Yöjuoksulla

Taas on kesä koittanu. Kantturat kulukoo laituumella, niinku vanhat tekijät päivisin. Aiva kuulkaa riemusta kilijuen lähtevät parres, turve vain pöllyää parsista, kun sorkillansa kiihryttävät vautia kuka ensimmääsenä kerkiää ovesta pihalle.

No, sitte tuli ne perhanan heltehet. Eiväkkä kiihryttänehet.

Menivät lontien, voi sanua, että liikkehen havaatti ku oikeen tiiras tarkoon niiren matelua, päät alahalla, korvat roikottaen, ja hännät. Lähtivät suoraa veräjältä järvirantapusikkohon asuulehen ja siä pysyyvät siihen asti, ku tuli aika tulla takaasin navettahan. Ja seki tapahtuu yhtä vetelästi.

Siinä sitte asiaa vääntelimme ja kääntelimme, olisko nyt sen kuuluusan yölairunnuksen paikka? Mitenkähän rouvat suhtautuus siihen, pysyysiväkkö pellolla, vai tulisivakko naapurinki raamit kaulas navettahan vaikka väkisin.

Muutaman vuoren takaasen kokemuset nimittään sain meirän lopettahan sen yöllä pihalla piron.

Silloon oli kans kunnon heltehet ja ajateltihin, että mikäs sen mukavampaa kantturoosta, ku olla päivät navetas varijos (eres varijos, tuskin siä sen viiliee hirviästi oli) makaamas, rehut turvan eres ja juomakuppi suoraa vieres.

Kovin triksevinä veimme ne ensimmääsenä iltana tuohon laskun taa, siä oli hyvä heinä ja ajateltihin, että siähän ne viihtyy. Päästettihin navetasta irti. Kaikki vahtas naamat moikuliaasina, mitä iesusta ny tähän aikahan teherähän?

Kävit jokaasella omin pikku kätösin viittomas, että tänään mennähän ehtoolla pihalle. Melekeen lykkäsit jokaasen eriksensä parresta liikkeelle, ja tungit väkisin ovesta pihalle, toinen seisoo ovella ulos-pitäjänä, ku toinen tunkkas monen saran kilon kantturoja tulehen.

Koko lauma pihalla, äkkiä ovi kii, ettei ne vain pääse takaasin. Sitte mentihin marssien se muutaman saran metrin matka pellolle, lehemät erellä ja me perän pitäjinä, koko aijan koetti joku kääntyä ja palata kotia, että ei helevetti tähän aikahan voi tänne mennä. Sait välistä ottaa kunnon juoksu pyrähryksen, että sait nauran pään kääntymähän taas oikiahan suuntahan.

Ensimmääsen yön ne meniki siä. Seuraavana ehtoona sama pihalle laiton vaiva, jos ei viä vähä kovee.

Pääsin sänkyhyn ja ajattelin, että nyt verän peitot korvihin ja oikeen nukun, ku pieni sika, mitä muistutanki, aamuhun asti. Sain hyvän asennon, tyyny oli justihin oikeen ja kattotuuletin hyrisi mukavasti.

MOOOO-OOO-O! Pimpaharat ylähä. Aiva, jumalauta, ku se ääni olis tullu tuosta makuuhuoneen klasin alta. Ja taas, uus torella vaativa MOOO-OO-O. Verin verhot ylähä ja totesin, että siihen ne perhanan paskahännät on tullu, joka ikinen. Ruttu seisoo veräjällä ja huusi sillä sumusireenimääsellä äänellänsä ilimi elämänsä kurijuutta. Olivat ketkut konttinu kaskuojasta langan alitte ja vähä ylittekki ja lävitte, että pääsivät kotolohkolle, makuuhuoneen klasin alle, osoottahan mieltänsä asian suhteen.

Aina ku meinasti saara unesta kii, Ruttu huusi. Vartin väliin, orotin jo sinä kolomen mais, että pakko siltä on kohta ääniki lähtiä. Ei lähteny.

Aamulla tukka pystys ja silimät ristis navettahan mennes lupasin pyhästi, että ei enää ikinä. Kunnes saapuu tämä kesä.

Arvakkaa mitä? Kissankello aloottaa sen huutonsa 5.30, eli samahan aikahan, ku mun herätyskello muutenki, muuten ne on ku kuset sukas, vähä tallustelun ääntä ja ruohon rahinaa on kuulunu, muuta ei.

Kerranki kantturatki yllätti lypsäjän positiiivisestikki.