Sivut

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Minä ja mun kanttura

Voi rakas kantturani, ja toisin päivin vähemmän rakas, kieltämättä. Solis vuoren vaihre tulos. Kuinka me siitä taas selvitähän, yhteesestä huomisesta, tulevasta vuoresta, saarahanko mitää mainittavaa aikahan?

Saarahanko palijo maitua tankkihin, uusia ennätys lukemia, vai saarahanko vain niitä tavallisia, ihimettellähän tanki vieres, että mikä piru, ku ei määrät nouse. Suotavaa se olis, että sitä sinne meiherihin lähtis, etehen päin jalostettavaksi ja kauppahan toimitettavaksi, muunaki ku maitojauheena.

Kieltämättä se maitomääräki siä tankis olis kiva pitää kohtuullisena, se kuule lehemäni, helepottaas meirän kummaki elämää kummasti. Sun sillä, että loppu elämän piteni juuri huomattavasti, ja mun sillä, että mullolis raha ruokkia sua ja ittiäni. Vaikka itteni voisinki pitää huonommallaki ruualla.
Ainahan sitä saa haavella kymppitonnin tuotoksesta, sulla siihen on viimeenen valta, saataasko se ens vuonna viimeen kasahan. Koetan sua hoitaa ja ruokkia parahaani mukahan, koeta säki lypsää viimeesekki litrat tankkihin, tiristää tulemahan. 

Eipä se mairon määrä oo tällä yhteesellä taipalehelella, välillä kiviselläkim. se pääasia ollu. Son ollu se emännän ja lehemän yhyres olo, se mikä teköö meistä kummastaki sen, mitä me ollahan. Lehemä ja sen emäntä. Ja se, että se sujuus kivuttomasti, leppoosasti, solijuus päivästä toisehen, iliman tuskaa ja huomaamatta. 
Toisin päivin seki on sujunu paremmin ku toisin. Niinhän se elämä pakkaa menehen. Kaikis asioos.




Toivottavasti uurella vuorella olis meille tarijottavana kohtuullinen terveys, ettei meirän tarvis osaltamma lääkäriä vaivata, saataas tallustaa huoletta uutehen päivähän. Kevyin kengin ja sorkin. 

Sellaasta se on, meirän elämä, yhyres etehen päin, niinku vanha aviopari, välillä on huonoja päiviä ja mukahan mahtuu hyviäki. Välillä elämähän kyllästyneenä ja välistä pirtiänä ku peipposet, vaikka meirän kohoralla taitaa olla Harakkoja ne linnut mistä voi puhua. 

Koetatahan lehemäni selevitä tulevasta, vaikka se välistä pelijättääki, hirvittää. Olla toistemme tukena, mä lupaan seurata sun poikimisias, hoitaa sun vasikootas, lypsää maituas, anna sä mun painaa pää sun kylykehen kylymänä aamuna. Niin mä koetan taas huonoonaki päivinä muistaa lehemäni hyvyyren ja lämmön.



maanantai 29. joulukuuta 2014

Älä nuolaase ennenki tipahtaa


 Sellaasta se pakkaa olehen, ettei kannattaas nuolaasta ennenku tipahtaa, tai turhaa trossata, että mikä milloonki on niin hyvin ja mahtavasti paremmin ku naapurilla. Pilikan on tapana vähä osua omahan nilikkahan. Että se jolla onni on niin onnen kätkeköhön. 

Mä en kauhiasti etukätehen ikinä eres ajattele, että voiku meirän rakas Ilta-lehemä ny tekis sen lehemä vasikan. Pääasia, että seleviääs siitä poikimisesta kunialla, sisuskalut pysyys sillä puolen mille ne on tarkootettuki. Ei halavaantuus, ei ollis tulehrusta valamihikis, maituaki tulis ekalla lypsyllä ja vasikkaki kuulkaa jois ihan itte. 

Ai minkä takia? No välistä tuntuu, että ku päästät sellaasen sammakon suustas, niin varmahan tuloo sonni, selijällänsä ja takajalaat erellä, emä halavaantuu, rotuu poikimisen jäläjkihin mystisesti, ei lähere kunnolla herumahan. Aiheuttaa harmaita hiuksia, sinne erellisten joukkohon viä vähä lisää, ku mietit mikä piru sitä vaivaa.

Samoon jos ensimmäästä kertaa siemennät poikimisen jäläkihin, koetan pitää leipä läpeni ummes, että ny kuulkaa tiinehtyy ensimmääsestä kerrasta, oli niin muikia kiima. Pilliki aiva imi ittensä perille, meni niinku isä äiteehin. Pyh, sanoppa niin, huomaat sen saman pistelotin kans tekeväs sen saman lehemän peräloosterihin tuttavuutta joka kolomen viikon pää. Aina on niin helevetin hyvä kiima, että. Vaihrat jo välillä lihasonniksiki ne annokset, kuulemma tarttuu paremmin, ja sitte koetat taas omalla rorullansa, ku ei täs ny oikiastansa enää häviä mitää, ku sinne toosahan on rahaa uponnu muutenki.


Eikä kannattaas kauhiasti ainakaa siitä haaveeren satatonnarista trossata, siitä ny vasta hys, hys-hilijaa olla pitääki. Ei palijo voi lehemäkorttia kattua konehelta, että palijoko on maitua kertyny, pelekää, että siihen se kinttunsa oikaasoo, ku kehtaat ajatella sellaasta. Vähintänsä mairot loppuu, ja laitat puoli vuotta ennen umpehen ja saat riesookses palloksi lihinehen lehemän.

Tai että huomenna  mä sitte teen vaikka mitä, no et tee, menöö aamusta asti mettähän ja lujaa, oot myöhäs jo ku silimäs heräät. Ja aina vain myöhästyt, ku koetat niitä auki saara, lopulta luovut suunnitelmistas ja heität soffalle maata, son kuulkaa paras suunnitelma mitä ihimisellä olla voi.

Se saatanan iloottu vessanpyttyki heitti henkensä jouluaattona, kannattaa olla nuuka ja säästää, laittaa perintöpytty paikallensa. Halakes ku mässin munat, nyt mä salaa hilijaa, kaikkien muiren toivehien joukos toivon sinne uutta pyttyä. Josta ihiminen vois hetken olla onnellinen.

Nokka kohti uutta vuotta, ja uusia kujeeta. Vähä taikauskoosesti välistä.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Kuumalinja eläinlääkärille

Välistä tuntuu, että meillä on sellaanen. Oma kuumalinja eläänkääkärille. Ittekki välillä on tullu ihimeteltyä, että lääkittenkö turhaa, pitääskö vain antaa olla, ja orottaa, että kyllä luonto hoitaa, suuntahan tai toisehen. Että jättääski soittamatta, ja kattoos mitä tapahtuu, tosin lopputulos ei varmaankaa olis emäntää ja isäntää miellyttävä.

Yhtehen välihin oli uteretulehrus buumi, ensi saatihin vedinkastosta riesaksi hiiva. Soli jotaki sellaasta, mikä meinas saara jo tukan lähtehen päästä, repimällä. 
Ostin kovaa, hyvää vedinkastua, ja rupesin dippaahan. Solut vain nousi ja me eläänlääkärin kans ihimettelehen, että mikä piru näis on. Otettihin ripakopallinen näyttehiä ja kaikis oli hiiva, hoia ny sitä, ku antibioottia ei voi käyttää, kipulääkettä korkeentansa. Siinä meni muutama teurahaksikin, kun solut ei hävinny eres ummes olles.



Välillä on ollu poikimahalavauksia, niiton sitte kalakittu, välillä urakalla, välillä on kerta riittäny. Välillä on tarttenu olla naapurin isäntäki hännästä lehemää nostamas ylähä, vähä niinku myötätunnosta. Ruttua pireltihin hyvän aikaa pystyski, ku soli körmöttäny niin kauan samalla kylijellä, että vanhan paikat oli puuruksis, ja ku tuki hävis, niin lehemä rupes kallistumahan. 

Ylähä nostamisehen on käytetty välistä pienkuormaajaaki, kun on oikeen hätä ollu. 

Nostotelines on siitä kätevä, että senku oot ensi jostaki markiillees raahannu, latohon saanu ja ruvennu suunnittelehen, että jollaki se pitääs navettahanki raahata, niin siinä vaihees lehemä yleensä pomppaa ylähä. 


 
Nupouttahanki ollahan eläänlääkäriä pyyretty, itte koetin aluuksi muutaman ja totesin, että ei oo mun homma, vaikka vasikat oli rauhootettu liikkumattomiksi, niin hätäänen ihiminen, koetin olla muka nopia ja sain aikahan vain tien viitoolle muistuttavia sarvia. Ovappahan pitkäaikaasena muistona siitä, että joistaki asioosta kannattaa vähä maksaakki, eikä itte hätähisenä koettaa koppuloora. 

No ne ei sentäs oo kauhian kiirelleesiä, tiineystarkastukset ja nupoutukset, vaikka täs yhyren kerran ajattelin, että olis ne nupoutuksekki voinu kiireemmälläki hoitaa, ku oli mullit päässy niin isooksi, että ei tahtonu enää jaksaa niitä pitää paikallansa rauhoottamisen aikaa. Mutta kerranki olin ajatellu, että kerään suuremman ryhymän kerralla, ei tarvi tänne lähtiä yhyren tai kaharen takia. 

Asiasta soittamisehen, siihen pahimpahan utaretulehrus-ja sun muuhun buumihin, ku soitit eläänlääkärille, sai välistä ensimmääsiksi sanooksi, mitä teillä tänään olis tarijolla. 

Me ollahan isännän kans kyllä tuo karijan pito opeteltu kantapään kautta, välistä tuntuu, että helepommallaki olis voinu  päästä siinä asias. Yks emäntä kerran sanooki, että teirän lehemillä on kaikkia sellaasia sairauksia, joita hän ei oo pitäny maharollisenakaa nauran sairastaa. 


Onko sitte huonon hoiron mittari, vai sen, että mä vahtaan niitä suurennusklasilla askares aikana.


Tällä kertaa potilahana on ah, niin ihana Eka. Son vähä masentunu.

perjantai 26. joulukuuta 2014

Pitkät pyhät


Joulunpyhät... Oikeen ilon ja riemun, rauhan ja rakkauden aika. 

Njääh, se sen kummempaa aikaa oo lehemällisellä, ku mikää muukaa. Ei voinu tiistaina sanua ehtoolla kantturoollensa, että mä tuun ens maanantaina vasta, ja valituksia ei oteta vastahan. Son muillaki työlääsillä silloon seuraava työpäivä, jos ei ny vuorotyös satu olehen. 

Samallalailla sitä piti aatto aamunaki sinne lehemän tuoksuhun mennä, kova oli suunnitelma, että mennähän oikeen varahin. Siinä me silimät ristis istuttuhin isännän velijen kans kaffipöyräs, ja koetettihin ropata ittiämme kovahan iskuhun askarehia varte. Oltihin sentäs erellis ehtoona tehty vähä pankkohon, ettei ny aiva joka heinänkortta tarvinnu kääntää asian etehen.

Kauhialle kiirehelle kolattihin, ja ajattehin ritilät, Make kuivitteli ensimmääset ja  mä rupesin lypsähän. Kiiruhulla tupahan, kiiruhulla suihkuhun, kiiruhulla kuusta koristelehen, ja kiiruhulla sitte kyläälehen ja syömähän, ku ehtoolla oli sitte taas kiirus navettahan. Ja navetasta kiirus tupahan, ja laittahan ehtoo valamihiksi joulupukkia varte. 

Kyllä kuulosti taas niin rauhalliselle ja ihanalle, varsinki näin jälikihin päin, ku asiaa ajatteloo. Ku sait pukin, ja vierehat pihalle kaffien jäläkihin saiki sitte mennä maata, että pääsöö aamulla kiiruhusti taas askarehille.

Siinä oikeen ajatteli, että kyllä nämä juhulapyhät sitte on kivoja, onneksi näitei oo tämän enempää, menis viä ressin puolelle koko homma. 


Lehemät ei varmahan siitä joulusta niin tiä, niiren elämä koetettihin pitää, pieniä poikkeuksia lukuunottamatta normaalina. Eileen ne pääsi joulun kuniaksi möyrihin pihalle talaven ensimmääsihin pakkaasihin, ja niiren samojen pakkaasten kuniaksi onnistuttihin jääryttähän muutama kuppiki, ku rehuja vaihrettihin. 

Seminologipalveluki on meillä toiminu, vaikka kilipaaleva firma viestin laittooki, että joulupäivänä ei siemennetä, meillä siemennettihin. Siinä oliski mulle lahajaa, yhyreksän kuukautta jäläki kätehen, lehemä vasikka Erwinistä. 

Suunnakkaa siis ajatukset kohti uutta vuotta ja uutta joulua, jos sitä rupiaas ajattelehen jo ny, aharistaako ne joulunpuhät vähemmän. Pakkaa olehen silloon viä kovee kiirus, ku yleensä. 

 

tiistai 23. joulukuuta 2014

Mitä onni on?

Mietiin siinä mitä se onni on, ja mistä sitä ihiminen vois olla onnellinen, ja pitääs olla onnellinen. Kyllä mäki välistä oon, vaikkei ehkä heti uskoos, perus pessimisti, asenteella pessimisti ei pety. Oikeen Lakson Perän ilopilleri, jos haluatte apua siihen, että tarvitte näkökantaa, että mikä voi mennä perseelleen ja olla onnistumatta, kanattaa tulla kuulkaa pyytähän apuja multa. Kyllä täältä pesöö. 

Mutta siinä tuumasin kaikenlaasta, keksiinki jotaki. No, tällääsiä helevetin maallisia juttuja, että on kohtaasen terve, korvien välistä ei ny puhuttu sitte tähän samahan lauseesehen mitää, son mitä son ja sille ei mitää voi. Kakara on terve, Parisuhurekki on, kai, terve. Tai mistä mä tiän, mikä on hyvän parisuhteen mittari, sekö, että aina vittuttaa, toisinansa vähä enee ku toisinans. 

Tykkään työstäni, vaikka välistä pakkaa nuo kaikki uutiset, mitä maataloutta ja karijanpitäjiä koskoo masentahan. Mutta siinä vasikkakarsinan airalla taas tietää minkä takia tätä hommaa teköö. Niinku isännälle sanoon yks päivä, ku niittten touhuja katteltihin, että  ei niitä vihatakkaa voi, ei sitte millää. 






Sitte voirahanki siirtyä tällääsehen henkevähän puolehen. Ku oot koko sen kuus vuotta mitä oo tilaa pitäny omistanu sen rikkinääsen vessanpytyn siä navetalla, siinei ny suurta vikaa ollu, kranssin pirikkehet oli poikki, ja siinoli irtonaanen istuun. Arvakkaa onko sen kans muutaman kerran saratettu, ku oot meinannu tippua pöntöltä, kranssiinensa päivinensä, ja saanu perse nahkas sinne välihin, ku oot koettanu lipsahuttaa ittes ja sen ranssin takaasi. 

Niin, jumalauta, miehet yllätti, ja vaihtoo sinne valtaistuumen. Päätin, että siitä mä meinaan olla niin maan perhanan onnellinen, ku viimeen, kuuren vuoren puhumisehn jäläkihin tämä ihime tapahtuu. 

Monella asialla on siis toivua tapahtua viä, ehkä mä saan jopa ne letku kelat sinne navetalla, niistä ei oo puhuttu vasta ku viis vuotta. Ens jouluksi sitte, mä orotan innolla. 
Tai ne uuret juomakupit pihattohon, ne on kuulkaa ollu mulla ostettuna jo, ainaki pari vuotta. Ajattelin jo, pessimisti ku oon, että laitan ne myyntihin, mutta tämän viimeesen perusteella saatta jopa tapahtuakki. 

Nämä ajatuksen mieles, suuntaan taas kohti huomista, ja joulun pyhiä, suurimmalla osalla ihimisistä on vapaata, mutta meirän lehemät ei tunne käsitettä pyhä päivä. Joulu tai juhannus, samallalailla ne vietetähän, lehemää hoitaen. 

Huonomminki vois mennä.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Sanoja vain


Elämä on päivästä toisehen yhtä sanahelinää. Alakaa aamusta, ku nouset ylähä. Tarttoo vaihtaa muutama sana isännän kans ensi, ei aina niin kauhian kaunihia sanoja, aamut ei oo sitä parasta aikaa niille. Sitä sanaallahan kaffipöyräs, mitä tänään tehtääs, mitä siä on ny tehtävänä pakosta, teherähänkö jotaki ylimääräästä, onkahan kukaa poikinu yöllä, toivottavasti ei kukaa oo karaannu parrestansa. 
Ja sanaallahan kaikkia muutaki, päivän ainut hetki, ku maatilan isäntäpari on reheristä kaharestansa, koiraa ei lasketa, vaikka se jaloos makaaki.

Sitte mennähän navettahan, siä sanotahan ensi lehemille "Huomenta". Pitää niitä tervehtiä, vaikkei ne mitää suuremmin sanokkaa takaasi, joku vähä ynähtää. Meet pihattohon ja sanot sanottavas vasikoolle ja nuorkarijalla.

Vasikat saa osaksensan helliä sanoja "onka mahat täynä maitua?" "Joitteko yöllä vasikkapiian tyhyjäksi, haenko uutta juomaa teille pienille". Ja muuta sellaasta, jos joku kuuntelis seinän takana, ajattelis, että hieman vajaa tuo on. Lässyttää ny nuolle nuon.

Sitte kävellähän vähä peremmälle, vastahan tuloo Herra Sonni, sille puhutahan sitte taas erilailla, valitahan miehisemmät sanat. "Mitäs jätkä, kuinka naisten kans on menny?" Sonni nousoo, venyttelöö, kattoo päälle, näyttää aiva sille, että silläki olis emännälle sanansa sanottavana.


Sitte voiki taas sanaalla isännän kans, siiton kuulkaa rakkaus ja hellyys kaukana taas, niistä sanoosta, mitä siä navetas puhutahan. Keskitytähän työasioohin," Haeksä rehua, siivookko pöyrän, ajakko ritilät". "Mennähänkö laittahan lypsykone?"

Lypsäes tuloo sanaaltua lehemille. Melekeen jokaaselle on jotaki sanottavaa, ei aina kauhian montaa sanaa, mutta jotaki. Toisille sitä sanoo, että mä tuun ny, ookko valamis? Rutun kans keskustellahan kauemman, hartaurella ja hellyyrellä, "jaksaksä nousta, nouse ny, jos ny millää viittisit, niin lypsettääs". Sellaaselle  joka nosteloo ja koukkii tuloo vähä muraattua "oonny siinä, stanan kanttura, eksä ikinä opi".

Ja jos maitoauto tuloo silloon, ku oot navetalla, sanaallahan kulijettajan kans, puhutahan keliistä, minkälaanen oli tie. Kai son sitte sitä navetan Small Talkkia. Tiärä häntä. 

Välistä on askarehien päätteheksi sellaanen olo, että päivän sanat on käytetty jo loppuhun. Ettei oo enää mitää sanottavaa, kiintiö on täynä. Tekis mieli vetää vetoketju suun etehen, avata vasta seuraaville askarehille. Joskus huomaa kyläski, että ei oo mitää kerrottavaa, kerroon mureheni ja huoleni lehemille, nyt teköö mieli olla vain hilijaa, kuunnella mitä muut sanoo.

 

perjantai 19. joulukuuta 2014

Hanskat hukas

Toiset aamut on sellaasia, on niin sanotusti hanskat hukas aamusta alakaen. Ihan siitä, ku silimäs auki saat. Kömmit sinne alaha, laitat kaffinkeittimen rupajamahan, meet hetkeksi soffalle maata, lepuuttahan silimiä.

Ensinnäki heräät puolen tunnin päästä, mikä maa, mikä valuutta, tihurustat kellua, ja voi perkele, olis pitäny olla jo. Läheret kiirehelle keittiöhön, mennessäs löyt varpahan oven kulumahan, siinä heräät viimeeseksi, kipiää tuli niin, että porajaa tekis mieli, tarkastat tilantehen, viäkö se varvas retajaa, eres, mukana. 

Pääset keittiöhön, voi ny... Suoratin pussi on taittunu kipparahan, ja ne haavellut aamukaffit on aina vain siä suorattimes, liruu hilijaa lävitte, justihin huomaat, että kyllä se sieltä tippuu, ku oikeen tihirustat. Rämpytät sitä suoratinta, saarakses sitä elämän eliksiiriä ennen navettahan menua. Ja ku saat kuppihis, son kohtalaasen kylymää ja siä on poroja, niitä saaki räkiä sitte loppu päivän pihalle.




Pääset navetalla, ja ensimmääseksi huomaat, että yks kone on jääny pesemättä, jostaki syystä siitin virta karonnu pesun aikana, mairot sisällä. Taistelet sen kans, kattot taas kellua, maitoautoki tulis. Päästät pesurin letkulla vettä täytetehen. 

Lähäret navetan puolelle, siä on kaikki ensi silämääsyllä ookoo. Kävelet pöyrälle, tää on paskaa. Silimäälet lehemiäs, kuka Harry Houdiini on yöllä vapauttanu ittensä ja käyny sekaamas siä, ja muina paavoona menny takaasi partehen. Helinä- Hulinahan se sie katteloo sua alta kulumien, kettinki riippuu vapaana.

Kolaat sonnat, lähäret latohon, että täytät kuivike kärryt. Mänttäät kärryt täytehen turvetta, oikeen lapiolla monehen kertahan taputtelet, että on riittävästi yhyrelle puolen ja ei ripajaas matkalle. Kiskot kärryt navettahan, ja huomaat, että se kauha on jääny sinne pohojimmaaseksi. Saratat vähä, huomaat, että pesurihin tarvis taas päästää vähä vettä, että pesis nopiampaa.

Kaivat sen kauhan esille, ja osan kuivikkehesta käytävälle. 

Saat kuiviteltua, ja meet kattohon pihattohon, siä sua pomppii ensimmääseksi vastahan karsinasta karaannu vasikka. Iloosena niinku pikku vasikka vain voi ollakki. Onneksi on ollu yöllä ovet kii, ettei se oo karaannu muualle. Mettästät sen kiinni, heleppo homma, ei vaari oikeen palijo juoksemista, muutaman ninja loikan vain, ku koetat saalistaa sitä karsinan ovesta sisäpuolelle. 






Lypsy alakaa onnellisesti myöhäs, sitte keksit viä ruveta härväähän karvakonehen kans siinä samalla, utarekarvat on vähä päässy rehottamahan. Siinä vaihees, ku oot päässy toiselle puolen, huomaat, että maitoauto tuloo, ja tuskanhiki pukkaa ottalle, käsket isännän vierä kuskin kaffille. 

Aamuja, jolloon kaikki menöö vähä miten sattuu. Vähä niinku meillä eileen. Huomasimme hukanneemme hiehon pihatosta. Sattuuhan näitä, toiset hukkaa avaamia, lompakkoja, pankkikorttia. Lakson huippuemäntä hukkaa hiehon. 

Ei auta, sanoo nauta, ettimähän on läherettävä.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Elämä on menny

Voi rakas lehemäni, täs on ny yhteestä taivalta taivallettu menemähän jo samas navetas kuus vuotta. Välillä on menny paremmin ja välillä huonommin, yleensä varmahanki kohtalaasesti. Ja aina on menny, välillä hermot, välillä sä oot menny pihalle, emäntä kaffille ja yleensä on kuulkaa menny rahaa. Ja helevetisti.


Välistä tuntuu, että olis sitä huonomminki voinu mennä, ku siä paskas könyät polovias myöte, ja on naurattunukki, niinku vaikka silloon, ku on pihattoa lietekärryllä tyhyjättä. Tai, ku on kattonu toiselta lairalta peltua, että oli vissihin sitte tua toises pääs aita rikki, ja joka ikinen lehemä, jonka satuut omistahan meni siitä airasta sitte karkuhun, hännät pystys ja niin kevyin askelin. Vaikka hetki sitte tuntuu, että toiset tarttis vissihin työntää sinne pellolle. 

Välistä on sitte ajatellu, että paremminki olis voinu mennä, niinä epätoivon hetkinä. Esimerkiksi silloon, ku viime Tammikuus tartti siinä poikimakarsinan airalla eläänlääkärin kans päättää, että tuohon on ny se Valottaran elämä menny, valunu verenä johonki, ja meirän on se armahrettava. 

Sellaasina hetkinä toivoo, että joku muu tekis sen päätöksen sun puolesta, ja askarehet. Voisit  mennä takaasi peiton alle, ja suunnata kohti unen armahatavan valtakuntahan, näkehen kuvia jostaki muusta ku lehemistä. Vaikka lomalle menemisestä.

Siinähän se elämä on menny, lehemiä hoirelles, vasikoota paapoes. Ohitteki se on vähä menny, joskus tuntuu, että muutaki olis voinu teherä ku navetas olla. Tai ku aamuyön pimeenä tuntiina viä meet navettahan kattohon, onko lehemä poikinu, oot lomalla muttet oo lomalla. 
Sillä kerralla meni  muuten rahaaki, ei vain kurkusta alahan baaris, vain siä navetaski. HAjotin sitte pesuaine annostelijat, ku lypsin mairot vasikalle, ja juotiin se ja meinasin mennä maata. 

Joskus olis paras mennä vain maata, ja ruveta nukkuhun,. Huomenna on aina uus päivä, josta voi ajatella, että se menöö paremmin, ku tämä päivä. 

Huomenna meirän lehemät menöö pihalle. 

tiistai 16. joulukuuta 2014

Talven ihmemaa, talvi ulukoolutuksen riemua


Mä ny varmahan oon se yleesestikki tunnistettu hörhö, kummalisten ajatuseten alakulähere. 
Mä kauan haaveelin, että lehemien pitääs päästä talavisinki pihalle, kattelin kaikkia asiasta tehtyjä juttuja leheristä, vahtasin facebookiin kuvia, mitä ihimiset julukaasia kantturoosta lumihanges. Isäntä yritti mua toppuutella, ajattele mikä työmaa niiton parresta päästää pihalle, airakki pitää olla aina kunnos, ja kuinka ne osaa kulukia, hyppivät ja pomppivat,s särkevät ittensä siinä touhus. Ajatteli varmahan, että ne menöö joka kerta pihalle, niinku keväällä ensimmäästä kertaa. Tyrät rytkyen ja liha liikkuen kiihtyvällä taharilla.

Viime talavena, tai syksynä sain sitte ähkyni lävitte. Kai se kyllästyy kuuntelehen mun naputustani asiasta "että kuinka kiva niiren olis siä olla, sorkat puhuristuus ja parrekki olis niin hyvä siivota silloon, ku non pihalla". Miehelle, ku tarttoo oolla aina tuollaasia johonki käytännön asiahan olevia perusteeta, mikää lehemät näyttää niin kivalle lumihanges, ei palijo ota vastakaikua.

Kyllä siitä kieltämättä oma työnsä on, varsinki, ku ei se nauta sitte piittaa siä tunti tolokulla olla, vaikka häkiise rehuaki on. Se tykkää johonki vaihees aina tulla sisälle, ja se vaihe saattaa olla täysin eri, ku emännällä kaffipöyräs. Siinä huomaat, että siä niitä menöö pitkin pihaa, hyvä ku ei ovehen tulla kopistahan, että tää me ollahan. Pienet lehemät, kylymissämme pihalla pakkaases.


Ja oman osansa asiahan antaa tietysti seki, että lumi eristää hyvin, ja karva viä paremmin, joten son aiva sama onko airas sähkyä vai ei, ne tuloo sitte läpi, ku niiren sisäänen kello niin sanoo. 

Tänä syksynä kelit ei oo oikeen ollu otolliset ulukooluttamista varte, lähinnä ne olis voinu nauttia mutakylyvyystä, joten ei ne montaa kertaa oo päässy pihalle. Aina ku on vähä ollu pakkaasta ja lunta, tai eres härmää maas, taitaa olla ne kelit yhyren kären sormilla laskettavis.

Viime talavena helemikuun alakuhun asti sai surutt ulukoolutta pari kolome kertaa viikos. Sitte alakas se kalijama ja kurakko, jonhonka ei viittiny ja voinu päästää. Kerrottahanko, että ne tuloo saman tien sisälle, jos rupiaa vettä satahan, ja nahka kastuu. Kesällä lehemät sen jotenki ymmärtääki, asiahan kuuluvana juttuna, mutta talavella ei.

Mutta kyllä kuulkaa helepottaa keväällä hommaa, ku ne talavella muutaman kerran viikos möyrii tua. Ei tarvi esittää mitää roodeo hyppyjä suuremmin, asiahan suhtaurutahan lehemällle sopivalla vakavuurella, ku lairuunkausi alakaa. 

Että onnistuu se, vähä isoommanki karijan ulukoolutus, justihin ulukoostin viiskymmentä nautaa kerralla, ja meinaan saara ne sisällekki viä kunialla. Pitääs ny vain pikku pakkaasen ja lunta, niin tätä olis ilo jatkaa.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Karhunpoika sairastaa

Kyllä tämä lehemällisen elämä meniski muuten, mutta sitte ku sattuu se tauti päällensä. Ittelle tai mukulalle, ku ei oo olemas sitä vaihtoehtua, että aamulla viiren jäläkihin soitat työnantajalle, että mollahan tää ny kipiänä, käyn päivällä lääkäris ja tuon sitte sairaslomalapun. 

Lehemille ei voi käyrä niin sanomas, ne on lypsettävä sen kaks kertaa päiväs ja seittemänä päivänä viikos, vaikka sitte mikä olis. Eipä sillä ontuo lomatoimisto hyvin aina avun löytäny siinä vaihees, ku on tälläänen satttunu, mutta yleensä sitä pitää yhyret tai kaharet askarehet ainaki itte selevitä. 

Siinähän meet sitte oksennettuas yön navettahan. On niinki tarvinnu teherä. 

Meillä oli silloon viä alio-sonni Alpo irti navetas, siis sellaanen sonnivasikka mikä ei karsinas pysyny, asuu ties mihinä ja kävi imemäs emäänsä ja kuluki lehemien kans pellolla, vietti oikeen vasikan elämään. Siinä ku kyöläsit purotuskuiluhun ja toivoot, että se kyölä on ainut mitä tuloo pihalle ja vain suun kautta kiitos, ja vasikka vahtas vieres. Ensi sua ja sitte sitä tuotosta mitä sais aikahan, ja katteli korvat hörös, että mikä tuön on ny tullu, ku siitä tuollaanen meteli lähtöö.


Täytyy sanua, että ruokamyrkytys on ollu kaikista kauheen mitä vain voi olla. Varsinki ku sitä tuli perinteesesti kummanki pään kautta ja pukkas viä kuumettaki. Onneksi navetas on vessa. 

Siinä sitä miettii taas ammattinsa järkevyyttä, ku on tosiaan joku tuollaanen tauti tai sitte kuumetta ja flunnsaa, selekä kipiä, niin, ettet tiä mitenkä kävelisit ja mitenkä helevetis pääset sinne lehemän vierehen kyykkyhyn ja ku pääset sinne, niin rupiat kaipaahan tunkkia tai nostokurkia, että pääset pois. Ei sentäs oo tarvinnu kontata pitkinä käytävää, niinku joku tuttu kehuu, mutta lypsettyä oli tullu. 

Sitä lääkärikki monasti ajatteloo, ku meet sinne, että sähän saat kuule olla vain  kotona. Lepäät päivällä sitte. Että siinä sun sairasloman saantis. 
Ei se lepo palijo auta lypsyjen välis jos kunto on muuten sitä luokkaa, että matka tuvasta navettahan vaatii melekeen samanmooset voiman ponnistukset, niinku maratoonille lähtisit.

Ja tuon oman sairastamisen kans viä pärijää, mutta ku mukula on kipiä, niinku meillä tänä aamuna, tuntoo sellaasta ääretööntä huonoutta, ku mun tarttoo ny tuonne mennä ja sen pitää pärijätä tää yksin, vaikka vain hetken, ku kummakki käy pika pikaa laittamas alakuhun ja toinen teköö loppuhun.

Sellaasia miettehiä tällä kertaa. Oksennustautia orotelles, ja sitä pelijätes, että kuka ne lehemät sitte lypsää, ku isäntä ei siihen välilevyjensä kans pysty. 

torstai 11. joulukuuta 2014

HuVituttaa

Elämä on. Enemmän tai vähemmän. HuVituttavaa. 

Tänä aamuna se oli sellaasta, mihinä ei ollu tuota ensimmääst tavua. Vitutti kaikkia. Ensi se, että kello soi, sitte se, että lomittaja oli tullu, jo ja radio huusi navetalla, että kuuluu sänkyhyn asti. No sitte vituttuki se, että vintis on niin perhanan huonot ikkunat, että ei eres ääntä pirä pihalla, vaan sinne kuuloo joka helevetin rapsahroksen pihalta.

Nousin ylähä, kömmiin tukka pystys alaha, huomasin, että unotii sitte se murskevilija ehtoolla hakia laarihin, että ei siä oo jauhoja valamihina. Isäntä ei ollu eileen kotona, silloon jo vittutti. No aamusta tämä huomio V***i viä enemmän, meninpä sitte herättelen isäntää. Sen ny tietää kuinka siinä käy, saa viä lisää sitä jonku kerran täski mainittua V****sta. Seku ei oo mikää aamuvirkku, ensi kysylet komiasti, että nousekko, ja parin kerran  jälekehen siihenki tarvitahan sitte jo sitä V***u sanaa. 
Sitte valavot, että se pääsöö ylähä, pukeesihin ja pihalle, ettei vain nukahra kaffet pöytähän ja se vasta V****aaki, ku höpötät sille, että pirä silimät auki ja koeta juora sitä kaffia.


Sitte mä pääsin pihalle, ja siä satoo vettä ku esterin perseestä, voitte vain arvata tämän tunnetilan mikä mut valtas siinä vaihees. 

Pääsin navettahan asti, ja hoksasin, että on maitoauto aamu, että ei sovi kuhunia, tuli mielehen viä, että Helinällä on se utaretulehrus ja pitää yks nisä ottaa erikseen. Ei hymyylyttäny. 
Seurasin siinä lomittajan toimia, ja seki oikiastansa, anteeksi ny vain vitutti. 

Tälläänen pitkä sairasloma, mikä meilläki on menos, käy sen toisen, joka siä navetas on hermojen päälle, vaikka lomittajis ei oo mitää moittimista. Se vain on niin, kai se johtuu siitä, että tarvittoo tavallansa olla paree ihimenen, ku mitä onkaa ja koettaa olla niin fiksu ja filmaattinen, vaikkei luonnostansa oo sitä yhtää. Eikä voi huutaa ja mellastaa sille toiselle siä sitä pahaa oluansa, ku se toinen on vieras ihiminen,  pitää koettaa olla niin V***n positiivinen. Silloonki ku oot sanonu samasta asiasta sarannen ja ensimmääsen kerran.

Sitte mietiin taas kaikkia asioota, taloutta ja laskuja ja mitenkä niistä selevitähän, ja melkeen jo itketti sen perinteesen V***sen lisäksi. Ajattelin siinä, että voisin helevetti lakata tämän homman, ei tarvis nousta 349 aamuna ylähä vuores, ja silti pärijääs, rutajaas viä, että mulle kaikki ja heti, ja mä tarvin tuota ja tuota. Eikä yhtää ressaas työt ja muut byrokratian kiumurat. 

Mutta tiettekö mitä, se  ny vasta V***aaski. 

Ei kuulkaa kohoren koskaa. 

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Elämäni lehemät, tai lehemä






Voisin varmahan kirijoottaa siltä kantilta, että elämäni lehemänä. Mäki osaan märehtiä, sontia ja olla vaikia, ja lypsänykki oon jonku verran, että kävisin huonosta lehemästä.

Mutta itte asiahan. Onhan nuota lehemiä, toiset on kuulkaa torella paljo tärkiämpiä ja rakkahampia, ku toiset, toisten kans synkkaa ja toisten kans ei. Mikähän siinäki on, ajattelis, että lehemä ku lehemä. Kantturoja ne kaikki on, samanmoosia,nelijä jalakaa, häntä ja pää. Sarvilla tai iliman. 

Mun elämäni lehemä on Missi. En usko, että sen paikkaa kukaa ikinä pystyy ottahan, moon sillä opetellu lypsähän, kummakki jo varttunehella iällä, minä yli kakskymppisenä, keksittyäni, että voisin ruveta lehemän lypsäjäksi. Missi kolome kertaa poikinehena, aikuusuuren saavuttaneena lehemänä. 

Son mun kotuani kotoosin, oikiasti sen olis voinu nimetä silloon, ku ne tänne muutt Saarelan Missiksi, mutta se jotenki jäi. Soli lehemä joka oli meillä aina poistolistalla, sillä on oli aina vähä huonot jalaat, ja välistä tuntuu, että ei se millä seleviä seuraavahan kesähän, ku joutuuvat talaven olehen parres. Sitte se kärsii viä poikimahalavauksista, tiesi aina, että tarttoo lääkäriä, ku llisääntymisen aika tuli. Välillä piti usiampahan kertahan kalakita. Ne vaivat hävis sitte, ku se meille muutti tänne, varmahan ruokinnan muutos auttoo asiaa. Se oli siihen asti pupentanu oikeen vasaramyllyllä jauhettua jauhoa, ja meillä oli rahtimyllärin littaamaa. 


Missi poikii elämänsä aikana kolometoista kertaa, viimeenen vasikka on mun omin kätösin alakuhin panema. Voitte vain arvata mitenkä epätoivooselle tuntuu justihin luvan saaneesta siementäjästä, ku se koetti rullata sitä monien poikimisten venyttämää kohorun kaulaa pistoletin päälle. Muori käänsi välistä päätänsä ja mulukaasi mua, ja tuskan hiki valuu ottaa pitkin ja ajattelin, että ei tästä voi ikinä tulla mitää. Niin me vain selevitthin siitäki yhyres. Ja saatihin tiineys aikaaseksi.

Missi oli kohtalaasen arka lehemä, mä aina ajattelin, ettei se uures paikas tuu pärijäähän, että mitenkä se seleviää porukan vaihrosta. Selevis se siitäki, se hiippaali omia polokijansa, livahti huomaamatta toisten ohitti, ku toiset puski ja juoksi ja temus, se ohitti koko porukan takavasemmalta, ja meni syömähän. 

Samoon, ku sen viimeesenä kesänä vaihrettihin lehemät uurelle llohkolle, ja tartti saara ne sillasta yli ja siltaki oli viä siiretty toisehen paikkahan. Nuorempi kaarti lähti hännät kipparalla, juoksu jalakaa. Olivat varmahan jo sillalla, ku Missi suvaatti lähtiä navetasta, siä sillalla se sai muut ki. Ne ku oli jääny pyörihin siihen ku puolutkat pilluhun, herran jumala, mikä tämä on, ei tästä voi mennä. Mummu jatkoo tasaasen tappavaa tahtiansa, ohitti muut, käveli muina leheminä ylitti ja oli ensimmääsenä laituumella. Ikä ja viisaus oli teheny tehtävänsä, se osas suhtautua asioohin jo tyyneyrellä. 

Olin mä kerran ittekki sitä laittamas pois. Keksiin laittaa sille liivit, ja koetin sitä lypsää, ja ei tuu maitua, no ens lypsyllä. Ei laske maitua, ja minä porajan isännälle, että ei se laske maituansa, ny son pakko laittaa pois. Sóitin jo eläänlääkärillekki, että pitääskö koettaa oksitosiinilla, joo hän tuloo huomenna ja tuo. Ehtoolla taas ei tullu maitua. Minä kiskon liivit pois ja rää'yn, että et tarttis sitte nuotakaa, ku et anna maituakaa. Tuli aamu, ja lypsy, maitua tuli ku tuutista, eikä ikinä sen jälkihin ollu ongelmaa. Ilimeesesti Missi tykkäs olla luomu ja antaa kikkien heilua askeltan taharis.

Missistä tuli meillä satatonnari, ajatelkaa 7800 kilon keskituotoksella se saavutti sen. Sorkkahoitajaki sai siitä hyvästä konjakki pullon. Ja vietimme juhulatki sen kuniaksi, varmahan ainut kertaanen tapaus meirän tilalla. 

Syksyllä 13. poikimisen jäläkihin olikin sitte jäähyväästen aika, poikiminen meni hyvin ja Kuningas tuli, mutta mummulla tuli kilometrit mittaris täytehen ja se lopetettihin kotia, ei laitettu teurahaksi. Soli sen ansaanni. Isäntä ei itte sitä saattanu eres lopettaa, vaan naapurin Unto tuli sen tekehen. MAtti laittoo riimun ja talutti lehemän pihalle, ja siihen päättyy Missin tarina. 

Tosin se elää vahavana jäläkikasvus. Se teki kymmenen tytärtä 13. poikimisesta ja sen tyttäret on ollu hyviä lehemävasikkojen tekijöötä. Mullon puoli navettaa täynä Missin sukua, pieniä kipakoota lehemiä. 

Ens vuonna on M-vuosi, mutta uutta Missiä ei tuu. Se on vähä niinku ne jääkiekkoolijooren numerot, sen nimen vois nostaa navetan kattohon.

 


tiistai 9. joulukuuta 2014

Caccaa purkkiin

Joopasun joo. Se oli sitte sellanen päivä tänään. Sonnin pitäisi muutta toiseen osoitteeseen ja se vaatii vähän valmistauttumista asian suhteen. Sitä ei vain löydä nautaa autoon, ja lähdetä ajalemaan tonnin sonni takapenkillä toiselle puolelle Suomen maata. Taitais Avensiksen iskarit sanua sopimuksen irti yrityksestä.


Salmonella pitää olla otettuna, että vakuutukset säilyy, kun ostat ja myyt nautoja. Se taas vaatii sitä, että tarvii vähän plarata sen kuuluisan nautaeläämen ulosteen kanssa.
Varustuksena isännällä olis siis aamulla pakasterasia, hyvin pesty astian pesukonees. En kyllä orota, että se palautettaas uurelleen käytettäväksi, vaikkapa soosin pakastamises (vaikka kieltämättä väri sen hetkisen sisällön kans hiukan vastaaki toistansa), ja hanskat millä sitä sontaa roukkia sieltä karsinasta kippohon.

Kerran meillon käyny niin kivasti, että eläänlääkärillä oli harijoottelijoota mukana kaksin kappaleen, ku oli vuotuusen näytteen aika, ja se orkaniseeras sen näyttehien oton niille. Ja oikeen virallisen kaavan mukahan, toinen kantoo sankua ja toinen keräs caccaa laattialta. Sitte en sekas käsin ne ulosteet ja sieltä sitte purkitti sopevan kokoosihin annoksihin. Soli kans vähä mun mielestä sellaasta hommaa, että olivat uransa huipulla. Ja musta kauhian kiva, ku joku muu teki sen.

Kyllä mä tosin oon ajatellu sitäki henkilöä, joka sen paskan sitte siä määrän pääs käsittelöö. En ny vois sanua, että olis ehkä mun lempi hommaani tai unelma ammatti. Varsinkaa, ku oletettavasti samat henkilöt käsittelöö ne ihimistenki näytteet. Lehemät sellaasesta seleviääsinki, mutta ihimisen aiheuttaas köykkimistä ja kakomista enenevis määrin. Hattua  täytyy nostaa.

Nyt sitte jäämme orottelehen näyttehien tuloksia, varsinki, ku isäntä unohti ne helevetin sonnat Avensiksen takapenkille, ja tarttoo tonkia huomenna uuret. Minkähän takia sitä viä niitä orottaa oikeen sanan varsinaases merkitykses jännityksellä. Sitte aina huo'ahtaa helepotuksesta, ku vastauksen tuleminen kestää. Oletettavasti silloon ei oo mitää, kyllä jos olis, niin eikähän se läänineläänlääkäri saapuus autolla renkahat uluvoen pihahan kummipuku päällä, eikä montaakaa päivää varmahan menis.



Ei ollu ny cacca läjiä kuvattuna, että olisin saanu teille tähän laittaa. Lähären ny ettihin suihkusta sitä karonnutta inspiraatioita koko hommaa kohoren. Saappa nähärä, ettei lopukki valu viemäristä alaha.

lauantai 6. joulukuuta 2014

Itsenäisyyspäivä

Itsenäisyyspäivä. Ollaan Suomalaisia, eikä mitään Venäläisiä. Onneksi.
Tulipa siinä sitä kin asiaa taas pohorittua aamulla ja vähä ehtoollakin lypsyn lomassa. Olisko meistä siihen, mitä ne meirän isovanhemmat on teheny?

Selevittääskö me siitä, olisko musta yksin pyorittähän tilaa, jos miehe olis rintamalla, hoitahan kantturat. Tekehen kaikki peltotyöt, mettätyöt. Kyntähän ja kylyvämähän, ja talouski pitääs viä hoitaa. Tai olisko musta ollu lähtemähän sieltä evakoorulta alueelta, kattelehen vähäå jotaki kasahan, kiiruhulla, lyömähän ne hevoosen kärryyhin ja ajahan ties mihinkä. Iliman mitää tietua määrän päästä mihinkä täs päärytähän. Jättähän koko elämä sinne, suuntaahan kohti peliättävää tuntematoonta.

Tai niistä miehistä, lähtehen johonki, pelekäähän, että tulooko sieltä hengis takaasin. Ja jos tuloo, tulooko kokonaasena, haavottunehena vai mieleltänsä särkyneenä.

On ne teheny kovan työn silloon aikanansa. Sinne meni monelta nuoruus ja terveys, hyvä jos henki säilyy. Toiset jäi sinne, toisia ei ikinä löyretty eres.

Siinä me lehemien kans jatkoomme sitä isien työtä aamulla, lypsimme maitua tankkihin, muuttunees maailmas. tiä sitte onko tämä paree maailma, mitä silloon on ollu. Mutta tähän on tyyryttävä. Hommat on hoirettava, oli pyhä tai arki.

Hilijennytähän kaikki viettähän tätä ehtoota, ja kuniootetahan niitä jokka on tämän maan luonu.


torstai 4. joulukuuta 2014

Saavillinen paskaa

Sitä ihan ittiänsä, välistä ihimettelöö mistä sitä voi tullakki niin palijo. Tuntuu, että paskaa mahtuu maailmahan palijo enemmän, ku vaikkapa sitä maitua. Se on niin sanotusti ehtymätön luonnon vara. Ja sen kans saa asuulla aamusta iltahan. 

Ja jos huonosti menöö, niin siitä on oikeen ongelmaksi asti. Tuntuu välistä, että mitää muuta ei elemäs ookkaa, ku paskaa. Ja kaikki mihinkä satut muuttuu paskaksi.


Son vähä niinku tuo meirän pihatto, son aluunperin suunniteltu kuivalannalle. Mutta joku nimeltä mainitsematoon henkilö osti sinne nuukuuksissansa ne halavimmat uimurikupit. Arvaahan siinä mitenkä siinä käy. On muuten helevetin kiva mennä sinne aamulla tai ehtoolla, ootte justihin sen erellis päivänä siivonnu ja siä on niin kuivaa ja ihanaa vasikoolla, turpehet käytävällä ja pahanat makuualueella. Avaat oven ja huomaat, että se kuivapaska on muuttunu lietelannaksi, ku ne sen upiat investoonnit on taas kerran jääny jumihin ja liruttanu muutaman motin vettä sinne. 

Siinei auta, ku hakia lietekärry ja ruveta imemähän sitä juoksevaa paskaa sieltä pois. 

Tai vaikka se vasikanpaska. Ku se juo vain pääosin maitua, voitte kuvitella mille se haisoo. Tästä meillon karvahia kokemuksia. Äitee ja isä lopetti sen lehemän piron, ja kantturat muutti meille, siä oli yks juottovasikka. Sitei laittettu teurasautohon lehemien kans, vain ajattelimma, että haemme sen Transiitilla. Karsina trukkilavoosta peräkoijahan ja menoksi. Vasikka kyytihin ja hieman lain vastaasesti Harri sinne sen seuraksi. 

Hetken päästä rupes kuuluhun kyökkiminen, ku sillä vasikalla, joka oli muuten nimeltään Esannssi, tuli hätäsellaanen. Meitä nauratti isännän kans, kunnes se käry tavootti ohojamon. Silimiä kirvelä tuoksu. Ja Harri oli siinä ittessänsä yltä päältä. Ikkunat auki ja räkätys vain kuuluu, ja saratus sieltä takaa ja tiukkoja käskyjä pitää turvat kii.

Tai se, ku oot justihin pessy navetan. Siä ei oo paskan rippuakaa. Tai suurin piirteen ei oo paskan rippuakaa. Orota vaan, ei kannata iloota. Lehemät tuloo, pirättää ovelle ja sitte sitä paskaa alakaa tulehen, joka jalaalle, ja joka metrille. Käytävät on siinä, ne sotkoo parretki mennessänsä, ku eihän siinä puhtahas osas voi kävellä. Ja yön aikana ne hoitaa seinäkki kuntohon. 



Mutta täski asias on pieni juttu, jos ei tuu paskaa, ei tuu maituakaa. Paskalla se maailma liikkuu. Vaikka välistä tuntuuki, että elämäki on aika paskaa. 
 Tulipa tarina paskasta. 

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

En tee mitää


Tulipa ny siinä mielehen taas tälläänen asia, että mitä ne emännät oikiasti teköö elämässänsä. Ku useen kuuloo sanottavan, että eihän sun tarvi teherä mitää, aamulla ja illalla käyt navetas ja sitte vain oot. 

Ja navetaskaa et tee muuta ku lypsät. Niinhän se meniki. Son kuulkaa oikeen täysin putkehen menny päivä, jos menöö niin, että mun ei tarvi ku lypsää siä navetas. Vaikka jokaanen saa tulla  henkilökohtaasesti kokeelehen sitä viirenkymmen ja yli lehemän lypsyä. Mä vetelen sen urakkataharilla menehen, en tykkää siä kyykkiä lypsyn kans tunti tolokulla, ku on muutaki hommaa siä navetas.

Navetashan monta kertaa viä pääsöö kohtalaasen helepolla, kukaa ei kuulkaa naraja mulle, että äiti mun on näläkä. Minkätakia sä äitee teit tälläästä ruokaa, mikset teheny muusia (oliki koko perunoja). Tai minen syö riisiä  (kiitos vain mummu opettamasesta, että vain peruna on kunnon ruokaa). Tai tuut tuapahan, niin siä onku pommi räjähtäny, koiraki kattoo alta kulumiensa hyvin häpeessänsä, etten voinu sille mitää. Kaikkia kaapit on kaiveltu ja tongittu, jauhoa on siä ja tää, ja parahas tapaukses isäntä nukkuu soffalla ja ei tiä mitää.

Nojoo, son sitä perhe elämää. 

Mullon täs ollu harva  se päivä miehiä hommis, mikä tarkoottaa sitä, että oon vähä niinku suuratalouskokkiki välistä, ruokaa lykätähän tulehen isoos määris. 

Sitte on jonki verran tuota paperityötä, jokaanen voi kuvitalla mielessänsä mitä on jonkin verran. Mullon tällä hetkellä varmahan puolen vuoren kuitit mapittamatta... Kuulostaa muuten oikeen saatanan hyvälle, tonkimatta tuo kasa läpi, että mikkä on maksettu kräviksellä, ja liittää ne sinne mukahan ja mikkä on ehkä maksamatta. Niiren kans mä tuskaalen harva se päivä.

Sitte on nuota lehemien paperia ja sun muita lääkitystietoja, joita tarttoo kirijata ja mapittaa. Ku kaikki pirun paperitn lypsykonehen huolto paperiki, pitää säästää, parahas tapaukses säilyttää kymmenen vuotta. Siinähän sitte laitat niitä kansioohin, ja siirtelet niitä pursuavia kansioota sinne ja tänne, ja koetat viä tietää mitä mihinäki on.

Eu-paperia on kans jonki verran ja taas säästämme ne, laitamma kansioohon ja arkistoomma johonki. Mistä tuli mielehen, että tarvisin lisää kaappia toimistohon mihinkä saisin laittaa ne tämän hetkiset paperit ja kansiot.

Sitte mä vähä plaraan lehemien tietoja, tuotoksia ja siemennysllistoja ja siementämättömien listoja, mitä niiren kans tekisin. Pohorin mikä mättää ruokinnas, ku ei maitua tuu tarpeeksi, tai paska on vääränlaasta, sonki sitte mielenkiintoonen mietinnän aihe, oon oikeen paska-analyytikko. 

Sitte mä kökötän puhelimes ja soittelen ja hoitelen asioota, eres takaasin. Välillä tuntuu, että se luuri kasvaa korvahan kiinni tällä menolla. 

Kyllä mä kieltämättä vietän aikaa soffan kanski yhteesymmärrykses, en oikeen taharo muutan jaksaa nuota viiren herätyksiä, jos en saa päiväunia, joskus pitempiä ku toisinansa. 





Ja joskus teherähän sitte jotaki helevetin kummallista. Tänään meinaan päästää kantturat ulukoolehen, ehtoollaa olis vähä siementämistä tieros lypsyn lisäksi. Ehkä sitä taas tästä mennähän etehen päin, ja huomisehen, ku ei ajatella liikaa. Teherähän vain.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Jaksamisen rajamailla


Välistä näitä uutisia saa lukia Iltaleheren lööpiistä, kuinka jostaki löytyy kuollehia eläämiä, hoiron puutteesta. Sitä sitte jauhetahan leheris, kaikis sosiaalisismedioos ja vaikka mihinä. Välistä tuntuu, että äärettömästi. Puhutahan siitä kunka sairas sellaanen on, joka jättää eläämensä hoitamatta.

No niin tietysti voi sanua, mutta varmahan toisellalailla sairas, mitä tarkootetatan, harva jättää eläämet hoitamatta, sen takia, että on niin ilikiä, tai inhuaa niitä niin palijo. Kysymys on suuremmasta sairauresta siinä vaihees, henkisestä loppuhun palamisesta.

Kyllä sitä ittekki suurena "navetta ajatellijana" tuloo pohorittua, sitä mille sellaasesta ihimisestä tuntuu. Kuinka musta on mieli, ettet löyrä muuta ratkaasua asiahan. Ettei soita teurasautoa hakehen kaikkia, tai saa hoirettua ittiänsä sairaslomalle. Tosin siinon tietysti, se että ei se sairasloma ilimaasta oo, huomattu on, että jos ei sitä rahaa muutenkaa oo, niin voi olla, että eipä sitä tuu haettua.

Sitte sitä miettii, kuinka sellaasen vois itte välttää? Eipä tämä elämä niin herkkua oo, raskasta henkisesti ja fyysisesti. HArva se päivä luet uusista vaatimuksista, mistä sun tarttis selevitä ja olla perillä. Tietää ja ottaa selevää. Välistä tuntuu, että sinne päähän ei enää yhtää lisää tietua maharu, ettei oo vastahan ottua. Luet niitä uutisia ja aharistus kasvaa, millä mä tästäki seleviän, onkahan mulla ny joka lippuja lappu aiva varmasti niin, ku pitääs, ja mitä jos ei ookkaa. Välistä tuloo mielehen keskelä yötäki, että ny se teurasauton kuitti jäi sinne navetan pöyrälle, hyvä, ku et pomppaa yöpairas ylähä ja lähere sitä laittahan kansioihon.


Sitä varte tarttis olla niitä läheesiä henkilöötä, joille vois puhua olostansa, sanua, että tänään vituttaa enemmän ku eileen. Puhuminenki auttaa monta kertaa aika palijo, helepottaa hetkeksi.

Pitääs koettaa löytää omasta elämästä sellaasia ilon aiheeta. Työstäkin. Voira jotenki ajatella, että se on muutaki, ku vain raskahia velevollisuuksia aamusta iltahan. Ja täysin paskaa hommaa. Kieltämättä son toisin päivin palijo vaikiampaa ku toisina. Toisina sitä osaa nauttia siitä justihin syntynehestä vasikasta, toisena taas se ottaa järkehen, tuli vain lisää työtä taas täksi päiväksi, millä niistäki seleviää.

Sellaasta se on, joka työs, toisina päivinä vituttaa enemmän ku toisina. Pitääs vain muistaa pitää ittestänsäkki, ja läähesistänsä huolta, vaikkei aina niin jaksaaskaa.

Koetatahan suunnata kohti joulua, viritellähän pihan pimeytehen valoja ja kynttilöötä. Vuosi on kohta lusittu ja toivotahan seuraavasta parempaa.