Sivistyksen kehto

Sain täs muutama viikko sitte puhelun paikallisen kunnan yhyreltä kakkosluokan opettajalta. Niillä oli tulos maatalousaiheeset päivät koulun opetussuunnitelman mukahan ja olivat tulos tänne perähikiän mettästysseuralle ja seurantaloolle tutustumahan siihen maataloutehen.

Niinpä niille oli päläkähtäny päähän, kun samalta kylältä on lähtöösin ja anopin kans ovat ystäviä, että me kun nuota lehemiä ollahan raahattu halaki Suomen, että oltaasko me tuotu kakaroolle lehemä ja vasikka näytille sinne Seurikselle.

Siinä mietiin hetken ja sanoon, että tottahan me tuorahan sinnekki ne, ei siinä mitää, mutta saman se varmahan maksaa meille siirtää ne mulliautolla sinne, ku teirän tulla linija-autolla meille. Saati, että jos sattuu huonot kelit, niin siä vähältä niinku tarttis olla niille jonkullaanen parsi ja katos, mihinä saisivat köllöttää ihaaltavana.

No, siitähän ne innostuu ja sovittihin muutaman puhelun aikana, että meille tuloo noin 90 kappalesta kakkosluokkalaasia tutustumahan sitte oikiahan navettahanki. Ja niihin jokka viittii niiren kantturojen kans pulijata.

Keskiviikkona koetti ensimmäänen päivä asian suhtehen.

Meitä oli tää isoo rivi ihimisiä vastahantulokomiteana, isäntä, minä, harijoottelija ja puinti urakoottijaki oli paikalla, niin käskin sen pönöttää hyvin virallisen näköösenä siinä, ja olla hälytysvalamiures jos tarvitahan apua.

Siinä ensimmääsen päivän ja kaharen ensimmääsen ryhymän aikana huomattihin kyllä, että oltihin ihan kaikki tarpeellisia. Anttoniki sai esitellä puimuriansa erestä ja takaa. Ja teki se jonku poijan kans siitä jo kuulemma kauppaaki, oli saanu viiren tuhannen euron tarijouksen Samposta. Eivät vissihin ollehet siltä päässehet sen piremmälle asias ;)

Mukulat ensimmääsenä autosta pihalle tulles huomas sen maaseurun tuoksun ”hyi, tää haisoo”, niin niinpä taitaa vähä haista, ehkä son sellaanen vieno tuulahrus tuolta meirän lietelaarista, mikä teirän nenähän kiirii.

Käveltihin navettahan ja moni oli sitä mieltä, että ne joilla on sarvet on sonnia. Siinä sitte kerrottohin, että kyllä neki on lehemiä, mutta ovat syystä tai toisesta jääny nupouttamatta, tai sitte ovat mun tairon näyttehiä siitä asiasta ja omistavat tien viittaa muistuttavat torrakat.

Seuraava kysymys oli saako näitä silittää. No saa, mutta kaikki ei piittaa silittämisestä, mutta Almu piittaa. Niinpä siä seisoo toistakytä mukulaa kerralla Almun ympärillä raapimas sen isoa päätä yltä ja alta, ja Almu nauttii.

Ensimmäänen suuri hihityksen aihe oli tietysti se, kun lehemät tavoollensa uskollisina, väänsivät kunnon paskat ja kusta lorottivat päälle. ”Kattokaa ny lehemä pissaa”. Siinä oli yhyrelläki lapsella ollu silimät ymmyrkääsinä, ku isäntä oli sanonu, että niinhän säki pissaat yhtälailla. Ja tairettihinpa sanua, että iliman sitä pissaa ja kakkaa ei oo elämääkää, että se on luonnollinen osa lehemän ja meirän elämää.

Vasikat aiheutti suurta ihastusta, varsinki, ku niiren joukosta löytyy Nietos ja Napero, joirenka mielestä koko maailma on luotu sitä varte, että heitä vain raaputetahan. Siinä ne seisoovat airan vieres patsastelamas, että joku kyhynyttääs korvan takaa.

Keskustelimme aiheesta, että jokaasella Suomalaasella lehemällä on oma nimi. Ja siitä, että lehemät lypsetähän joka päivä kaks kertaa päiväs, viikonloppuusinki.

Tiä sitte, oppiivatko mitää ja oliko aihe kiinnostava, ei tietysti kaikista, mutta jos eres joistaki.

Täytyy sanua, että lehemän hoito kaikkine kommervenkkiinensä on huomattavasti helepompaa, ku esitellä niitä mukuloolle. Oltihin me puhki sen parin päivän päästä. Huomenna meinaamme palakita ittemme palijuuttelemalla asian kuniaksi, että selevisimme voittajina.

Hiehon lypsyä

Arvakkaa ku sä orotat ensi, että ne sun omin pikkukätösin siementämät hiehot poikiis, kuinka kiva on nähärä minkälaasen vasikan ne saa aikaaseksi. Minkämoonen utares niille muorostuu, mille niiren runko sitte rupiaa näyttämähän. Ja kyllon kiva tiirata poikimakarsinan airan reunalta, ku ne sen vasikkansa kans siä temuaa ja hoitaa ja nuoloo sen pöörröseksi, ku nallekarhun.

Siinä pääsöö aina unohtumahan se, että niitä tarttoo joskus sitte ruveta oikeen oikiasti lypsähänki, ku ovat nuota lypsyrotuusia, eiväkkä niitä emolehemiä, mitä isäntä oli joksus poikimamiehenä ollessansa suunnitellu rupiavansa pitähän.

Asiaa tietysti helepottaas, ku ei olis silloon reilu yhyreksän kuukautta sitte ollu ”vähä” laiska ja piikittäny vähä suurempaa satsia hiehoja kerralla kiimahan, ja sitä mukaa sitte siemennelly niitä, että pääsi sitte poikimahan kuus viikon sisällä.

Son vain melekoonen määrä tällääsehen 54 lehemä parsinavettahan opetattavaksi niitä niihin lehemäälyn saloohin.

Varsinki, ku se ei aina mee niinku koulun oppikirijoos, että pyyhimme hiehon utareen, annamme sen laskeentua rauhas, kiinnitämme konehen. Lypsämme, koetamme onko utares tyhyjä ja irrotamme koneet. Solis vähä liian ykstotista touhua, jos menis aina niin.

Joku jo moittii meirän lehemien luontehen, ja sen kuinka meillon sen mielestä hirviä lomittajan niitä lypsää, käymättä eres tuo lääväs kattomas. Mutta kieltämättä nuo mun ay-purrikkani on välistä totisia torvensoittajia, varsinki sen lypsyn aloottamises.

Siinä vois joku aiva outo, lehemihin perehtymätöön ihiminen, ihimetellä, että mitä kansantanhua siä veretehän menehen vuosisataasen perinteen mukahan, joka vaatii, että yks tanssija on se lehemä.

Siä pomppii jokaanen välistä vuoron perähän omahan tahtihinsa tasapökkää, ensi hyppää yleensä hieho, sitte minä konehien kans, ja viimeesänä isäntä, vähä vain niinku sitä varte, että me veretähän se mukanamme.

Välistä meno on niinku sivusuuntaases letkajenkas, mennähän ensi toiselle puolen partta pompsahrellan, hieho erellä, minä peräs ja monesti se isäntäki viä viimeesenä.

Välistä koetan nojata päälläni hiehon kylykehen niin lujaa, ku ikinä tohorin, jalaat on suurin piirteen suoranan taakse päin. Siinä toivot sitte siinä kunnon vinkkelis ollessas, ettei saappahien otes parren pintahan petä, ja kaiken muun hyvän lisäksi rämährät turvalles sinne kantturan mahan alle.

Välistä koetat vain saara niin tyylistä välittämättä ne konehen helvetin äkkiä kii jollaki tapaa niihin vetimihin, samalla ku tunget käsiäs vispaavien sorkkien sekahan.

Joskus on kattottu suu auki, ku se hieho on esittäny oman yksityyysen akrobatia numeronsa iliman trampoliinia, kinkut kattua hipuen, iloosesti häntä pystys ja viä huuron säestämänä tasapökkää hyvän aikaa.

Sitte tosin on kyllä olemas niitäki vaihtoehtoja, pyyhiin laitoon konehet kii, irrootin irrootti, taputettihin vähä kankkua ja vietehin konehet pois.

Tosin eipä se enää silti oo sellaanen työ, mitä se oli silloon viä, ku niitä hiehoja poikii yks tai kaks vuores, korkeentansa kolome. Senku varautuu pahimpahan ja yllättyy iloosesti, ku kaikki seleviski lopulta siitä asiasta voittajina.

Täski asias se tyyli on vapaa, mutta pakollinen. Miksei lehemät voi syntyä suoraa vanhoona ja viisahina, rauhallisina mammoona?

Karvaasia plussapalloja

Kyllä taas saa omatoimiseminolgi kiitellä ittiänsä, että on ollu yhyreksän kuukautta sitte niin tehokas heilumahan pistolettinsä kans pitkin navettaa. Ja erellinen sonniki on heilunu siilos, tosin ei pistoletin kans, vaan pippellinsä kans, ja näyttäny seki tuottanehen tulosta.

Viime lauantaina saatihin huijattua hiehot lehemien joukos navettahan. Siinä ku kattoon, että Luunapilla on jo aiva kohtalaanen utares siä takajalakojen välis killumas, niin tuli pienehen mielehen, että ehkä ne vois ottaa sisällekki.

Se onki sitte yleensä hiehojen kans helepommin sanottu, ku tehty. Ensi niille on koko kesä taottu päähän, ettei sinne navettahan tartte tulla, vaikka ny sattuus lehemien seas asuulehenki pellolla.

Sitte, ku oot lopulta saanu sen menehen lävitte viittomakielellä ja tavaamallakin, niin saapuu syksy ja poikima-aika, ja ne pitääs sitte saara tulehen sinne. Siinä vaihees se nauta vastustaa ajatusta hyvin ittepääsesti. Koetettihin me kipittää niitä vähä ennemminki sisällä, mutta se päättyy siihen, että koko lauma rysähytti ylitti lasku ojasta ja hajaantuuvat ku mässin munat pitkin rantapusikkoa. Annoomme sitte sillä kertaa asian olla.

No lauantaina ne oliki sitte lehemien joukos ja saatihin huijattua ne navetan etehen päivystähän, niinku muutki nautaeläämet. Oli vissihin syksy teheny tehtävänsä, muutamat kohtalaasen kylymät ja kostiat yöt ja pellota loppuva eväs, ku jokaanen vuorollansa tallusti sisälle, muutama sellaanen joka ei ikinä oo parres ollu ollukkaa, käveli suoraa partehen seisohon. Muut saatihin siilohon.

No, maanataina poikii ensi Iida lehemävasikan, jonka nimesimme Lakson Niinaksi. Maanantain ja tiiistain välisenä yönä poikii Ipana Naperon. Tiistai aamuna navetan paskakäytävällä köllötti Luunapin Nuppineula sonni.

Keskiviikkoehtoona isäntä rupes jakahan rehua ja oli Varmolla navetanpöytää pitkin peruuttaessansa vilikaassu sivullensa ja siä oli taas seisonu vasikka. Liesu oli jostaki sen yhtäkkiä tekaassu maailmahan, vähä niinku sillolis ollu vain vähä suuremmat ilimavaivat kysees, varsinki ku ei eres näyttäny, että olis saattanu poikia muutenkaa.

Torstai aamuna Lakrista oli maannu vasikkansa kans siilon makuualuehella, ku isäntä meni täyttähän turvekärryjä. Lakritsan pieni musta lehemävasikka sai sitte nimeksensä Lakson Nougat.

Vanhat lehemä on heleppoja, senkus laitat kii, lypsät ja joutat vasikan ja päästät emän takaasin irti hoitahan vasikkaansa. Hiehojen kans on aina vähä sellaanen jännitysnäytelmät, että yllättääkö ne positiivisesti vaiko vallan negatiivisesti.

Kerranki voin kehua niiren yllättänehen meillä siinä positiivises mieles, melekeen niinku vanhat tekijät. Pyyhitähän, orotetahan hetki, konehet kii ja irrottin hoitaa lopun siitä lypsystä ja minä vain suihkahutan sen jäläkihin kastua tissiihin.

Saas nähärä onko huomenna taas vasikoota plopsahrellu, niinku karvaasia plussapalloja maailmahan. Lukoil ja Lakkahillo siirrettihin poikimakarsinahan, ku kummallaki oli sellaanen kikki (joka tää päin on siis tissi, tai se utares, eikä se miehen elin mikä se taas on johonaki muus suuntaa suomia).

Sitte on viä tälle kuulle hiehoosta jälijellä Lumihiutale, joka on muuten täysin musta, varmahan vähä niinku se lasten laulu ”Kakkaa lumella”, ja Luonnotar.

Siinä mulle arpeetia aiva tarpeeksi lypsyn saraalla täksi kuuksi, niistä ku seleviän, seleviän taas kaikesta.

Harrastuksena hulluus

Oltihin silloon Tammikuun lopulla Sarka-messulla mullien kans, torettihin, että se oli sellaasta kohtalaasen kivaa ja aivotoonta toimintaa tällääsille aivottomille ihimisille. Kertaakaa ei siä pilikahtanu mielehen laskut, tekemättömät työt, retajavat paikat tai mikää muukaa kotoonen asia.

Kesällä piti lähtiä Okrahan, ku se tuos Oripääs oli kohtalaasen lähellä, mutta sattumuksien summana ja lehemien sairasteltua, niin sinne ei päästy.

Ja siitäkös kuulkaa itku ja hammasten kiristys alakoo kotona, ku mukula keksii, että hän ei pääse oman vasikkansa kans näyttelyyhin.

No tällääset keskivertua huonommat vanhemmat keksii kaveriin vinkistä, että elokuun lopus on Muurikki Kouvolan Anjalas. Ei ku puhelin kätehen ja kysyhyn mullikuskilta, että ajakko Laksonperän kautta koukaten Anjalahan? Ja sehän lupas, jos muitaki yhtä hulluja lähtöö samalta suunnalta liikenteesehen ja saarahan auto täytehen.

Kummasti se kyyti täyttyy ja rupes näyttähän, että ei täs muu auta Lakson akankaa, ku ruveta kattelehen kamaa kasahan. Karvata näyttelymullit ja hieman ehkä harijootuttaakki niitä tulevaa koetosta varten. Ensimmääsellä harijoottelulla ja torettihin, että ”vanha” näyttelykonkari Muuttolintu jää kotia oltuansa nimensä veroonen muuttolintu. Sitä ku tunnin koetettihin kii, sen hölökätes narut roikkuen peräs pitkin peltoja, niin tuli p ienehen mielehen, että se jää kotopartehen märehtihin.

Lopulta saapuu se perijantai, ku mulliauto oli pihas aamu yhyreksän mais ottamas meiränki tusinakantturat kyytihinsä. Kyllä siinä oli Janojuomanki naama näkemise arvoonen, ku se pihalle talutettihin riimus, että nyt mennähän ja se mulliauton näki.

Itte lähärettihin omilla autoolla peräs, minä, mukula ja harijootteli, unohtamatto koiraa, matkamökillä ja isäntä Erkin hiacella, ku sai appehet tehtyä muukki hommat oorninkihin.

Kyllä kerkes muutaman kerran tulla homman järkevyys, ku ohojastit sitä Ducatua Kouvolaa kohti kaikki 370 kilometriä mikkä eniro näytti välimatkaksi.

Täytyy sanua, että lapsi oli niin onnellinen, että se kerkes siä meirän orotelles mulliautoa ja kallista lastia saapuvaksi, kertua kaikille jotka vain viittii kuunnella, ja vähä niillekki joita ei olis niin kiinnostanu, kun hänen oma Muuntajansa tuloo tänne.

Muuntajaa orotti sitte jo oma ”fanijoukko”, ku saatihin ruveta purkamahan eläämiä pihalle. Varmahan ne kuvitteli, että sieltä astuu pihalle silosäärinen ja kaunis runkoonen kunnon kokoonen mulli. Ja sieltä tallustiki oikia Laksonperäänen kyläkyylä, pömppömahansa kans.

Eläänlääkäriki totes, että se vois mennä karsinahan asumahan näyttelyn aijaksi. Laksonperän kyläkyylähän asetteli ittensä sellaasehen asentohon karsinan airalle, että se näki varmahan kaiken mikä ohi kuluki ja jos ei meinannu nähärä, niin tais kurkottaa vähä kaulaansa piremmälle.

Seuraavan päivän päähetki taiski sitte olla se Junnu-kisa ja mukulan ja Muuntajan yhteenen esiintyminen. 

 

Muuntaja osoottautuu toiseksi Lakson isännäksi, elikkäs niin uteliaaksi elukaksi, että se onnistuu kamppaahan mukulan kehänairan jalakoohin. Kakara kellahti vattallensa hietahan, sai vähä kipiääki ja alakoo röllöttähän. Muuntaja jatkoo tasaasta tallustusta huomaamatta, että se riimusta pitelijä jäi matkasta, seuraavaa kiinnostavaa kohoretta silimäälehen.

Sitkiästi paha pari paarusti kehän läpi asti, lapsi nenää niistellen ja niiskutellen, saatuansa äiteeltä kannustavan kommentin siitä, että oli kuule vähä pitkä matka tänne sitä varte, että tulisit sieltä saman tien pois, ku sinne pääsitki. Lopulta vasikka sai vaharattua kaikki mieltänsä askarruttavat asiat lävitte ja keskittyy antahan taluttajallensa märkiä vasikanpusuja.

Ehtoopäivästä makasivat kummatki vattat pömpöllänsä parres, kakara vasikan vattaa vasta, josta se kehuu naapuriparren eläänten hoitajalle ”tää parres on kans Laksonperäästä kyläkyylää”.

Tierustelin viä, että haluakko ens talavena lähtiä viä Sarka-messuulle vasikan kans ja haluaa kuulemma, jos saa jonku toisen vasikan. Kyllon taas äiteelle ja isälle töitä tieros....

Janojuoma oli luokkansa kolomas, elikkä kolemesta osanottajas viimenen. Sijootuksen jatkoo Sarkan viitoottamaa tietä siis.