Lehemän maallinen voima

On täs taas tullu torettua, ku elämä heittelöö kävyyllä ja kivillä mennen tullen, että lehemä se on joka naisen tiellä pitää.

Silloonki, ku et jaksaas mitää, sullon se lehemä. Navettallinennautoja, jokka orottaa kostiat turvat rauhallisesti jauhaen, märepaloja mässytäen, että se niiren oma hoitaja tuloo. Laittaa aamusta valot päälle, seisoo hetken siinä navetan ovella, vetää keuhkot täytehen lehemän hajuusta ilimaa.

Sulukoo silimänsä, hengittää syvähän. Keskittyy, ammentaa soluuhinsa sitä lehemänn tyyneyttä. Sen aiva tuntoo niistä, kiireettömyyren, levollisen olon. Vois kuvitella, että siä suurien silimien takana, karvaasen pään uumenis mietitähän syntyjä syviä. Laitetahan maailman murehia uutehen järijestyksehen.

Siinä seisuessansa, ympärille kattellessensessa tuloo seurattua niitä nautoja muutenki. Niiren tyyniä olemuksia, ne makaa. Kylijet kohooloo, eivät juuri päätänsä käännä, tietävät, ettei viä oo kiire.

Lähäret kävelehen, tervehrit lehemiäs.

Sitä mukaa, kun saavut kolas kans, ne nousoo. Jotaki harvaa pitää pökätä kankkuhun, kehoottaa, että voisko arvon rouva nousta. Pää kääntyy suhun päin. Leuat jatkaa jauhamistansa, silimis pilikahtaa. Lehemä kääntää päänsä, lakkaa märehtimästä, tuhahtaa aiva ku aikoos sanua sulle, että meekkö siitä. Hieman ähkääsöö ja nousoo jaloollensa.

Venyttelöö ittiänsä, kääntää häntää sivulle, päätä körmylle, että saa rankansa taipumahan.

Jatkaa olemistansa, märehtimistänsä siinä seisaallansa.

Jatkat matkaas etehen päin parsiriviä, osa orotteloo jo seisaallansa, nousevat etukätehen, toisten mielestä et ansaatte mitää huomiota, ovat aiva sen näköösiä, että koettavat vetää pettua tiukemmiin korvillensa.

Niin te jatkatte aamuusta puuhanne, lypsäjä ja lehemät. Kumpiki toisistans riippuvaasia.

Kumpi lopulta on se joka on enemmän toisellensa elämässänsä velekaa? Se ihiminen nauralle vaiko nauta ihimiselle? Välistä tuntuu, että son minä, että se lehemä on se joka huononaki hetkenä pitää hoitajansa jalaat maas.

Lehemä on ja pysyy, tarvittoo sua päivittääsehen hoitohonsa, orottaa sua navetalle vaatimatta mitää. Kiittää hoirostansa antamalla maitua, lämpimiä henkäyksiä, noulaasuja poskelle, nyppimisiä haalarin persuksista. Välistä tallottuja varpahia, ja kirosanoja.

Mutta aamulla, ku silimäs auki saat, ihimettelet miksi tänäänki tarvittoo nousta. Kuulet makuuhuoneesehen asti navetan äänet. Jonaki aamuna niis tutuus äänis on jotaki poikkiavaa, tierät nousta heti. Joinaki aamunaa saat kuunnella niitä rauhas iliman kiirettä.

Mutta joka aamu tierät olevas tarvittu, sullon aina joku joka orottaa sua tulevaksi. Pitää sun saappahas pohojat maas, tai pitääskö sanua tukevasti paskas.