Se ei
muuten tuu yhtäkkiä päälle, ei tunnu tänä päivänä, että nyt
en enää jaksa, tai onpas mulla kuulkaa huono olo. Se tuloo nurkan
takaa hilijaa, salakavalasti, päivä päivältä ottaa kiinni
enemmän hiasta, hiipii salaa sun vaatteeren ja nahkan alle, teköö
pesän sisimpähän, myrkyttää mielen ja syrämmen.
Iltaasin,
kun makaat sängys, tuntuu, että joku istuu sun rinnan päällä,
sen painon voi tuntia, ja vaikka kuinka luuraat, et näe siinä mitää
kymmenen kilon kaffakuulaa, oot ihan varma, että kuvittelet vain sen
kaiken, että eihän mun mikää voi olla. Hengittele syvähän,
ajattele rauhoottavia asioota, kyllä se helepottaa.
Heräät
aamuyöstä kolomen nelijän mais, niin virkiänä, kun ihiminen ny
voi yleensä olla, jos on nukkunu vain muutaman tunnin, käännät
kylykiä, käännät toisenki kerran, ajatukset laukkaa. Mietit miksi
sillä lehemällä on utaretulehrus, minkähän verran haetahan
maitoa seuraavan kerran, millähän maksat senkin laskun, nouset
ylähä jahiippaalet salaa tietokonehelle maksahan laskuja, ettei
kukaa muu vain herää, voihan sen nukkumattoman aijan käyttää
hyöryksiki, koetat hengittää syvään, vetää henkiä, niin, että
varpahatki suoristuu. Mutta silti tuntuu, että happi loppuu.
Aamulla
istut silimät sikkaras kaffipöyräs, väsyttää, vituttaa, juot
pannullisen kaffia, etkä jaksaas helevitilläkää lähtiä päivän
töihin. Tyhyjäät tiskikonehen, täytät sen, täytät
pyykkikonehen, peset hmapahat toisenki kerran tälle päivää.
Navetalla
tuntuu, että tuloo vain helevetisti turhia kären jäläkiä, muttei
mitää valamista. Pyyhit lehemän, ai saatana, toinen rätti jäi
vaunuhun, haet sen, tippamuki jäi, haet senki, meinaat laittaa
lypsimet kii, mutta ne helekkarin tulupatki on siä vaunis, haet
vielä senki. Alootat aluusta saman saatarin rulijanssin seuraavien
kohoralla.
Kierrtä
kesken lypsyn harijaamas ritilöjä pitkin navettaa. Miksi, no ku et
oikeen ittekkää tiä, mutta tuntuu ny tähän hetkehen torella
tarpeelliselta.
Saat
hommat tehtyä, tehtyäs ensi milijuuna torella turhaa ja tarpeetonta
työtä siinä sivus, ja lähäret tupahan kaffille, sun leukas
puutu, tuntuu, että koko leukaperä voi vaikka tippua alaha, seki
lähtöö hengittelemällä hyvin syvähän, kun vaan muistaa
hengittää, niin elämä jatkuu, huononaki päivänä.
Aamun
toimet ja yön nukkumattomuus vaatii pikku päikkärit, muuten ei
jaksa, kunhan saa nukuttua, ja kun saa niin herää pihalla, kuin
lintulauta siitä mikä maa ja mikä planeetta onkaa. Vaatii melekeen
uuret päikkärit, että seleviää päikkäriistä.
Puhelin
on suurimman osan aijasta äänettömällä, kun ei jaksa puhua
kenenkää kans, sähköposti olis oikeen kiva, jos sillä vois
hoitaa vaikka ne gynekologin käynnitki, ettei tarvittis tavata
ketää, tosin en tiä minkä bitin välistä sinne toosahan olis
luurattu.
Onneksi
toisilla on hyvä gynekologi, joka laittoo sen toosan kautta pyörän
pyörimähän ja homman hoitohon keskenmenon jäläkehen, diagonosina
työuupumus ja aharistushäiriö, puolen vuoren sairaslomalla
jalaasta näyttää muuten elämäki erilaaselle, kun kerranki on
saanu levätä kerrasta kunnolla. Melekeen vois sanua, etten tunnista
ittiäni.
Ja ei,
kenenkää ei tarvitte elää tuollaasen olon kans, ainut on se, että
sitä ei itte tajua ja suurin osa pitää sua muuten vain hulluna.
Tilannetta varmahan pahensi se, että musta ei tuu torellakaan
työkyvytöntä, olin sitte kuinka pihalla tahansa, vaan siinä
vaihees lyörähän uus pykälä silimähän ja koetettahan viä vähä
enemmän, tosin ei varmahan aina pukannu priimaa tulemahan
Elämä
jatkuu, kaikesta huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti