Maausko

Kai se on sitte se surullisen kuuluusa maausko, mikä sai nuo ihimiset sankoon joukoon lähtehen Helsinkihin asti traktoriilla marsimahan Suomalaasen maaseurun ja sen olemisen puolesta.

Siinä ajattelin, ku kattoon, ku Laksoki teki lähtyä, myöhäs niinku tavallisesti, että lukookahan siinä maamiehen iltarukoukses, että perse ruvella sinun on Valmettiasi ajatteva asiasi puolesta. Olisin nimittään itte kuollu peräpukamihin ja tylsistymisehen, jos olis pitäny viittäkymppiä körötellä menehen 350 kilometriä.

Minä sen maauskon nimis, sitte luovuun, taas kerran, omista menoostani, että tuo enemmän uskovaanen, kun minä pääsi tuomahan sitä uskonsa tuskaa esille. Jäin niitä lehemiäni hoitamahan ja lypsämähän. Unohrin jälleen kerran kaiken muun, varsinki sen kaikkien kuuluttaman oman elämän, hautasin haaveeni ja toiveeni ja laitoon kellon plinuuttamahan tuttuhun aikahan.

Kävelin uskossani horijuen navettahan, väsyttiki niin perhanasti, mietiin sitäki taas, että onka tämä sen väärti, että silimiä karvasteloo joka aamu ne unihiekat, mitä et ikinä sieltä pois nukutta saa. Varpahiaki vähä paleli, ku oli pitkästä aikaa pakkaasta.

Tartuun paskakolahan ja ruperisin niitä hiehon sontia uskon voimalla hakkaamahan ritilästä lävitte, koska se ei siitä aiva nuon vain suostu tippumahan, kovat kökkärehet.

Siinä kolaa heiluttaes Ankku huusi mulle toiselta puolen navettaa, että kävikkö Ideaalia kattomas, kun sanoot, että se voi poikia. En voinu ku sanua, että kävi ny kyllä niin, että olin unohtanu koko perhanan lehemän ja sen poikimisen, vaikka se jo kaffipöyräs mielehen tuliki.

Kurkistin varovasti laron ovesta ja näin, että häntä on pystys ja lima valuu ja uskoon, että kohta se poikii.

Kaiken kiiruhun keskellä sorkat rupes näkyhyn justihin silloon, ku mun olis pitäny mennä laittahan mukulaa liiikenteesehen. Luovuun siitä suunnitelmasta, ja lähärin ettihin vetovalijahia kaiken sen maauskoni voimalla, mitä omistan.

Välistä tuntuu, että ei se hääppöönen asia se maausko oo, se on asia mikä on vissihin sieltä esi-isien verestä peritty. Niiren jokka rakensi meille tämän maan, raivas sen mettistä ja soista. Kärsi näläkää ja kylymää, että nykyihimisen olis hyvä olla.

Ja onko sen hyvä olla? Välistä tuntuu, että ei. Suurin osa on varmahan onnettomempia, ku minä täs maauskossani, tarpehes ruokkia ja syöttää kansaa, teherä työtä muillekki ku vain ittelleni. Jatkaa sitä sukupolovien ketjua.

Välistä tosin tuntuu, että se isäntä on meillä se joka on uskossansa lujempi, mulla tahtoo olla veren perintönä nopiat lähäröt, mukahan vai kaffapannu ja päällivaattehet. Niistäki lähtökohorista on liikkellä lähäretty, juurettomina pientilaa piretty ja kakarat kasvatettu.

Lypsin lehemääni karsinas ja kattoon, ku vasikka nukkuu sen jaloos, puhtahaksi nuoltuna ja maha täynä lämmintä maitua.

Totesin, että onni on märkä vasikka emänsä jaloos kevät talavisena aurinkoosena aamuna.