Katso kengurun loikkaa...

Viime viikolla sain viimeen sen syvän inspiraation sykyäksen päivähäni. Päätiin siinä lehemää lypsäessäni, että tänään on se päivä, ku Lakson ämmä opettaa Luksuksen tavoolle tammikuista Sarkaa varten.

Kävin ensi juomas tuvas kaffeet, syömäs voikkuleivän, ettei tarvinnu tyhyjin vattoon lähtiä lehemän kans askarelehen (vaikkei kyllä mun kysees ollessani olis teheny pahaa jättää sitä leipää pupentamatta). Join usiamman kupillisen sitä sumppia vahavistaakseni mieltäni, kerätäkseni sitä kuuluusaa Suomalaasta sisua.

Tottakai oli varannu avustavan henkilön operaatiotani seuraamahan. Aiva varmuuren varalle, pääsi nimittään pilikahtahan mieleheni, että jos se homma ei ny aiva meniskää niinku elokuvis.

Laitoomme riimun Luksuksen päähän, siinei ollu mitää ongelmaa, homma näytti sille, että sujuu niinku tanssi kesääsellä lavalla auringon laskies.

Koetettihin sitte vetää sitä Fiian kans parresta pois. Lopulta toinen tuuppas puosta ja toinen veti ja Luksus jullitteli.

Saatihin liikenteesehen. Sen pää kiemurteli ku kärmes eres takaasin, ylähä ja alaha, sivulta sivulle, melekeen kuulin korvissani, että joku pillipiipari soitti sille korvan juures huuliharppua ja se sen taharis sitä päätänsä väänsi.

Saatihin ovi auki, kuvittelin tuolloonki viä, että Luksus on perin rauhallinen kanttura. Päästihin porras kivelle.

Luksus sai sen pienen ihimisen kokoosen päänsä kiskaastua alaha, naru luisti käsis sitä mukaa, kun joku tollo oli unohtanu teherä siihen jarrutussolumuja matkalla. Minä rentona ja notkiana, ku rautakanki tempauruun sen pään liikkehen mukaasesti maata kohtaavalle raralla.

Pihallaki oli tietysti kohtalaasen liukasta ja maiharitkaa ei oikeen ottanu mistää pitua, vaikka kuinka koetin niillä sutia menehen pitkin pihaa, sen pää maata viistävästi kulukevan lehemän kans.

Tuli siinä pienehen mielehen, että tämei varmahan pääty oikeen komiasti. Ja sitte se helekkarin naru lipsahtiki mun lehemän paskan silaamasta työhansikkahastani. Lehemän suurehen päähän pilihahti samas hetkes VAPAUS! Ja niin se lähti.

Karvaanen takapuoli pompahteli sinne ja tänne. Lähinnä se kipitti justihin sen verran meirän erellä, ettei saatu helevetilläkää siitä narusta kiinni. Se loikkii laituumen poikki keittiön klasin alle juoksentelehen ja tekehen mun epäonnistunehen talustus yritykseni hyvin seleväksi isännälle, joka siä hörppii omaa sumppiansa ja kehtas viä vilikuttaa ikkunasta meille kättänsä, ku köpöteltihin sen erellä köpöttelevän kantturan peräs. Teki mieli näyttää kansaanvälistä käsimerkkiä, eikä kysees ollu viitta vasemmalle.

Kierrettihin navetta melekeen kahtehen kertahan, koettaessamme eres ohojata se meirän toimintahan hyvin tyytymätöön kanttura eres takaasin navettahan avoomesta ovesta.

Saatihin me se sinne lopulta, ku otettihin yritys muutamahan kertahan uurestansa. Soitettihin Laksoki avuksi, torettihin, että me talutetahan vain Naperua ja Lakso raahakkohon Luksuksen tutustumahan Valmetin etukuormaajahan. Siinä se miettii syntyjä syviä hetken aikaa, ja kaikesta päätellen keskusteli samalla oman lehemyytensä kans syvällisesti ja päätti, että on kivee kävellä, ku kunnon näyttelykanttura.

Sainki sitte seuraavana päivän käyrä näyttämäs ittiäni muulleki lääkärille, ku eläänlääkärille. Vähä sitä huvitti, ku kuuli mitä olin touhuamas loukatessani selekäni. Ei tainnu olla nähäny tai ajatellu, että joku voi lähtiä lehemän kans näyttelyyhin.