Sivut

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Anna meille meirän joka päiväänen Almumme




Kuten joku on saattanu huomata, niin mä oon vähältä niinku hulluna vanhoohin lehemihin, jos ny voi näinlehemin pyörähtäneestä sanua, että on viä johonki enemmän kallellansa, kuin lehemihin yleensä.

Niitten etehen on välistä tehty vaikka mitä, että niistä on ensinnäki saatu niitä vanhoja lehemiä, minen tapaa luovuttaa ensimmääsehen tiineysongelmahan, tai siihen, että jonaki vuonna ei siemenet irä, vaan jatketaan yrittämistä sitte sonninki voimin. Tai hoiretahan sorkkia sitte urakalla, jos rouvan sorkat sitä vaatii. Lypsähän oon laiska, sen pitää sujua iliman ylimääräästä työtä, konehet kiinni ja irrottin irrottaa. En ikinä oo käsittäny sitä, kun jokku lypsää puoli kerrallansa, ku maitua tuloo niin palijo. Se ei sovi mun vetelähän pirtaha ollenkaa, mutta kaikenmoosta muuta kummalista voirahan teherä.

Niinpä täs muutama vuosi sitte, ku sain puhelun, että meillä olis tälläänen Almu lehemä, joka ei enää yksin robotilla, mutta parres varmahan onnistuus ihan hyvin, ja lypsäkkö sen satatonnariksi? Niin silimän räpäyksen harkittuani sanoon, että eikö tänne taloohin, nyt yks Almuki maharu.

Niin mumma saapuu meille. Eihän se keron kauneen kukka ehkä oo, mutta vuoret ei oo sitä rumistanu, jos ei kaunistanukkaa, se on varmahan niitä isän mainittemia syntymästänsä asti vähemmän kauniita naisia.

Siinä 70 tuhatta robotilla lypsäny rouva koki ensimmääsen järkytyksensä, kun meille muutti, kun illalla se lypsäjä käveliki vierehen ja rupes rassaahan tissiä ja sovittahan konetta alle, osas se potkiakki aluuksi, vaikka muuten rauhalliselta kantturalta vaikuttiki.



Seuraava elämän järkytys sille oli se, vaikka umpikautensa ja hiehoaikansa on lairuntanu, että joka päivä mennähän pihalle, ja kaiken hyvän lisäksi kävellähän helevetillinen matka, ylitetähän tie, jos ei pariki, että ollahan perillä. Siinä tuli taas kerran torettua, että lehemä voi olla meleko ittepäinen elään, kun se ei halua jotaki teherä. Almun mielestä siitä parresta, johonka nyt hänelle passatahan kaikki ruoka etehen ja lypsetähänki, iliman että hänen tartto vaivootella, ei poistuta mihinkää.

Ensi tuuppasit hiki ottalta noruen sitä 700 kilon nautaa, joka ittepäisesti koettaa sorkkansa juurruttaa parsimaton pintahan, ja kaikki jalaat vain jarruttaa, vaikka olisit laulanu virsiä vieres nuotin vierestä, saat ovesta pihalle, niin se vanha kelemi lähtöö oikiahan suuntahan, hitahasti. Sitte sen, muka, vanhat ja kankiat jalaat kehittää räjähtävän nopeuren, lehemä kääntyy sukkana ja lähtöö sinkuahan pomppivaa lehemän neliä kohti navetah ovia. Jourut ittekki kiihryttämähän melekoosesti, ehtiäkses ovelle ennen Almua, koska peli on hävitty siinä vaihees, kun Almu tukkii ittensä takaasin partehensa.

Saat lehemän käänettyä, sitä ei vois uskuakkaa, kuinka hitahasti lehemä voi marella sinne Hautamäkehen päin laituumella, matkaa on usiampi sata metriä, mutta välistä tuntuu, että se räjähtävähän nopeutehen, niin halutessansa pystyvä nauta, ei liiku sataa metriäkää minuutis, kun ei vain halua. Joka ruohotuppu haistellahan, sillalla tiiratahan ojahan, josko sen alta tuloo peikko, joka syö lehemiä. Salaa kuikuullahan taaksensa, että josko onnistuttaas hönöttähän tuota peräs paarustajaa, ja syöksyhyn ohitte takaasin kotia.

Lapsiki sitä ensimmääsenä kesänä kerran halus pellolle tyyrätä, Almu kääntyy suoraa sillata läpi toisen lohokon veräjän ja peloltojen väliojahan, kohta kuuluu kauhia huuto ”Jäin äti kiinni tänne, yhyy” Lehemä seisoo parin metrin pääs, ilimi selevästi ittehensä tyytyvääsenä, märehtien ja häntää huiksien, seuraten, että kuinka se ihmisen taimi selviää sieltä hiesusta. Hetken päästä tulivat kummatki peräjulukkaa seuraavaa veräjää kohti, ihmisen alaku ja vanha viisas lehemä.

Ehtoosin, kun otat lehemiä sisälle Almu tuloo silloon, kun se parahaksi kattoo, oli tiellä sitte eres mitä tahansa, ovi, ihminen tai koira. Almun mielestä Almun aika on silloon, kun Almu niin päättää.

Ensi Almu ylitti 80-tuhannen rajan, ja tänä kevät talavena laitoon sen 11 tuhannen kilon kauren päälle pikkaasen piremmälle umpikaurelle, kiitokseksi siitä, että 98 tonnia on mittariss. Ja koska se on meirän Almu, laitettihin ensi poikimakarsihan, ettei muut vain mummua kiusaa. Oli muuten väärä vastaus mummun elämäs, se hajotti toisen etuairan kömyyttäessänsä nuorempiansa, jokka sille koetettihin laittaa seuraksi. Mummu näytti kaapin paikan, mennen tullen ja palates, ja omii viä poikineiren vasikatki.

Tuli vasikkaa tai ei, Almu on ja pysyy, vaikka eläkelääsenä.

2 kommenttia:

  1. Voi elämän kevät! On nämä teikäläisen jutut niin hauskoja. Näistä pitäisi kirja tehdä.

    VastaaPoista