Lehemä ja hänen palavelijansa

Aamulla lehemällinen nousuu ylähä, tukka pystys, ennen sian pieremää, keittää kaffit. Luo ensimmääsen ajatuksen lehemihinsä siinä aamukaffia maistelles. Ajatteloo kuinka ne voi, mitähän navetas on yöllä tapahtunu. Onko joku poikinu, kuinka se lehemä voi, joka ehtoolla oli vähä nuupollansa.

Lehemät makaa tyytyvääsinä parressansa, märehtii siä navetan hämäryyres, yövalon hohtehes. Niillei oletavasti oo samaa mietettä hoitajastansa. Korkeentaasn nousevat ylähä ruvetaksehen syömähän väkirehua, tai natustellaksehensa paremman näkööstä tukkua rehua.

Lehemällinen menöö navettahan, vaihtaa haalarit. Avaa oven navetan puollelle, luo silimäysen sinne lehemihinsä. Kattoo, että näyttääkö kaikki sille mille pitääs. Laittaa valot päälle, kävelöö eläämensä ympäri, tervehtää kaikkia siinä kolan kans häärätessänsä. Tökkii vähä perspielehen, jos joku ei nousu, josko sen on joku huonosti. Huolehtii heti, kattoo tarkemmin. Tuntoo eläämensä, seisoo sen vanhemman rouvan takana kauemmin, ku eihän se ny enää pomppaa, ku nuoret flikat pystyhyn, antaa sille aikaa järijestellä ajatukset sille tolalle, että on työpäivä taas.

Lehemät siristää silimiänsä, ku valot syttyy, katteloo ympärillensä, heiluttaa korviansa, kuunteloo hoitajansa ääntä. Tuttu tuli navettahan, ei aiheuta suurta dramatiikkaa niiren elämäs. Joku voi vähä mölähtää tervehrykseksi. Nousevat pikku hilijaa ylähä, venyttelevät. Joku kerijää huomiota, vaatii raaputuksia, taputuksia, ja saaki ne. Rupiavat syömähän, orottahan lypsyä.

Lehemällinen painaa päänsä lämpöösehen kylykehe, pyyhkii vetimet, utarehen. Supajaa salaa lehemellensä asioota, mieltä vaivaavia. Hyräälöö hilijaa ensikolle joka ouroksuu lypsyä. Koettaa saara sen rauhoottumahan, voi sieltä pieni perkeleski päätä, "koeta ny kanttura olla, helepompaa meille molemmille".

Lehemä kuunteloo, mitä se hänen palavelijansa ny höpöttää, hilijaasia sanoja, tuskin ymmärtää sanoja, mutta äänen ja sen painot. Korvet liikkuu, kääntää päätänsä, koskoo märijällä turvallansa hoitajansa olokaa, nuolaasoo poskia, saattaa siinä suolaanen kyynelki mennä mukana.

Näin ne jatkaa jokaikinen päivä, siihen päivähän asti, ku tuloo se luopisen hetki. Ajaa auto pihahan, on sen lemmikkilehemän vuoro. Ourot miehet orottaa ovella, emäntä ei tuu navettahankaa, ei katto sinne päinkää, hänen omansa, lemmikkinsä vierähän, on tullu aika armahtaa, luopua kuuntelijasta, ystävästä. Isäntä laittaa riimuun päähän, irroottaa pannan kaulasta, pökköö lapaa "mees ny". Taluttaa lehemänsä ovelle ja luovuttaa narun,vahtii, että lehemä saa arvoosensa kohtelun viä silloonki, takapuolesta vähä työnnetehän.

Lehemä kiipiää kyytihin, kääntää viä pääänsä ammuu hyvästiksi. Se ei murehri, asteloo autohon. Häviää sinne.

Emäntä muistaa lehemänsä viä kauan, ei ne unohru, eikä se tunne poskia vasten, mille lämmin kylyki tuntuu, ku siihen painaa päänsä. Silti uutehen aamuhun on mentävä, hoirettava uusia lehemiä, uusia ensikoota. Navetta on täynä lehemiä, nykyysiä ja niitä entisiä.