Lehemän lääkittemistä

Taas on saanu lukia kaiken maailman blogiista, sun muista, lähinnä lehmistä ja tuotannosta täysin tietämättömien kirijoottelemana, suurena faktana, totuutena esitettynä, että Suomalaasta nautaa lääkitähän ihan mitenkä sattuu antibiootiilla.

Voin kertua, että ei se ny aiva näinkää kuulkaa.

Minä, kun tua navetas huomaan, että perkeles, Kellon oikiasta takanisästä tuloo ny jostaki syystä pikkaasen eri väristä maitoa, tai se on pyyhittäes jo kätehen eri tuntuunen, kun yleensä. Ehkä pikkaasen kova, voi jopa punottaa, kun oikeen tarkasti tiiraa silimät ristis takaa päin, ja oikeen varma merkki äkilliselle utaretulehrukselle on kuulkaa se, että saat monoa, kun meet siihen tissihin sattumahan (rintatulehruksia aikani sairastaneena, voin palijastaa, että teki ittekki mieli lyörä, kun lääkäri sitä kipiää tissiä käpääli).

Silloon Lakson emäntä taapertaa pukuhuoneesehen avaa sen salaperääsen lääkekaapin oven, missä kuvitellahan olevan lääkkeet vaivahan, kuin vaivahan. Sieltä löytyy meillä itseasias kipulääkettä, nestemäästä seleeniä, Eprinexiä ulukoloisihin, Norosealia (vahtuubia umpeenpantaville) ja sitte niitä näyte putkiloota, mihinä maitonäyte veretähän ja desinfioontipyyhkeetä. Ja vasikanripulijuomahan annospussia.

Tallustan takaasin navettahan, desihfioon sen vetimen pään hyvin, vetelen siltä asiahan hyvin tyytymättömältälehemältä muutaman suihkeen, ja sitte sihtaan sinne putkehen. Miksi näin? Siksi, että saisin puhtahan näyttehen, enkä kaikkia ymppäristönki bakteeria, mitä siä navetas on, ja teillä tuvaski, mihinää ei oo bakteeritootan ympäristöä olemaskaa.

Kirijuutan siihen putken kylykehen lehemän nimen, korvanumeron ja kuka sen on lähettäny. Lyön pakettihin ja kiikutan postihin Movetille toimitettavaksi, ja toivon parasta, että se ei katua mystisesti matkalla, niinku tahtoo välistä olla tapana.

Seuraavana päivänä mulle tuloo viesti, että mitä se utares on syöny.

Silloon otan luurihin kourahan ja kuuman linijan kunnaneläänlääkärille, esittelen itteni kohteliahasti, ja toises pääs huokaastahan, että mitäs Lakson emännällä tänään on hätänä. Kerron tutkimustulokset ja eläänlääkäri ne analysoo mielessään ja vähä äänehenki.

Kertoo mulle, että tähän uberiksehen, joka on ympäristöperäänen ja esimerkiksi paskan ja märkein kuvikkeeren aiheuttama, tehuaa Carepen. Hänpä kuule kirijoottaa reseptin apteekkin, pelekät tuubit riittää, ja tai sitte tuloo käymäs, jos tarvittoo pistääkki. Kuumeellisehen ja yleesvointihin vaikuttavahan tulehruksen voiraan kuuri aloottaa ennen tuloksia, lääkitys tarkistetahan sitte seuravana päivänä, kun tulokset on tullu.

Nuo lääkkehet ei oo mitää ilimaasia, saati, että ne tuo myös tappiota tuotantohon. Ensi lypsän 5 päivää hoitomaitoja sivuhun, ja sen päälle 6 päivää viä varoaika maitoa, jonka jäläkihin testaan sen mairon tuvas Delvotestillä, että onko siinä jäämiä. Harrastan siis mulle melekeen ydinfysiikkaa, onko tulos keltaanen, eli puhuras, vaiko sininen, eli jatkan sivuhun lypsämistä. Lihalle pätkähtää vähä piree varoaika.

Ja etten ny vain voi valehrella testanneeni maitoa, niin meijeri testaa joka tankillisen minkä se meiltä hakoo ja teurastamoki teköö testiä, ja mullon vaatimuksena, että eläämestä pitää olla lääkitystierot saatavilla nasevas ja niin ollen, kun ilimootan sen pois, niin ne tarkastaa tällääset asiat.

Sitte päästähän siihen, että nauralla syötetähän saavikaupalla lääkkeetä, ihan muuten vain ja varmuuren varooksi. Nautaeläämen pötsi, ja mahat yleensäkki, on melekoonen tuotantolaitos, ydinreaktori, joka viisahampien mukahan tuhuaa sen antibiitin tehokkahasti, elikkä, se ei sieltä siihen lehemän kauhiasti vaikuta. Eli se vasta oliski hukkahan heitettyä rahaa. Saati, että kärähtääsit samantien testiis, urheelijootakaa ei kuulkaa valavota doping suhteen niin hyvin, kun ruuan tuotantoa Suomes. Ja hyvä niin., paree keskittyä ennalta ehkääsyhyn, kuin sairauren hoitohon. Tuloo kaikella tapaa halavemmaksi, etenki sillä, että mikää ei oo niin vittumaasta ja väsyttävää, kun hoitaa sairasta elääntä, se navettahan menoki tuntuu silloon huomattavasti raskahamalle, kuin muulloon.

Syökää lihaa, Suomalaasta sellaasta, maailman puhtahinta ja rakkaurella kasvatettua. Rakkautta on kuulkaa se luopuminenki, lemmikiistä ja tuotantoeläämistäki.

Vaalianpunaaset haavehet

Mä jaksan vieläki välistä ihimetellä näin yhrentoista lehemän pito vuoren jäläkeen sitä, että niistä riittää aina vain puhetta. Ajattelis, että pursuaas jo korvista koko kantturat, mutta ei. Meillä ne tahtoo olla joka päiväänen puheen aihe, suunnitellahan uutta, ja mietitähän mitä voitaas teherä, ja kuinka olis pitäny teherä.

Siinä voi kuulkaa kulua kaffet pöyrän ääres tunti, jos toinenki, ku me Lakson kans haavellahan, että minkälaasta elämä olis Laksonperällä, jos meillä olis vaikka robottinavetta. Ja minkälaanen se olis, jos sellaanen tehtääs. On sitä niin monehen kertahan mietitty ja käännelty, että osaasin varmahan piirtää unissani piirrustuksetki minkälaasen haluaasin.

Sitte voitaas väitellä tämän asian tiimoolta robotiista, niistei meille kyllä pers kohtaasta kokemusta suuremmin oo, muuta ku, että Laksonperän manuaalinen ja kaurapuurolla käyvä robotti, rupiaa olehen sen parsilypsy uransa pääs pikku hilijaa, vuoret ei oo kyykky lypsäjää kohorellu kauhian kevyesti, olokapäät ja polovet huuta hoosiannaa siä lehemän vieres kyykkies kurotelles. Mulle olis sama olisko se vaikka ehtakeltaasen viheriä, kunhan se en olis seuraavaa 30 vuottaki minä.

Sitte voirahan haavella, että palijo näistä meirän kantturoosta vois oikeen sitä maitua saarakkaa irti, kun se lypsy olis säännöllistä, eikä olis kii siitä, kuinka sattuu joka päivääsien katastroofien keskeltä ehtiä aloottamahan lypsämisen, valavookko koko erellis yön vai nukuukko hyvin, aina ols lypsy käynnis (pieniä poikkeuksia lukuhun ottamatta), nariji sitte sen lypsäjän polovet tai maharollisesti ryppynauhan naru olis päässy pettähän.

Sitte siitä päästähän joka kerta tähän mun lempi puheen aiheesehen, jalostuksehen. Siitä voisin puhua päivät pääksytysten, miettiä sopivia sonnia mitä meirän karijas vois käyttää. Ketä siementääsin milläki, mitä hyvää mihinäki lehemäs on. Oon tosi huono pohtimahan mitä huonua kehenäki on, se valikoominen niihin lihasonni annoksien vastahan ottajiksi on välillä meleko ylipääsemätööntä.

Minä haaveelen siitä, että saisin rassutella siä navetas kaikenlaasta, karvaasin kaikki lehemät säännöllisesti, saisin kulijeskella niitten keskellä siä ja kattella niitä kaikes rauhas, voisin istahtaa parsien päähän vahtaahan niitten touhuja ja märehtimistä, ja märehtiä ittekki asioota siinä navetan rauhas, sillä sen verran minäki oon niitä robottinavetootaki kiertäny, että oon päässy ihaalehen sitä lehemien ylenpalttista rauhallisuutta niis. Voisin ittekki sitte muuttua lehemäksi ja maata paksulla turveperillä ja märehtiä, nauttia kiireettömästä elämästä.

Vaikkei sillä, parsinavetan paras ääni on muuten se, kun laitat konehet kii ja tykyttimet lähtöö tykyttähän, niitten tasaanen naskutus on kesäaamun paras ääni siä hilijaasuures, kun tyytyvääset lehemä luovuttaa lypsäjälle aamumaitonsa auringon noustes. Jäisinkö kaipaahan sitte sitä hetkiä?

Sitte voirahan haavella siitä, että jos viä lähärettääs näyttelyyhin kurmujemme kans, ja ketä sinne vietääs ja olisko viä kerran kiva pärijättäkki vähä. Minkälaasta rakennetta tuomarit arvostaas ja löytyyskö meirän pellehyppy porukasta sellaasta.

Siitä satatonnarista haavelen salaa mielessäni, ja niin se Laksoki teköö, Almusta ja sen hoirosta on puhetta harva se päivä ja aamu, mitenkä me voitaas mummua hoitaa paremmin, että mummu meitä kiittääs muutamalla tuhannella kilolla. Ja siitä, että jos joskus viä olis tulos joku toinenki mummulemmu, joka saavuttaas määränpääm.

Kyllä lehemän pitäjä ja maajussi on hullu, se elää joka päivä tuvaski siitä navetan hajusta ja lehmän karvan pehemeyrestä, elämä ei tarvitte olla maata mullistavaa, eikä helevetin hienua, kun siinä on vain intohimoja omaa osaamistansa ja työtänsä kohtahan.