Isäntä matkustaa

Eileen koetti se päivä, että Laksolle tuli lähtö sinne siemennyskurssille Hollantihin. Minä hieroskelin käsiäni tää ja ajattelin, että nyt mullaki se vapaus alakaa, ettei tartte kattua, ku ittensä, kakaran ja koiran perähän ja ollahan ku ellunkanat.

Viikolla rupesin miettihin jo, että kuinkahan täs käy, ku ilimootin muutaman hiehon teurahaksi ja sain samalla tietää, että ne haetahan jo viikonloppuna kyytihin. Ei siinäkää mitää, mutta osa niistä sattuu olehen ulukoruokinnas ja näin sieluni silimin, kuinka jahtaan niitä sieltä omin voimin tuskanhiki ottalta valuen, ku ensi herään päikkäriiltä justihin siihen, ku mullikuski soittaa, että pihas ollahan.

Ajattelin olla kerranki etuaijas ja orkanisoon tänne apupoika Anteron ottahan ne jo lauantaina laron poikimakarsihana, siinäku koetettihin niitä kaikkia kolomia sinne saara kaharestansa ja yks koetti kiivätä siilon aitojen ylitte, pilikahti pienehn mielehen, että se Lakso vois tulla eres etehen seisohon, kun ei keriitty aiva joka paikkahan etehen mihinkä olis tarvinnu. Puhelu tupahan ja eikähän se oo jo suihkus. Torettihin siinä, että hyvä tietysti niin, ku son kuuluusa siitä, että on myöhäs varmahan aikanansa omista hautajaasistansakki.

Ehtoolla oltihin navetas toisen apupoika anteron kans, kovaa triksevää, että päästähän poiski joskus sieltä, eikä mee yöhön asti.

Sain turvekärryt navettahan, niin äitee soittaa, että olisinko keriinny lähtiä siirtähän sitä 25 kilomerin päästä, mihinkä se oli lomamatkaltansa jääny linija-auton kyytistä, niille kotia, ku isä ei television kattomiseltansa kuule, että sille on soitettu. Ja toisin samalla mukulan sinne mummun huomihin. Keksii se sitte, että mun velii asuu siinä parin kilometrin pääs, että on vähä lähempänä, ku minä.

Hetken päästä soittaa kakara tuvasta ”miksei kukaa kertonu mulle, että mummu on jo kotona YHYYY”. Ei ny viä kukaa keriinny sinne asti. ”Minä haluan sinne HETI”, ensi täytyy jonku kyllä jakaa apet ja lypsää lehemät.

Saan lypsimet kii, niin puhelin soi seuraavan kerran ”mihinä oot?” ”No, mitäs luulet” ”Tuun kylähän” ”Tuu vain, mutta saat tulla lypsylle kans, mutta jos ohi ajat, niin vie mukula mummulahan”. Sain sitte jättää lypsyn kesken ja lähtiä laittahan hulda huoletonsa matkahan.

Lopulta, ku pääsin navettahan totesin olevani jo auttamattomasti myöhäs suunnitelmmistani.

Jatkoon lypsämistä, kunnes Luoteelle ei saanu saatanallakaa konesta kii. Ei imeny, vaikka tein mitä. Irrootin tykyttimen, avaalin kaikkia sellaasta, mistä mulla ei ollu mitää käsitystä mitä ne teköö siinä lypsimes. Soitin isännälle ja huusin kurkkusuorana koko lypsykonehen alimpahan helevettihin, käskin se soitta Makelle, kun en ymmärrä lypsimien sielun elämästä mitää. Se sai linijan auki antaaksensa neuvoja, ku me viisahat lypsäjät huomattihin, että mairon kokooja on ääriänsä myören täynä maitua, sitä valuu lianeroottajasta, tiivistehien välistä ja joka rei'ästä mistä ikinä oli maharollista. Ja maitpumppu huusi hoosiannaa.

Kipitettiin ottahan filtteri pois ja ihimeteltihin mitä se mahtoo sisältää, ei keksitty oliko ne salaasia soluja, joita en ennen lypsyä huomanna, vai oliko se pirun pumppu hieman epätoimivalla katkaasijalla hakannu mairon juoksevaksi oivariiniksi ja tukkinnu filtterin sillä. Seuraavaksi ihimeltihin millä saarahan painehen uurellensa ylähä.

Kaiken huipuksi Make löi kätensä maitopumpunmoottorihin, josta joku yliviisas kotitarveinsinööri oli jemmannu tipahtanehen moottorinsiipien suojan parempahan taltehen. Ihimettelin mustia muovin kappelehia laattialla, kunnes älysin, että ne oli niitä siipiä mitä siä pohojas oli.

Siinä vaihees vittutti jo niin, että melekeen jo nauratti, ku puoli kymmeneltä sain eriksensä menevät lypsettyä ja muistin, että pitää viä lehemä siementää.

Aamulla heräsin siihen, että tuvas on saatanan kylymä, luulin ensi, että tuuloo vain niin lujaa, kunnes sain puhelun johona kerrottihin, että pannuhuone on yöllä pirättäny. Päätettihin, että ensi teherähän askarehet ja sitte ihimetellähän mitä sille tehtääs.

Mullikuskiki pelijätti aamulla maitohuonees tonkkia pestes, hiippalli selijä taa ja sanoo ”Terve”, hyvä ku en joutunu housupyykille.

Taitaa olla pitkä viikko.

Kätilön hommia, asennosta ku asennosta

Tällääses meirän kokooseski karijas pakkaa olehen nuota poikimisia välistä ruuhkaksi astikki, vaikkei niitä vasikoota ny sentäs synny ku noin kuuskytä vuores. Tosin viime vuonna vasikoota oli poikimisihin nähären huomattavasti enemmän, ku kaksoosia tulli seittemät tai kahareksat, en enää jaksa enää eres muistaa monekki. Mutta tuntuu, että niitä plopsahteli tulehen naapurienki tarpeesihin asti.

Yleensähän lehemä on hyvä poikimahan, se teköö ja mullijaa sen vasikan ominvoimin pihalle, ja siihen ei sen tarvitte puuttua. Monesti näyttää poikivalle monta päivää ennen, ku oikiasti eres poikiikaa. Ja jos poikimakarsinahan viet, ja ajattelet, että nyt se perhana räjähtää limoosta päätellen käsille, niin sepä rupiaaki rakentahan sinne pesää pahanoohin, kaivaa poteron mihinä makaa ruoto ojos,niin että välistä pitää käyrä kattomas onko eres hengis.

Minttukaakao siirrettihin sunnnuntaina poikimakarsihan, kattelin tällä torrella kehittynehellä karija ja poikimasilimälläni, että kyllä se varmahan kohta poikii. Laitoon riimun päähän ja lähärin tallustamahan sen kans. Koko lehemä oli kyllä niin ”velton” oloonen, takapää lyllyy aiva kävelles, että aavisteltihin isännän kans, että nyt me jopa saatetahan olla oikias.

Isäntä sitä kävi kattomaski yöllä pari kertaa, muttei ollu tapahtumia.

Aamulla siä navettahan mennes näkyyki sitte saatarin suuret sorkat. Eiku ettihin poikimavalijahia, ku hieho keskittyy lähinnä syömähän kaikkia syötäväksi kelepaavaa karsinasta, pötkötti kylijellänsä ja koetti kurkotella kauimmaasehen rehutuppuhun, minkä ikinä keksiikää. Ja ruokaa ja pahanaa katos sinne mahan syöveriihin, poikiminen tuntuu olevan sille se sivuseikka. Kyllä se muutaman kerran lykkäski kunnon mölähryksen saattamana.

Isäntä rupes vetähän sitä polttojen taharis ja näin, että ottasuoni oli se mikä pullistuu. Naama muuttaa pikku hilijaa punaasemmaksi ja punaansemmaksi, posket pullotti ku ilima pallot ja vasikka ei himahtanukkaa siä suursyömärin takalistos.

Kysyyn varovasti, että haluaasikko, että mäki tulisin sua vähä auttahan. Sai se ähistyä, että olis varmahan aiva paikallansa sellaanen toiminta.

Kömmiin airan lävitte ja ruvettihin Lakson siinä valijahis kiinni olles, että mistä kohtaa mä vetääsin. Koetettin olla ensi vierekkään, mutta tuntuu, että toinen veti oikialle ja toinenn vasemmalla.

Seuraava asento oliki sitte, että koetin ottaa Laksua takaapäin kii, ja olla painona, perse kastuu siä poikimanestees ja sanoon, että ei tämäkää ny paskan häävi asento oo, että jään sun alles jumihin, jos se vasikka yhtäkkiiä irtuuaki sieltä lantiosta.

Sovitin seuraavaksi itteni Lakson etehen takapuoli sen naamahan kiinni olehen etukamaras. Ei tarvinnu siinä kauaa hehtaaripersettänsä työntää lähemmäs sen naamaa, ku se käski mennä muualle, häiritti kuulemma miehisiä ajatuksia lehemän poi'ittamisen sivus. Se hetkuva perset ei auttanu yhtää.

Lähärin pois ja kohta se ja Minttukaakao oliki saanu maailmahan lehemävasikan. Ouzon, taisin olla vain häiriönä kummallekki. Kaikkeni yritin olla kerranki avuksi, ja heti moitittihin ;)

Lehemän kaltaanen märehtijä

Sitä on kohta kymmenen vuotta puurrettu omas navetas, välistä tuntuu, että se kymmenen vuotta on heitetty täysin hukkahan. Että elämä ei tuo etehen enää muuta, ku uusia pettymyksiä, etton päässy unotahan, sen mistä silloon aikanansa haaveli ja nauttii.

Suunniteli tekevänsä, sen loppumattoman uskon ittehensä ja toisehen, siihen, että jokaanen päivä on uus maharollisuus ja alaku. Ja että jokaases päiväs on jotaki hyvää, uutta opittavaa.

Nykyänsä monesti tuntuu, että meinaa mennä kontillensa ja lakata yrittämästä niinku se kanttura liukkahalla pellolla. Tekis mieli heittää kintut levällensä ja orottaa, että kyllä joku tuloo mun tästä hilaahan traktorin kauhahan ja kiikuttahan suojahan, peittelehen peitoolla ja silittähän korvan takaa ja sanohon, että kyllä se siitä.

Toisinansa tuntuu, että tämä työ ja se hilijaasten kumppanien kans navetas työskenteleminen on teheny ittestäki hyvin vähä sanaasen. Sitä on tullu omalta osaltansa märehtijäksi, mutta toisinki se nauta, joka märehtii rehujansa, se lypsäjä märehtii omia murehiansa, kuulemiansa uutisia, tulevia huomisia ja niiren mukanansa tuomia muutoksia.

Välistä tuntuu, että olis paree, ku tukkiis omanki turpansa täytehen rehua ja purekselis sitä, eikä liikaa ajattelis maailman murehia. Heittääs pötköllensä partehen ja sulukis silimänsä ja näkis unta, niinku se nauta. Huulet lepettaas ja silimäluomet räpsyys, jalaat vähä nykiis, uneksiis tulevista kesistä, auringon paistehesta ja kuulahasta ilimasta.

Mutta koska on vain tyhymä ihiminen, eikä oo luotu siihen nautamaasehen elämisehen, kykyhyn olla murehtimatta tulevaa ja huomista, niin tahtoo ne lypsyt siä lehemien välis mennä mietties kaikkia turhaa.

Toisinansa toivoos, että joku ymmärtääs suaki ja sun sanattomuuttas samallalailla, ku se hoitaja niitä nautojansa, näkis silimän liikkeestä, korvien asennosta, turvan vipatuksesta, onko sun hyvä vai huono. Mutta ihiminen ei oo niin kykenevä näkehen asioota toisistansa, ku nauroostansa.

Minä ja mun lehemäni, samanlaasia, märepalan pureskelijoota, toinen vain saa nielaastua ne ja suollettua paskaksi, toinen jauhaa samaa palaa kauemmin, hyvä ku ei verä sitä välistä väärähän kurkkuhunsa ja tukehru siihen.