Pitkä perijantai

Tänään on taas se aika vuoresta, pääsiäänen ja ennen kaikkia se pitkä perijantai. Tiä sitte onko sekää sen kummee päivä ku mikää muukaa täs maatalouren huumas.

Mielehen on iän kaiken jääny vain se, ku yks mullimies oli ollu pitkänä perijantaina apumiehen kans hakemas mullikuormaa jostaki vähä kauempaa elohon, oli vissihin sitte päästäny , menehen yhyren pysähtyksen taktiikalla ja ku apumies oli vähä maininnu asiasta, oli kehunu ”etteikös tänään oo pitkä perijantai”. Varmahan se matka oli pitkälle tuntunukki iliman taukoja.

Tänä aamuna sain konehen lykättyä ensimmääsehen välihin ja laitoon letkuja kii paikallensa, seisoon vissihin ittekki vähä varomattomasti siinä. En niin kattonu mihinkä olin omat sorkkani asetellu.

Eikähän sitä Hallatarta siinä vieres ruvennu kusettahan oikeen urakalla. Ja lehemä tällääsen härän hetkellä asettaa ne kinuttunsa meleko leviälle, ettei vain roisku kintuulle, ku kunnolla losottaa menehen.

Sattuu vain ne viis alimmaasta olehen mun, ku se tallas sen sorkkansa maahan sillä periaatteella, että siinä pysyy, ku oikeen sen hinkkaan ja asattelen tuohon paikkahan.

Voin melekeen sanua uluvoneeni kivusta, niinku se kuuluusa susi kuuta.

Varsinki, ku se lehemä perhana tuntuu aiva juurtunehen siihen maahan, ku koetin siihen nojata ja saara sitä siirtähän kinttuansa parempahan paikkahan. Eiku hieroo viä vähä lisää, ajatteli varmahan, että mikä pirun kivi siä sorkan alla hakrustaa nuon, ettei hyvää asentua saa.

Sainpa sitte hetken nojaalla iliman kenkää naapuri lehemän kylykehen, kun lopulta sain sen murijotun pikkuvarpahani ja jalaan syrijäni irti. Klemppasin loppu lypsyn menehen, vaikka tuntuuki sille, että varmahan se varmas siä heiluu itteksensä menehen.

Nohevana laitoon kluurut pesuhun, ku olin saanu Ideaalin pyyhittyä, nopeutin mielestäni niin maan perhanasti hommiani. Sain lopulta vasikanmairot lypsettyä ja tallustin takaasi köökkihin, huomasin sen rättivaununi siinä ja aina vain ne helevetin rätit on siä. Siinä sitte ihimettelin, että mitähän mahtaa pyykkikonehen pyöriä.

Tarkempi tutkiskelu, että puhtahia rättiä. Onkahan ne ny ekstrapuhtahia?

Sitte ohojeestin isäntää, että käy tyhyjäämäs vessanpyykkikones mihinä on mun aamuunen haalaripyykki (ne paskonu housuuhini, jos se ny ensi tuli mielehen, vaihroon vain puhtahat haalarit), että saan ne kluurut pyörihin, uurella onnella.

No se meni ja tuli ihimeessänsä, että miks nämä sun pyykkis on kuivat? Sanoon sitte vain, että jospa jäi sitte se peseminen suunnittelun asteelle, vaikka laitoonki pesuainehet ja käänsin virran päälle ja valittin oikeen ohojelmanki.

Päätin siinä, että loppu askares aijan pyhitän soffan selimäs pitämiselle.

Tavallistaki tavalllisee päivä

Eileen oli sellaanen, oikeen tavallistaki tavallisempi päivä. Aamulla väsytti niin maan perkeleesti, vaikka olin saanu, kiitos mukavien lomitushenkilöören, nukkua koko viikonlopun.

Mikä siinä onki, että kun sullon lomaa, niin heräät ennen sian pieremää kiekkaahan sängys, kääntähän kylykiä, takomahan tyynyä, asettelehen peittua muka paremmin ja tiiraahan kellua, että joko sopii nousta?

Mutta ku saapuu se työaamu, tavallinen aamu, niin sua nukuttaa niin, ettei panullinen kaffia ja tulitikut silimäluomien ylähä pönkäämisehen taharo auttaa? Siinä kärvistelet kaffepöyräs, koetat vitkuttaa sitä lähtyä ”oon juonu vasta 5 mukillista, juon viä yhyren” ja keksit tekosyitä ”laitanpa lakanat pesuhun ja tyhyjään astianpesukonehen, on mukavee tulla takaasin tupahan”.

Saat lopulta tehtyä ne ja pääset navettahan, vähä niinku eileen. Otat kolan kätehen ja tiiraalet ympäpälles. Kaikki näyttää niin tavalliselta. Paitsi rivi kaatunehia paskakolia.

Minkä takia ne on kaatunu, ja viä kaikki? Aiva ku joku olis kovasti tukia seinästä ottaen siirtyny paikasta A paikkaan joku. Kävelet tiirahan vähä lähempää ja heti hoksaat, että nyt on perkeles lehemä päässy poikimahan partehen (erellis päivänähänme se jo siilosta sisälle oikeen otettihinki), ja suurin syy tähän älyämisehen on jäläkeeset jokka riippuu ritiläs. Enkä siltikää voi kehua älynneheni sitä kovin äkkiä, vahtasin Inkanki persustaa, että josko ne olis en viime viikkooset...

Lähärin siitä sitte tallustahan etehen päin ja kurkistelehen joka puolelle, että mihinähän se syntymän ihime mahtaa luurata. Siähän se, Ipun eres rehuläjäs. Ja mahtavan vasikansonnan vieres viä.

Siinähän siirrettihin ennen lypsyä, ja maitoauton tulua, Iltarusko poikimakarsinahan mullinsa kans. Laitoon isännän lypsähän sen laros lypsykärryllä ja juottahan vasikan. Tai koettahan juottaa vasikan.

Vasikka oli sitä hyvin halaveksivasta kattonu, ku oli tuttia tarijonnu, melekeen sylykäässy sen suustansa ja tallustanu äireen tissille ja aloottanu hyvin tyytyvääsen massutuksen mahan täytön sivus.

Ehtoolla kattoomme, ku ne vierekkäin siä makasivat, emä ja vasikka. Oikeen vähä nauratti, ku isäntä moittii vasikkaa Turreksi. No olihan se, karvat pörröllä, maha täynä ja mulukooli meitä epäälevääsesti.

Ja tänä aamuna väsytti yhtä helekkaristi, ku eileenki, mutta tämän kertaasen viirottelun syy oli se, että ppihalämpötila näytti -18 ja huomasimme, että navetan klasit on auki. Ei muuten yhtää huvittanu mennä kattomahan sinne, että kuinka kylymä navetas on.

Ei ollu, muuten tarkeni, mutta paska oli jäätyny kökööksi ritilööhin ja niiren sulamista saa ny sitte orotella. Vaikka kuinka koetit kolalla hakata ja rapsuttaa niin niistä routa möykyystä ei aamuaskarehien aikana irronnu mitää.

Muumihumppa soi....

Meillon lehemä, yllättävää eikö totta? Se on valakoonen ja pyöriä, niiinku kananmuna, tai muumilaakson tarinoosta tunnettu Muumipeikko. Ja jos sitä vähä tarkemmin kattoo, niin se n turpaki on vähä niinkuu muumiilla.

Sen oikia, virallinen nimi, on Lakson Jupiter, mutta yks lomittaja sen nimes Muumiksi, ku se hiehona, viimeesillänsä tiinehenä karkas siilosta, tallusti sen pallovattansa kans navettahan ja jäi sinne asumahan. Soli sen mielestä aiva Muumimamman näköönen.

Joten siitä lehemäparka sai lisänimen Muumi. Eikä sitä kukaa muuna tunnekkaa, jos sanon, että Jupiterille pitää laittaa rauta ku lypsät sen, niin ei kenenkää kellot kilaja. Mutta sanoppa, että Muumi-perkele nosteloo sen verran, että sillä on pakko pitää rautaa, niin kaikki tietää. Se pieni valakoonen lehemä siitä Jäkälän vierestä.

Muumin suku on lähtöösin meiltä kotua, se on kans niitä emännän perintölehemiä, yks sen emistä muutti tänne 2009 vuonna, ja muutamaa erellistä olin siäki jo hoitanu.

Ensimmäänen niistä minkä minä muistan oli Otava, isoo, komia, valako päinen lehemä, Otava sai Saturnuksen jonka kans me pirettihin kesääsin juoksukilipaaluja, ku siirsin lehemiä uutehen lohkohon. Tallustit ereltä ja lehemät lönkötteli peräs, kunnes yhtäkkiä rupes kuuluhun kauhia töminä ja Saturnus koetti siä ahtahas kujas ohittaa. Samoon Saturnus tuli juosten navettahanki, se oli aiva sivuluisus siinä vaihees, ku kurvas partehen.

Saturnus sai Uranuksen, joka oli se muuttaja, Uranus sai meillä ensimmääseksi keuhkokuumehen ja jäi aina vähä rotuhun sitä. Uranuksella oli Helpotus jota en saanu tiineheksi toista kertaa, Helpotus olis siis Muumin mamma.

Muumi on sellaanen kyläkyylä. 

 

Se katteloo pää pystys, isoot korvat höröllä mitä ympärillä tapahtuu. Sen huomattavin piirre on ne korvat, jokka on niinku lautasanteennit, kerää ittehensä tietua ympäriltä.

Jos jonku lehemän voi kuvitella kurkkaavan nurkan takaa justihin, ku oot potkaassu varpahas kivehen ja saratat oikeen saatanasti, niin se on justihin Muumi.

Tänään istuun kaffipöyräs ja mun velii yhtäkkiä sanoo, että sulla kävelöö lehemä järven jäällä. Käännyyn kattomahan ja siä se meni. Ja meleko kaukana, varmahan sata metriä rannasta jo. Pää pystys, reippahasti askeltaen. Suuntas hyvin päättävääsen näköösenä etehen päin, mahtookahan olla Rakkaussaarehen matkalla.

Kipaasin pihalle ja huusin lujaa ”lemmuuuuu” ja lemmu kääntyy, käveli yhtä rehevää takaasi päinki, tasaasesti. Yhtää juoksu askelta ei ottanu, katteli ympärillensä, kiersi pusukot, nosteli vähä jalakoja korkiammalle risukos.

Ja kukas se sieltä tulikaa. Muumi. Muumi oli aiva varmasti ollu matkalla kattohon onko pilikkööjöötä liikentees. Olis pirättäny vierehen seisomahan, isoot korvat sivulle sojottaen ja pää pystys.

Mitähän olis pilikkimiehet sanonu ku lehemä olis saapunu apajille?

Maausko

Kai se on sitte se surullisen kuuluusa maausko, mikä sai nuo ihimiset sankoon joukoon lähtehen Helsinkihin asti traktoriilla marsimahan Suomalaasen maaseurun ja sen olemisen puolesta.

Siinä ajattelin, ku kattoon, ku Laksoki teki lähtyä, myöhäs niinku tavallisesti, että lukookahan siinä maamiehen iltarukoukses, että perse ruvella sinun on Valmettiasi ajatteva asiasi puolesta. Olisin nimittään itte kuollu peräpukamihin ja tylsistymisehen, jos olis pitäny viittäkymppiä körötellä menehen 350 kilometriä.

Minä sen maauskon nimis, sitte luovuun, taas kerran, omista menoostani, että tuo enemmän uskovaanen, kun minä pääsi tuomahan sitä uskonsa tuskaa esille. Jäin niitä lehemiäni hoitamahan ja lypsämähän. Unohrin jälleen kerran kaiken muun, varsinki sen kaikkien kuuluttaman oman elämän, hautasin haaveeni ja toiveeni ja laitoon kellon plinuuttamahan tuttuhun aikahan.

Kävelin uskossani horijuen navettahan, väsyttiki niin perhanasti, mietiin sitäki taas, että onka tämä sen väärti, että silimiä karvasteloo joka aamu ne unihiekat, mitä et ikinä sieltä pois nukutta saa. Varpahiaki vähä paleli, ku oli pitkästä aikaa pakkaasta.

Tartuun paskakolahan ja ruperisin niitä hiehon sontia uskon voimalla hakkaamahan ritilästä lävitte, koska se ei siitä aiva nuon vain suostu tippumahan, kovat kökkärehet.

Siinä kolaa heiluttaes Ankku huusi mulle toiselta puolen navettaa, että kävikkö Ideaalia kattomas, kun sanoot, että se voi poikia. En voinu ku sanua, että kävi ny kyllä niin, että olin unohtanu koko perhanan lehemän ja sen poikimisen, vaikka se jo kaffipöyräs mielehen tuliki.

Kurkistin varovasti laron ovesta ja näin, että häntä on pystys ja lima valuu ja uskoon, että kohta se poikii.

Kaiken kiiruhun keskellä sorkat rupes näkyhyn justihin silloon, ku mun olis pitäny mennä laittahan mukulaa liiikenteesehen. Luovuun siitä suunnitelmasta, ja lähärin ettihin vetovalijahia kaiken sen maauskoni voimalla, mitä omistan.

Välistä tuntuu, että ei se hääppöönen asia se maausko oo, se on asia mikä on vissihin sieltä esi-isien verestä peritty. Niiren jokka rakensi meille tämän maan, raivas sen mettistä ja soista. Kärsi näläkää ja kylymää, että nykyihimisen olis hyvä olla.

Ja onko sen hyvä olla? Välistä tuntuu, että ei. Suurin osa on varmahan onnettomempia, ku minä täs maauskossani, tarpehes ruokkia ja syöttää kansaa, teherä työtä muillekki ku vain ittelleni. Jatkaa sitä sukupolovien ketjua.

Välistä tosin tuntuu, että se isäntä on meillä se joka on uskossansa lujempi, mulla tahtoo olla veren perintönä nopiat lähäröt, mukahan vai kaffapannu ja päällivaattehet. Niistäki lähtökohorista on liikkellä lähäretty, juurettomina pientilaa piretty ja kakarat kasvatettu.

Lypsin lehemääni karsinas ja kattoon, ku vasikka nukkuu sen jaloos, puhtahaksi nuoltuna ja maha täynä lämmintä maitua.

Totesin, että onni on märkä vasikka emänsä jaloos kevät talavisena aurinkoosena aamuna.

Jokaisessa meissä asuu pieni kukkahattutäti

Meillä oli männä viikolla tiineystarkastuspäivä, on ihan kiva tietää, että kekkä on tiinehtyny ja kekkä ei. Tiinehtyminen kuintekin, valitettavasti, tarkoottaa yleensä sitä nautaeläämällä, että ura on hyvällä mallilla, jatkua on luvas ja elämää eres.

Sillä listalla oli tällä kertaa mun itte tussaroomia hiehojaki, ja kuinka ollakkaa johan oli muutama tyhyjä.

Lumihiutales on ollukki mun valavovan silimäni alla, son hyppiä präisköttäny siilos mennen tullen, lima vain lentää peräseinähän asti kaiken aikaa, varmahan sonniki oli ajattellu sen kohoralla, että pirä itte vittus, etten viitti siä polokia kaiken aikaa, ku kaiken aikaa se on ollu sitä vailla.

Luotehella ja Loviisalla ei oikeen ollu toimivia munasarijoja, syytän siitä viime kesää ja hyvin vetällä huuhreltuja rehuja. Niis ei varmahan juuri oo lehemällä mitää muuta tarpeellista, ku se, että niillä saa mahan täytehen. Kivennääset ja vitamiinit uupuu, tai ei oo kauhian hyvin imeytyväs mallis.

No minä uhkasin siinä, että nyt lähtöö hiehoolta henki. Tilaan teurasauton ja yhyrellä täytän pakastimeni, syön sen omin pikku hampahin, lihootan itteni sillä muorottamaksi.

En vain siinä tilantees osannu heti päättää, että ketä mikäki kohtalo orottaa. Lumihiutales oli se varmin vaihtoehto Atrian asiakkahaksi. Päätöksen teko venyy ja venyy, tiiraalin niitä joka puolelta, kattelin silimihin ja rapsutin takapuolta.

Yks päivä Luore nukkuu, ku pieni mukula. Pää oli oikoosena, silimät kii, sillon komia ottatukka joka pörröttää. Varmasti näki unta, ku silimä luomet vipatti ja suuki vähä massutti. Seisoon ruokintapöyrällä. Hain isännnän kärestä vierehen ja sanoon ”katto, ny kuinka viattoman näköönen se on.” Tai isäntä siitä jo ajatella, että jahas, peli on menetetty. ”Enkai mä voi tuollaasta kakaraa laittaa teurasautohon isojen eläänten kans, ajattele ny millaaselta siitä tuntuus siä, pois kotua” Se kysyy, että mitäs aiot sillä teherä, no syöttää ja koettaa siementää.

Olin kuulevinani selekäni takaa maininnan kukkahattutäristä.

Eileen ehtoolla tiirasin sitte niitä kahta muuta, kun en ollu päätöstä siitä pakastimen täyttehestä saanu tehtyä.

Sitte huomasin sanovani, että ens viikolla tuloo se eläänlääkäri, mitä jos ultrautan nuo kummakki ja laitan lihasonnia itähän, jos niillä vain jotaki toimintaa on. Tuos toises on liikaa lihaa mun pakkaaseheni ja en mä voi yhtä vain autoho laittaa, iliman kaveria. Ja jos mä ny kuinteki kokeelen miltä tuo Loviisa näyttää lehemänä, en ota siitä tyttäriä, siemennän vai lihasonnilla. Ja on niitä Tenorin annoksia Lumihiutaleellekki tarijolla, sen emällä on kunnon pitoosuuret.

Sitte sitä ukkua jo nauratti. Sanoo, että Lakson Lehemien lepopkorista päivää, otamme kaikki vanhat kantturat ja muuten epätoivooset tapaukset vastahan, emäntä niin tykkää niistä. Kysyy kyllä, että oonko ajatellu mihinkä ne mahtuu, ku siementää pitääs ja lehemät poikii pian ja tarttoo niiren tällä hetkellä varaamat parret.

Ja kysyy se sitäki, että kukas ne uhkaa aina välistä ampua aiva kaikki kerralla kuuta kiertävälle raralle raketilla. Vastasin, että ei oo kyllä meirän markiilla sellaasta henkilöä näkyny. 

 

Viimenen sammuttaa valot

Pop-pankki mainostaa, se sama pankki mistä meiränki milijuuna luokan veleka on otettu, mainosti omilla sivuullaan, että säästä ruoka kustannuksis ja käytä lihan sijasta soijaa.

Kattoon suu auki. Mietiin, millä tälläästä päästää ”suustansa” laitos, jonka rahat ja koroot on kiinni siitä, että ihimiset käyttää lihaa, käyttää maitua ja muita eläänkunnantuottehia. Yks tämänki alueen suurimmista maatalousrahoottajista.

Siä ei ollu vissihin sitte julukisuuskuvasta vastannehen ajatusmaailmahan tullu mielehen, että luottotappiot voi olla melekooset, jos lihaa ei käytetä.

Eikä menny montaa päivää, ku RaisioAgro laittoo julukisuutehen WWF:n kans. RaisioAgro myy meleko palijo rehua eläämille, koettaa myyrä torijunta aineeta, siemeniä sun muuta. Ottaa melekoosen siivun tuloksehensa kans täältä palijon parijattujen jyväjemmarien pussista.

Eikähän eileen tullu sitte viesti Raisioilta, että osta meiltä hyviä heinän siemeniä. Laitoon takaasin, että en osta, koska mun mielestä firma joka mainostaa soijan syönnin pelastavan maailman ja sitte olettavan jyväjemmarin ostavan siltä siemeniä on kussu muroohinsa jonku verran. Että kiitos, mutta en tarvi eres niitä muutamaa nuolukiviä, mitä oon tähän asti tilannu maitoauton mukana.

Joka tuutti pullistelee vegaaniutta, kasvissyöntiä kaikelta kantilta.

Mä syön lihaa, mutten jeesustele kellekkää, että sun on syötävä kans, vaikkei siitä yhtää tykkääskää.

Mavi panttaa tukiansa, mikäs niitä pantates, tukia siitä, että ruokakaupas on halapaa, tukia oikiastansa kuluttajan puolesta maajussille. Se ei oo velevollinen maksahan penniäkää korkua, meillä korkokulut juoksoo kaiken aikaan, laskuusta ja lainoosta.

Meirän elämä on nollattu, me ollahan arvottomampia ku kasa paskaa meirän navetan takana, sillekki saa enemmän sympatiaa, ku ajattelee, että sen on sinne sontinu meirän lehemät, joita me koetetahan lypsää kaks kertaa päiväs, ulukoolutetahan ympäri vuoren kelin sallies, hoiretahan ja paijatahan.

Ja kyllä, niitä on paijattu. Ne on ollu mun elämäni, se asia minkä takia mä oon tää Laksonperällä pysyny silloonki, ku tällä elämällä ei oo ollu tarijottavana ku vain pettymyksiä.

Eileen pohoriin hiehon parren vieres, että mitenkä saatan laittaa se teurahaksi, sen tyhyjän hiehon ja totesin, että ne mitenkää, ku se nukkuu viatoonta untansa kylijellään, tietämättömänä mun raaosta ajatuksistani.

Tänä aamuna voin sanua, että en tuntenu enää sitä samaa riemua niistä lehemistä navetas, kun valot sytytin. Mietiin miksi teen tätä, oon yhteeskunnan paskin ihiminen jos mediaa on uskominen.

Ens viikolla olis sen aika, että suomalaanen maajussi lähtee ”barrikaadeille” traktorimarssille Helsinkiin. Toivon, että sinne lähtöö maharollisimman moni, eikä ajattele, 

että matka on liian pitkä. Ei se oo, Valmetti tai Massikka syö sitä tasaasesti, ottaa kaffia pullon mukahan ja hörppää sumppia aikansa kuluksi.

Tuskin, epäälen vahavasti, sillä mitää saavutetahan, rahaa ei tuu ja ihimiset vahtaa jussia, jokka sinne on saapunu ”kallihilla” (Rahootusyhtiöören) tukitraktoriilla.

Mutta ollahan eres yritetty. Jos siirrettääs sitä päivää eres hetken, kun viimenen navetasta lähtijä sammuttaa ne valot ja maatalous Suomesta on kuollu.