Elämää muksujen kans

 

 

Olin taas pari päivää oma sijaaseni, kun lomittajalle tuli menua, ja ketää ei ollu sijaaseksi. Mikäs siinä, kohta sinne lypsylle tarvittoo mennä harva se päivä, niin hyvä kai se on, että vähä käy etukätehen kuiva harijooteelemas, kuinka lypsy sujuu.

Täytyy kyllä sanua, että osaan varmahan viä dementootunehana mummonaki, vanhaakoris, lypsää. Kyllä se niin tuonne selekä ytimehen on iskostunu, kuinka homma sujuu, ja mitä siä navetas teherähän.

Mukulat oli tietysti aamuusin Lakson kans, kristillinen tasajako, minä teen aamutyö, ja Lakso saa nukkua kakarojen kans sen aikaa.

Ja minkä helekkarin takia ne mukulat nukkuuki sen isän kans, vaikka maailman tappihin asti? Kun ovat äiteen kans, niin ensimmäänen koettaa harve se aamu herätä ennen kuutta, sen saa juuri huijattua maito hörpyyllä, ja sillä, että kaivaa sen kainalahonsa ja kietoo peittohon, kuin pienen merimakkaran, ummistahan silimänsä viä reiluksi tunniksi.

Vanhee, joka muuten on hilijaanen mies, kun ei juuri puhu, kyselöö välillä keskellä yötäki äitiä, ja ottaa kärestä kii, ja sovittaa välillä sitä kättä poskensa alle, ja viälä kuuluu hiljaa, hyvin onnellisesti ”äiti”.

Näin ne yöt kuluu, kun itte niitten kans nukut (Laksohan kuorsaa kuin höyryveturi, tai sitte sen puhkuli puhaltaa suoraa naamahan tai niskahan, enkä voi nukkua sen kans),

Ja varsinki, kun sun tarvittoo navettahan, niin ne mukulat seurusteloo sun kans yölläki.

Vanhinki plätkii mua pienenä naamalla, että heräsin varmasti nelijän mais, ja sitte se kellon lähestyes kuutta, rupes nukkamahan, kuin tukki, kun mun piti nousta. Mutta olipa saanu pirettyä äiteetä heräällä muutaman tunnin, ja taannu takuu varman aamu vitutuksen, ja jäätävänä väsyn päiväksi.

Ja sama taito tuppaa olla nuolla nuoremmillaki, kieltämättä se valavominen on näin nelikymppisenä, kun nukkuu jo muutenki huonommin, helepompaa. Mutta aina se on yhtä ihanaa, kun tajuat, että taitaa herätyskello soira ennemmin, kun itte saa nukkua uurestansa.

Ja sitte, ku tuut navetasta, oot siä lypsäny, kolannu, kuivittanu, tuonu apetta, koettanu juottaa vasikoota ja pestä konehia ja saara niitä pesuhun, niin tää nukutahan viä lähes kymmeneltä aamupäivällä. Kun ollahan isän kans.

Mukulatki nousoo silimät ristis ja tukat pystys peitoosta, kun kuulevat, että käyt olohuonees hakemas pyyheliinaa, että saat suurimmat lehemän hajut nahkastas pois.

Tiät siinä vaihees, että ei tarvitte palijo päiväunista haavella, kun ne on nukutta jo aamulla.

No, onneksi ei kumminkaa tarvi niitä kiskua aamulla viireltä ylähä, ja koettaa lähtiä omaki tukka putkella, kirkonkylää kohti viemähän niitä, aijoos, hoitohon, ja sitte pitää kiirettä, että kerkiää hakehen ne aijoos viä takaasinki.

Tämä nyt tosin on yks vaihe vain elämäs, sitte, ku ne on teiniä, niin nukkuvat ehtooaskares aikahan asti hyvinki.

 

Ole itse oma sijaisesi

 

Tämä on monellaki maatilalla, missä elukoota on, arkipäivää. Niin meilläki, lauantaina lomittaja sairastuu, ja toimistolla, ei yrityksestä huolimatta, ollu ketää sen tilalle.

Sehän tarkoottaa lypsykarijan kohorolla olles, että sitä mennähän sitte itte lypsylle, oli sitte vanhempainvapaa, tai ripuli. Joo, tiän, että on olemas ohejeestus, että jokaasella pitääs olla olemas se varahenkilö, joka astuu härän hetkellä remmihin. Mutta kenellä se oikiasti on?

Robottinavetas se ny varmahan juuri vois mennä, paskaa osaa jokaanen kolata, jos haluaa, ja aika moni osaa käyttää tietotekniilla, eres alustavasti tänä päivänä. Toinen asia on sitte se, kuka tohtii mennä sinne, villinä, ja vapaana tallustavien lehemien sekahan seikkaalehen.

Mutta parsi- tai asemanavetas asialle antaa oman säväyksensä, että tarvittis oikiasti osata lypsää.

Nyt moni varmahan ajatteloo, että heleppo homma, siinä vain plätkii lypsimet kiinni sinne kantturahan. Voin kertua, että se lypsinten saanti sinne kantturahan ei oo muuten mikää yksinkertaanen tehtävä, sellaaselle henkilölle, joka ei ikinä, milloonkaa, oo lehemä lypsäny.

Ittekki tuskaalin silloon kakstuhatta luvun alaku vuosina maamieskoulus vanhan riippatissi lehemän vieres, että mitenkä helevetis nämä oneres, teorias, maharollista saara nuohin vetimihin kiinni niin, että imu pysyy kaiken aikaa päällä, ja et imuroo oman tuvanki pölyjä, sinne lypsykoneeseen.

Meillä tosin on anoppi, mutta se on työelämäs, maatalouslomittajana. Siinei auta sanua, että jätäppä ny ne naapurin askarehet tekemättä, ja tuu meille. Mun vanhempani on ikä ihimisiä, saa olla onnellinen, että ne on sen järijillä, että äitee hoitaa viä muksuja. Ja ovat oman osansa siitä lehemän lypsystä teheny, isä seittemänkymppiseksi, ja äitee 63 vuoren ikähän.

Aamulla lomatoimisto jo viestitti tänään asiasta, ja kysyyvät, että kysyvätkö sitä anoppia, jos siirtääs lomapäiviänsä mun takiani.

Heti rupes aivot raksuttahan, nyt on syysloma, ja teini haluaas Tampereelle. Jokaanen teinin vanhempi varmahan tietää, kuinka iloa ja riemua pursuavia olioota ne on, niistä ihan puhkuu se positiivinen energia ylipursuvasti.

Niinpä hyvänä äitänä sanoon, että ei kuulkaa tarvi, jos se anoppi, ja näin ollen sen teinin mummu, lähtis sen kans sinne reissuhun, olis viä yö yli, ja minä saisin pitää vapaani siä navetas lehemiä lypsellen, ne kun on välillä huomattavasti helepompia ymmärtää, kuin teinitytön ajatukset ja mielenliikeet. Ja ovat aina tasaaselle tuulella, ja oletettavasti viä kohtalaasen hyvälläki.

Ja jottei kukaa ny pahoota mieltänsä, niin peruun fysioterapien torstailta, että käyrähän sitte eres Seinäjoen ideaparkis, Vaasas tai jopa Vesa Keskisellä säästämäs sen teinin kans.

Mutta voitte ehkä kuvitella, että se navetas olo on välillä oikeen sanan varsinaases merkityses lomaa, siitä tuvan kiirestä, hälystä ja niistä kaikista äiti huuroosta, ja alahuulista, jotka on kuin pajatson lippa, kun et tehenykkää kaikille mieliksi.

Kukahan tekis joskus mulle mieliksi?

 

Meinaakkos mennä oikeen päivätöihin?

 

 

Mä oon täs jonkuna aikaa, viikon verran, itseasias pyöritelly moista lausetta.

Sain viime perijantaina puhelun, aamu yhyreksältä, ja olin navetas. Voin pohojustaa asiaan vihkytymättömiä, että oon vahteeksi, vanhempainvapaalla, kun pyöräytyin viä reilu nelikymppisenä, mukulan tähän maahan maksahan veroja.

Puhelimen toises pääs olijalle sanoon kyllä jo, ennen kuin alootti palopuhettansa, että oon navetas. Ja oli ollu erellises kerrallakin, kun kasvotusten ihimisen näin, puhetta asiasta, että meillä on lypsykarijaa, ja lypsyrobotti oon minä, joten se vaatii pari kertaa päiväs sellaasen nelijän tunnin rutistuksen asian etehen.

Ja siinä, kun puhuttihin, oikeen asiaa, eikä paskaa, niin kehuun, että harkitten asiaa uurestansa, kun vuosi on vaihtunu, ja palaan työhöni, kun näen, kuinka se tällääseltä vanhalta kurpalta lähtöö sujuhun, että osaan aikatauluttaa päiväni sen mukahan. Varsinkin, kun se, että olisin aamupäivästä kello yhyreksän kirkolla, tarkoottaa, että olisin yöllä nelijältä navetas, että olis teoreettinen maharollisuus siihen yhyreksähän.

Tähän kommentin, että ”meinaakkos mennä oikeen päivätöihin?”

Olin kyllä sen verran tyrmistyny, että totesin vain, että niinki kai vois sanua, kun navettahan palaan, että en osannu siinä tilantees sanua muuta. Mutta jäläkihin päin oon miettiny, ja pohtinu tätä asiaa. Varsinkin, kun oon siä navetas käyny koko äitiys- ja vanhempain vapaani aijan, säännöllisen epäsäännöllisesti, ollu oma varahenkilöniki, kun lomittaja on sairastunu. Kenenkä muun työtä tekevän tarvittoo mennä tuuraahan ittiänsä, kun sijaanen sairastuu?

Siinä seisoo mun mielestä kyllä, tänäki päivänä, se tuottajalle kiitos kaikesta.

Yhä ajatellahan, että me vain ollahan kotona, eikä tarvitte teherä yhtää mitää. Istun puoni päällä, se puo melekeen homees, tuvas, ja selaan somea, koska ulukonäön perustella en kyllä salilla sitä aikaa kuluta, enkä kosmetologilla.

Minä oon kumminkin se ihiminen, joka tuottaa sen ruuan sinne kauppahan. Mairon, ja kaikki jalosteet, mitä siitä teherähän, voit, kermat, juustot, jogurtit ja muut. Ja jonka työn sivutuotteena tuloo suurin osa Suomalaasesta lihastakin sinne kauppahan, sillä erelleen mairontuotanto, ja sieltä poistuvat eläämet on suurin nauranlihan lähäre kaupan tiskiillä.

Yhtä hyvin minäki sen veroeuron maksan, kun muutkin työntekijät, jotka käy niis päivätöis, ja jotka, tämänkin kommentin perusteella, tuntuu olevan suuremmas arvos, kuin se mun aherrukseni sielä navetas.

Kaiken hyvän lisäksi oon käyny täs keskustelua aiheesta, että onko maatila lapselle riittävän kehittävä kasvualusta, ja antaako se niille tarpeeksi virikkeetä. Mun mielestä, maatilalla kasvaneena kullä, monen muun mielestä ei.

Osuu niin pienihin pintahermoohin koko kommenti, että ajattelin kaivaa tämän kiireen keskellä blogin naftaliinista, ja ruveta purkahan suoranaasia vitutuksen kohteeta ilomoolle, ja ehkä vähä sitä mukulaan hoituaki siinä lehemän lypsyn lomas.

Siinä mietiin sitäki, että muitakin, kun niitä kakaroja, pitääs tuora tilavieraaluulle, että on aivan sama sivistää ala-asteikääsiä, kun ei ne opettajat, tai muutkaa tiä mitä se maatalous, ja työ sielä on. Tästä tosin voisin heittää sen kuuluusan pallon Mtk:lle, se on teirän asianne järijestää moisia tilaasuuksia, ja haastaa niihin ihimisiä liikkeelle. Varmasti löytyy vapaaehtoosia tilallisia pitähän navettansa, tai sikalansa, avoonna, ja esittelehen työtänsä, ja elämän tapaansa.