Kuten
joku on saattanu huomata, niin mä oon vähältä niinku hulluna
vanhoohin lehemihin, jos ny voi näinlehemin pyörähtäneestä
sanua, että on viä johonki enemmän kallellansa, kuin lehemihin
yleensä.
Niitten
etehen on välistä tehty vaikka mitä, että niistä on ensinnäki
saatu niitä vanhoja lehemiä, minen tapaa luovuttaa ensimmääsehen
tiineysongelmahan, tai siihen, että jonaki vuonna ei siemenet irä,
vaan jatketaan yrittämistä sitte sonninki voimin. Tai hoiretahan
sorkkia sitte urakalla, jos rouvan sorkat sitä vaatii. Lypsähän
oon laiska, sen pitää sujua iliman ylimääräästä työtä,
konehet kiinni ja irrottin irrottaa. En ikinä oo käsittäny sitä,
kun jokku lypsää puoli kerrallansa, ku maitua tuloo niin palijo. Se
ei sovi mun vetelähän pirtaha ollenkaa, mutta kaikenmoosta muuta
kummalista voirahan teherä.
Niinpä
täs muutama vuosi sitte, ku sain puhelun, että meillä olis
tälläänen Almu lehemä, joka ei enää yksin robotilla, mutta
parres varmahan onnistuus ihan hyvin, ja lypsäkkö sen
satatonnariksi? Niin silimän räpäyksen harkittuani sanoon, että
eikö tänne taloohin, nyt yks Almuki maharu.
Niin
mumma saapuu meille. Eihän se keron kauneen kukka ehkä oo, mutta
vuoret ei oo sitä rumistanu, jos ei kaunistanukkaa, se on varmahan
niitä isän mainittemia syntymästänsä asti vähemmän kauniita
naisia.
Siinä
70 tuhatta robotilla lypsäny rouva koki ensimmääsen järkytyksensä,
kun meille muutti, kun illalla se lypsäjä käveliki vierehen ja
rupes rassaahan tissiä ja sovittahan konetta alle, osas se potkiakki
aluuksi, vaikka muuten rauhalliselta kantturalta vaikuttiki.
Seuraava
elämän järkytys sille oli se, vaikka umpikautensa ja hiehoaikansa
on lairuntanu, että joka päivä mennähän pihalle, ja kaiken hyvän
lisäksi kävellähän helevetillinen matka, ylitetähän tie, jos ei
pariki, että ollahan perillä. Siinä tuli taas kerran torettua,
että lehemä voi olla meleko ittepäinen elään, kun se ei halua
jotaki teherä. Almun mielestä siitä parresta, johonka nyt hänelle
passatahan kaikki ruoka etehen ja lypsetähänki, iliman että hänen
tartto vaivootella, ei poistuta mihinkää.
Ensi
tuuppasit hiki ottalta noruen sitä 700 kilon nautaa, joka
ittepäisesti koettaa sorkkansa juurruttaa parsimaton pintahan, ja
kaikki jalaat vain jarruttaa, vaikka olisit laulanu virsiä vieres
nuotin vierestä, saat ovesta pihalle, niin se vanha kelemi lähtöö
oikiahan suuntahan, hitahasti. Sitte sen, muka, vanhat ja kankiat
jalaat kehittää räjähtävän nopeuren, lehemä kääntyy sukkana
ja lähtöö sinkuahan pomppivaa lehemän neliä kohti navetah ovia.
Jourut ittekki kiihryttämähän melekoosesti, ehtiäkses ovelle
ennen Almua, koska peli on hävitty siinä vaihees, kun Almu tukkii
ittensä takaasin partehensa.
Saat
lehemän käänettyä, sitä ei vois uskuakkaa, kuinka hitahasti
lehemä voi marella sinne Hautamäkehen päin laituumella, matkaa on
usiampi sata metriä, mutta välistä tuntuu, että se räjähtävähän
nopeutehen, niin halutessansa pystyvä nauta, ei liiku sataa
metriäkää minuutis, kun ei vain halua. Joka ruohotuppu
haistellahan, sillalla tiiratahan ojahan, josko sen alta tuloo
peikko, joka syö lehemiä. Salaa kuikuullahan taaksensa, että josko
onnistuttaas hönöttähän tuota peräs paarustajaa, ja syöksyhyn
ohitte takaasin kotia.
Lapsiki
sitä ensimmääsenä kesänä kerran halus pellolle tyyrätä, Almu
kääntyy suoraa sillata läpi toisen lohokon veräjän ja peloltojen
väliojahan, kohta kuuluu kauhia huuto ”Jäin äti kiinni tänne,
yhyy” Lehemä seisoo parin metrin pääs, ilimi selevästi
ittehensä tyytyvääsenä, märehtien ja häntää huiksien,
seuraten, että kuinka se ihmisen taimi selviää sieltä hiesusta.
Hetken päästä tulivat kummatki peräjulukkaa seuraavaa veräjää
kohti, ihmisen alaku ja vanha viisas lehemä.
Ehtoosin,
kun otat lehemiä sisälle Almu tuloo silloon, kun se parahaksi
kattoo, oli tiellä sitte eres mitä tahansa, ovi, ihminen tai koira.
Almun mielestä Almun aika on silloon, kun Almu niin päättää.
Ensi
Almu ylitti 80-tuhannen rajan, ja tänä kevät talavena laitoon sen
11 tuhannen kilon kauren päälle pikkaasen piremmälle umpikaurelle,
kiitokseksi siitä, että 98 tonnia on mittariss. Ja koska se on
meirän Almu, laitettihin ensi poikimakarsihan, ettei muut vain
mummua kiusaa. Oli muuten väärä vastaus mummun elämäs, se
hajotti toisen etuairan kömyyttäessänsä nuorempiansa, jokka sille
koetettihin laittaa seuraksi. Mummu näytti kaapin paikan, mennen
tullen ja palates, ja omii viä poikineiren vasikatki.
Tuli
vasikkaa tai ei, Almu on ja pysyy, vaikka eläkelääsenä.
Voi elämän kevät! On nämä teikäläisen jutut niin hauskoja. Näistä pitäisi kirja tehdä.
VastaaPoistaMillonka suahaan lukkee lissee?
VastaaPoista