Ei vaikka kuinka kaunihisti ensi koetit sitä kääntää, ja sitte vähä rumemminki, mumma oli päättäny, ettei se sovi ollenaa lehemän arvolle sellaanen lumes ramppaaminen. Kyllä me joka kerta koetettihin, ja hävittihin melekeen yhtä monta kertaa. Jos ei muuta se tuli langasta läpi takaasi navettahan etuaijas.



Tänä vuonna meinatahan jatkaa läpi talaven. Toivotahan, että olis paree talavi ku viime vuonna, sataas vähä vähemmä vettä ja olis sitä luntaki, ettei kantturojen tarttis kloperikos rönytä.