K***ä ottas, vai kuinka se ny olikaa

Mietiin täs, sitä mitä ihimiset kuvitteloo meirän tekevän viä navetas. Tuli ny vain mieleheni, ku toisten mielestä tuntuu, ne työt olevan vain vasikooten ravaalua, silittelemistä, taluttelemista. Karsinan airalla tunti tolokulla seisoskelemista ja vahtaamista oran reikähän.

Tai käveleskelemistä pitkin navettaa, parahas tapaukses puhelin juurtunehena kätehen ja koko aijan joku media auki, päivittämäs jotaki pirun facebookkia tai vastaavaa, mitä ny netti ikinä on puolillansakkaa.
No en voi sanua, etteikö se puhe-elin käres oliski ja joksus jonku päivitykse laitanki kesken lypsyn.

Mutta täytyy sanua, että suurimman osan aijasta pitää sen verran kiirettä, että sitä kattotahan kellua ja jatketahan hommia.
Pikkaasen antaa tuo aamu yhyreksän maitoauto oman osansa nuohin aamuuhin, varsinkaa, ku ei taharo laiska ihiminen päästä sinne navetalla niin varahin, ku vissihin tarttis. Vaikka moon kyllä ajatellu, että mullon , tietääkseni, muutaki elämää, ku lehemät ja lypsäminen.

Lypsäminen on kuulkaa se meirän taloon "tärkeen" asia, siitä se tili tuloo, mitä mä sinne tankkihin saan koottua. Ei auta, vaikka kuka kuinka potkiis, en voi vierä konehiä ohitte ja ajatella, että lypsäköhöt joku muu ehtoolla, tai huomenna tai joskus, mitä se mulle kuuluu.
Mullehan se justihin kuuluu, minä meen, kaikesta huiskimisesta ja seilaamisesta ja ehkä pienistä potkuustaki, välittämättä lypsän potkurini aamuun ehtoon. Harvan kans tarvin suurempaa apua.

Mä kipitän erestakaasin, puolelta toiselle, kolaan sontaa, kuuntelen paskooko joku. En tykkää, että ne ennen tai jäläkehen lypsyn laittaa maata siihen sontahan. Varsinkaa ennen, ku on kauhia pyyhkiä sitä liejua ja jäläkehen, ku niillon vedinkanavat auki ja saavat viä tulehruksen.
Ja sitte mä kuuntelen, että tiputtiko joku, ja taas päästän pää punaasena mehene ja nostahan äkkiä konesta. Enkä taaskaa tallustanu kännykä kouras ohitte ja ajatellu, että nostakahon joku muu.

Eikä se auta jos lehemä on kipiä, mä lypsän silti, emmä voi ruveta seisohon sen vieres ja toivohon parasta ja pelijätä pahinta. Se pysyy siä, ja sille käy niinku käy, eläänlääkäri on yleensä siinä vaihees tulos, ja konstit on kotona aika vähääset. Mutta aina vain tarttoo lypsää, mä en voi kukkua koko yötä siä navetalla, elämä ei voi pysähtyä siihen.

Ja samoon, on ne lehemät ruokittavaki, joka päivä, kaks kertaa. Rehua on oltava riittävästi. Rehu on tehtävä aijallansa, ei auta, vaikka olis mitä muuta, se teherähän silloon ku sen aika on. Ja silloonki se emäntä lypsää, hoitaa lehemiänsä, ku isäntä urakoo aumalla.
Sellaasta se on elämä, yhtä lypsyä ja työtä. Harvemmin kauhian mukavaa, ja leikkimistä siinei oo pätkääkää. Uskokaa huviksenne, toiset ei tosin usko kokeelemallakaa.