Sivut

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

LaksonPerän PellehyppyJoukkue




Ollahan täs koko alaku vuosi valmistauruttu siihen suurehen pään väkevyytehen, Sarka-messujen Ayrshire Winter Showhun. Minkä keksiin siinä viime vuoren puolella ilimoottaa kolome elääntä. Sen takia kolome, että sitte sai majootuksen kaupan päälle, vaikka varmahan olis ollu helopompi aloottaa yhyrellä tai kaharella hieholla.

Ollahan niitä kotonaki treenattu ”apinanraivolla”. Elikkä muutaman kerran raahattu innosta puhkuvat mullit pihalle ja karvattu.

Utareklipperiki löysi viimeen Ikkeläjärvelle asti viikko ennen h-hetkiä, ja mehän sitä käyteltihin sitte onnemme kukkuloolla. Jarno koetti sillä heti kärkehen ajalle Ipanan jalakoja, mitä rouva Lehemä ei arvostanu yhtää. Soli yks jalaan nosto ja surina vain kuuluu enää ja muuta ei tapahtunukkaa.

Saatihin seki sentäs kuntohon, että päästihin kynimähän kyseesen tuholaasen kauniit ottakarvat sorkanhoitotelinehes. Sorkkahoitajaki multa koetti kyllä kysyä, ku päästä vähä piteli, etteikö sulla oikiasti oo mitää muuta tekemistä, ku lyörä mullit autohon ja vierä sen Seinäjoelle?

Lomittaja tierusteli samaa asiaa, kun tunkattihin Ipanaa perseestä mulliauton kyytihin ja se valeli meirät siitä hyvästä paskalla yltä päältä, että ookko kuule ny tarkistuttanu pääs, ku sullon lomaa ja sä lähäret Seinäjoki Areenahan lypsähän lehemiä. Että eikö olis mukavee olla muuten vain?

Kyllä mäki sitä siinä vaihees ajattelin, ku se meirän Ikkeläjärvinen kyläkyylä unohti kaiken vahtaalemisen keskellä syömisen ja koetettihin sille antaa ensi pötsipotkua ja sen päälle Asetonipastaa, että oonko mä hullu?



Lehemä vain vahtas ja katteli, että tuos menöö tuollaanen, katto on olemas tuollaasiaki nautoja, onpas kivat housut, enpä oo ikinä nähäny tuollaastaka. Pää pyörii ku pöllöllä ja appeesehen ei vilikaastukaa.

Jotta olisin kunnon lehemänpitäjä, syötin sitte hänen kuninkaallista lehemällisyyttänsä pesufarista ja kärestä. Ja sitte se hoksas, että nuo kottikärryt on tuos vieres sopevasti, että voi kyylätä samalla kaikkia tapahtuvaa, ku syö niistä. Niinpä kirijootimma kottikärryyhin kissin kokoosilla kirjaamilla, että älä ota. Kyllä sille joku naurooki, että melekoonen diiva tuo teirän kanttura, erestä ei kelepaa mikää muu ku vesi, ja rehut vain kärryystä.

Siinä ku näyttely aamuna kolomelta saavuun Areenahan siistihin loppuhun niitä karvaturria, niin vähältä niiku vituttiki, ku kyseenen kanttura söi tyytyväästä faristansa ja märehtii, niinku olis aina ollu vain sielä. Kai soli kyylänny tarpeeksensa siihen mennes.



Meillä meni muuten oikeen hyvin, jokaanen meirän kolomesta eläämestä oli luokkansa viimenen, mutta lähinnä tämä asia nauratti meitä, ei surettanu yhtää. Kaikki pysyy kehäs, eivät tullu airat kaulas takaasin partehen tai suoraa ovesta pihalle ja karonnu hännät pystys Ikkeläjärviä kohti.

Ruvettihin suunnittelehen seuraavaa kohoretta tälle näyttelyurallemme, täytyy varmahan lehemää vain vaihtaa, ku ei tuolle Umpilehemällä oo sarijaa olemas. Että saarahan ruveta seuraavaa kantturaa treenaahan asiaa varten.

Team Umpilehmät suuntaa siis nenänsä porukalla kohti uusia haasteeta, kiittää kaikkia jokka meitä avusti ja neuvoo. Hyvä mieli jäi, murehet unohtuu. Vattalihakset on kipeenä nauramisesta ja univeleka painaa viä päälle, mutta eikähän se kesähän mennes helepota.

LaksonPerän PellehyppyJoukkue vetäytyy ny iltaunille, että jaksaa aamulla arijen askareesihin.


perjantai 22. tammikuuta 2016

Pakkaasen puremaa




Sitä on sitte piisannu, toisellekki jalaalle, pakkaasta nimittäin. Kuka olis uskonu, että sen tätä ereltänehen vesi ja kurakelin, joka vaikeutti jo autolla ajuaki tuos kylätiellä, johtotärhi rämpii mahaansa myören muras ja ylämäkihin tartti ottaa luistonesto pois, että pääsi matelehen ylähä, saapuus sitte kunnon pakkaaset.

En ny enää suoraa Suomeksi sanuen muista koska ne alakas, mutta ihan on piisannu omihin ja naapurin tarpeesihin asti.

Ja mikä yllättävintä siiton ollu jo jonki verran haittaaki. Muullaki lailla, että vituttaa aina aamulla kattua sinne mittarihin ja toreta, että kyllä lähemmäs kolomiakymmentä kolokutteloo taas, että villahousu keli.

Siinä sitte venkoolet sen sumppikuppis kans, ja koetat keksiä sata hyvää tekosyytä millä viivästyttää sitä navettahan menua. Aiva ku se jotaki auttaas, sinne on vain mentävä, vaikka kuinka varpahat palelis matkalla, ku verät vain kusiluistimet jalakahan, ku muuta et viitti. Etkä takkia tai pipuakaa viitti laittaa, ku kohta pitää riisua ja vaihtaa vaattehet.

Navetalla kaivelet kaikki maharolliset vaattehet naftaliinista, on kuulkaa sellaaset bermuudat mikkä saa kiskua kainaloohin asti, pitkät kalsarit ja sitte löysin viä toisekk pitkät kalsarit. On lyhkä hiasta, puuvilla paitaa, fleese paitaa, toppaliiviä, toppatakinki kaivoon jemmasta, että voin vetääsen ku meen pihalla käymäs. On pipua ja tuubihuivia, villasukkia saapassukkien päälle verettynä.

Meet latohon, niin saappahan pohojat on samantien sellaaset kloperot, että tuntuu, ettet laittanukkaa kenkiä jalakahas, siirotki vahingos laurat. Klopsottelet menehen siä, klops klops. Sormia paleloo, ku eihän sitä ny voi kunnon rukkasia laittaa, ku sitte ei saa mistää kii, asentajan hanskat on aiva hyvät.

Käyt tökkimäs navetan kuppia, kattomas ettei ne oo vetäny jäähän. Perseesehen vetää kaikista housuusta ja haalariista huolimatta ilimastoonti luukuusta. Nenä valuu.

Pihatto pitääs siivota, tavallisesti 15 minuutis hoituvahan paskakäytävän tyhyjäyksehen menöö aikaa pari tuntia, ku isäntä muoruuttaa Valmettia ja koettaa saara kauhan kärkiä tungettua sinne sorkkien tiivihiksi polokemahan turve-olokisotkuhun, jonka pakkaanen on kiitettävästi kivettäny betonihin kii. Oikeen kylymälllä ei oo ovia turhia avaaltu.

Eileen ehtoolla Varmo oli koettanu jäätyä latohon, siinä sitä oltaas oltuki. 4 tuhatta kilua apetta kottikärryyllä lipattavaksi. Siinoli kuulemma vaarittu jo jonkinlaasta järkeelyä, että oli saanu sen sulaksi ja toimintahan.

Käskin teherä hiehoollekki apetta, ihan vain sillä, että niiren paalit nuon kuivan kesän jälijiltä on aika kamia. Senku oot sinne pyörälle ensi raahannu ja tarikolla iskeny niin on kuuluna vain PING, ja oot itte väpättäny siä tarikon pääs. Pitäny hetken orotella ja koettaa uurestansa. Ollu vähä sellaanen olo, että ”hän mursi myökyn ja totesi tästei tuu mitää”. 

 

Ja kuinka ollakkaa perinteesesti joku vesiputki on vetäny jäähän ja osa mulliista on sitte niin sanuaksemme käsijuotolla, tosin meillon siä vanha tankki ja maitohuoneesta päästetähän lämpööset vetet pari kertaa päiväs. Mutta siihen verrettanu, että homma vois mennä iliman vaivootttelua, niin vituttaahan se. Rauhallisempaaki ihimistä. Tällääsellä pakkaasella ei oo aiva saatu sitä sulaksi, kukaa ei oo tarijennu sen ääres seistä lämmittimen kans ja puhallelle. Jäi miehiltä kerranki yks reikä huomaamatta ja navetan puolelta siiloon putki jääs. Tosin yläkerran vessaki on jääs, että surenko näitä.

Terveesiä talaven ihimemaasta.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Hullujen huvit




Mä täs viikonloppuna ajattelin, että onkahan nyt viimeen tullu se aika, että tarttis mennä lääkärillä ja sanua, että ”Kuule, voisikko hieman kiikoottaa tuolla taskulampulla korvahan, että näkyyskö sielä maharollisesti sitä, että onko mulla oikiasti aivot?”

Mistäkö tälläänen nyt tuli mieleheni? Siitä, että jo viime marraskuun loppuhun mennes ilimootin meiltä kolome nautaelääntä Sarka-messujenn Ayrshire näyttelehyn.

Minä, jolle isäntä on ny päässy nauramahan, että kukas se on sanonukkaa, ettei ikinä lähäre yherenkää lehemän kans näyttelyyhin.

Kyllä mä sitä ittekki oon vähä ajatellu, että onkahan täs mitää helevetin järkiä, ku oon koettanu koijata kaikkia tavaraa kasahan mitä siä tarvitahan.

Utarekarvaklipperi on onnellisesti johonaki hukan teillä, tarttoo huomenna soittaa meijerille, että onkohan se tulos, kun terät on kyllä tulos, mutta iliman konesta niillei juuri sitte tee mitää. Ostin siinä nipullisen pantoja, yhyren lehemällä ja kaks niille mulliille, huomatakseni, että omat pannat olis aiva käyny, ku olisin ne pyykkikonehen kautta pyörittäny.

Sitei voi tajuta mikä vaiva on löytää hevoosenriimuja nauran päähän, varsinkaa jos paikallises maatalouskaupas ei niitä oo, tai jos on niin siä ei oo hintoja esillä mihinää ja kukaa ei tiä mitää jos kysyt. Onneksi täski asias suku on pahin, ja isännän ex-hevosmies eno ne kävi mulle (varmahan hieman päätänsä pyöritellen) noutamas Keskisellä ollessansa.

Juuriharijatki oli kortilla tähä aikahan vuoresta, ei kuulemma ollu viä mattojen pesun kulta-aikaa, ja niitei ollu varastos.

Ja itte ne pääosan esittäjät, nautaeläämet.

Ne me ”mettästettihin” viime viikonloppuna pihatosta kiinni, siis kaks hiehua. Varmahan neki ajatteli, ku koetettihin niitä sinne partehen sihirata ja houkutella, että mitähän tämäki ny meinaa, että minkähän aivopierun tuo yks ny taas on keksiny, ku sen jäläkihin sovitettihin ne riimut päähän ja ruvettihin samantien viemähän pihalle.

Siinä ne pällistelivät yllättynehinä lunta ja varmahan yhtä yllättynehinä totesivat, että tää on pakkaastaki kakskytä astetta ja kunialliset eläämet tänne tuorahan.

Ipana varsinkin näytti sille, että ei voi olla totta, mitä iesusta meinaatte. Sunnutaina sen naamasta oikeen loisti kaikki herkät ajatukset meitä kohtahan, ku se uuremman kerran tuotihin pihalle. Osas olla oikeen komiasti lehemiksi, sitä emmä voi moittia.

Mutta mitenkä siitä lehemän naamasta voi paistaakki niin esille ajatus siitä, että ei vois vittu vähempää kiinnostaa teirän kotkotuksenne.

Soitellen sotahan. 

 

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Erotiikantappajien kulta-aika




Solis sitte saapuna, Talavi Suomenmaahan ja Etelä-Pohojanmaalle. Arvakkaa millekkä se mahtaa tuntua tällääsestä tavallisesta turnisjussista, ku kelit on tähän asti ollu melekeen kymmenen astetta plussan puolella ja pääosin taivahalta on satanu vain vettä. Tiet on ollu vaarallasia ajaa autolla, ei sillä, että olis liukas ollu, vaan sillä, että suurena vaarana on ollu jäärä tavallisella henkilöbiilillä mahastansa kiinni, ku on koettanu siä muras päästä etehen päin.

Sitte päästihinki toisehen äärilaitahan näis sää ilimiöös.

Vähä se ensi antoo ymmärtää, että kyllä sitä pakkaasta voi viä tänäki talavena olla, varovasti nousi yli kymmenen. Silloon jo tuntuu, että jumalauta, ei tää tarkene millää, linnoottaurun loppu talaveksi tupahan tai teen niinku muumit ja meen talaviunille. Herääsin kevään ensimmääsenä päivänä vasta.

Tänä aamuna sitte tempaasiki mittarihin kevyet -26 astetta. Piti oikeen tarkastaa toisenki kerran, että oliko se oikiasti niin. Olin hyvin onnellinen, että vietän sairaslomani viimeesiä päiviä, eikä mun tarttenu raahustaa pihan lävitte viiren ja kuuren välillä aamulla. Verin paksun peiton vain tiukemmon päälle ja koetin kuorsata aiva uskosta.

Ehtoopäivästä lupaaruun sitte isännälle appehen jakoseuraksi, että saataas se ensinnäki niin nopiasti leviäksi sinne navettahan, ettei kupit kerkiä jäätyä.

Siinä mietiin, että mitähän saatanaa sitä vetääs selluliittiensä peitoksi, että tarkenis kaahia sinne Varmon pukille istumahan. Ettiin toppahousuja, viime talavena ostin työtopat ittelleni. Arvakkaas löysinkö niitä mistää? Ei ollu eres työtoppatakkia työvaatekomeros jemmas, että olisin sen saanu kiskua päälleni.

Raahustin sitte perinteesis erotiikan tappajis pihan lävitte, navetan vaatekaapista kiskoon parit lisää päälleni. Tosin en tiä oliko niistä juurikaa hyötyä, ku niis se ainut ehejä kohta tuntuu olevan lahkehen suut ja kumminauha, muu oli täynä enemmän ja vähemmän isoja reikiä. Sitte kiskoon toppini, tavalisen puuvillapaitani ja fleesepaitani päälle isännän karvatakin. Sellaasen toooorella tyylikkähän mustan mihinä on joku ”kamelinkarva” sisällä. Verin parit villasukat jalakahan ja siihen päälle nahkaaset työmaiharit.

Paarustin vaappuen navettahan ja totesin, että on niin helekkaristi jo hiki.

Vähä koetin teherä jotaki, ja hikosin sitte viä vähä lisää. Koetin pyllistellä siä lehemien takana, ku vettä päästin looriihin (oikeen sopevaa hommaa näin melekeen kolomenkympin pakkaasella), ja huomasin, etten oikiastansa päässy kyykkyhyn varustuksessani.

Teimmä kaikkia kummalista, rehujen siivoominenkaa käytäviltä ei oikeen onnistunu, ku olin niinku pienet kakarat fyllätty niihin fällyyhini. Käret pönötti melekeen suorana sivulle ja ympärysmitta oli melekeen kolomin kertaanen tavallisehen, silloonki vähän pönäkkkähän olemuksehen verrattuna.

Varmon päälle pääsin kaahihin, koetin sitä siä usvaases navetas sovittaa ovesta sisälle ja löytää kaiken höyryn keskeltä ruokintapöyrän toisen pään. Latohon mennes koetin tiirata, että mihinä se ukko seisoo, etten keilaa sitä kumohon Varmollani.

Miestä väistäes löin sitte purukalustoni niin saatanasti siihen Varmon rattihin, että olin varma, että tekarien hankita tuli samantien etehen. Sainpa syyttää siitäki isäntää, mitäs seisoo siinä niin, että en tienny kumpaa olisin seurannu, sitä vain omaa päätäni ja sitä mihinkä sen sovitan.

Saatihinpa vuoren ensimmäänen navetta riita aikahan.

tiistai 5. tammikuuta 2016

Pää kipiä ja nukuttaa




Eikö se oo kuulemma se naiseläjien suurin vastaus isännän ehtoolliselle kyselylle, että huvittaasko kulta sua laittaa pikkuhousut pakastimihen ja olla mun kanssani sillai? Ainaki suurin osa niistä tapaa kysyä etukätehen, ennenku ottaa sen mitä ovat vailla.

Tuli ny vain mieleheni, ku täs on ny jonkun aikaa seurannu näitä keskusteluja siitä mitä kaikkia pahaa se lehemänpitäjä sille lehemällensä teköö. Siementääki perkele, väkisin, ja aiva vastoon lehemän omaa tahtua. Ei anna nauralle maharollisuutta sanua, että ei huvita, en tykkää vasikoosta, ja pelekään poikimista ja se tissistä juottaminen vasta ällöttävää onki.

Ei anna olla moderni lehemä ja päättää itte omasta lisääntymisestänsä tai lisääntymättömyyrestä. Olehen vapaaehtoosesti vasikatoon tai sitte suurperheen äitee henkehen ja verehen, tekehen parahas tapaukses kaks vasikkaa vuotehen.

Täs joulun aikana luovutin toivoni parin iki kiimaalijan kans. Rupes ärsyttähän, ku ne kolomen viikon väliin hyppii ja pomppii, präisköttää, koettaa kiivetä naapurin selekähän ja lypsäjänki. Niillä on himot hyrränny oikeen urakalla.

Mutta ei oo se tiineys vain tarttunu, vaikka kuinka oon koettanu vaharata perää, analysoora limaa ja sitä, että kimmeltäälkö se tussu (erästä entisaikaasta lomituskolleegaani lainatakseni) oikialla lailla. Aina on pilli sujahtanu ku isä äiteehin, lehemä on seissy ku tatti. Ja minä oon suurin toiveen ajatellu, että nyt hänessä on ja lehemävasikka tulukohon.

Ja paskat. Taas on tullu seuraava 21 päivää ja kiima, tai veret iliman limaa.

Niinpä me ollahan ne reippahina raahattu Herra Sonnille, koko kylän kovimmalle panomiehelle, Lakson Lipevälle.

Sitä touhua ku on kattonu, niin ei se sonnikaa ny niin kysele, että ”Kuule kulta, onko ny menny 60 päivää poikimisesta, että oot varmasti palautunu kunnolla. Ja teköökö sun ny varmasti mieli, ja lupaan olla kulta hellä”.

Lipevää täytyy kehua, että se ensi kyllä kiertää siä karsinas pää lehemän (tai hiehon) perseen päällä, seuraa sitä ku hai laivaa. Voin kuvitella, että sitä lehemää ottaa päähän ”Mee ny saatanan jätkä siitä vaikka tuonne karsinan nurkkahan seisohon ja hakkaa se vehkehes hengiltä”. Sitei siinä vaihees huvita viä yhtää, sonni koettaa hypätä ja lehemä koettaa päästä sen alta karkuhun.

Lipevä sitkiänä poikana pomppii sitä tyhyjää ensi vaikka koko päivän, se ei masennu, vaikke heti pukille pääsekkää, yritystä piisaa. Kävellessänsä sen lehemän peräs se vähä ”vinkuu”, varmahan se koettaa sanua ”annan ny, anna ny”.

Eipä siinä, kyllä sitte koettaa seki aika, että sitä naaraspuolista nautaaki (ja sonni ei oo sitte urospuolinen lehemä, niinku kakarojen koulukirjat on väittäny) homma kiinnostamahan. Luonto tikan poijan puuhun ajaa, ja homma hoituu.

Kaiken kaikkiansa eileenki Hula Hula oli sillä suostuvaaselle tuulella kello kuuresta ehtoolla vähä vaille yhyreksähän ehtoosehen. Tiä sitte onko se sonnin elämäkää hääviä, sitte ku lopulta saat, niin jourut polokehen usiamman tunnin niinku tulupatonta mopua.

Tais olla onnellinen, siirtymisestä takaasin tiinehien naisten seurahan, sai mennä syömähän ja maata, ei tarvitte enää murehtia onko tarpeeksi suuri ja näyttääkö hyvälle.

Ei oo heleppua sonnillakaa.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Uusi vuosi, uuret kujeetko?




Se olis sitte taas uusi vuosi kalenterista esiin käännettäväksi. 2016. Oikeen siinä huomaa ittekki, että ikää tulee ja vanhuuski rupiaa pikku hilijaa kolokuttelehen nurkan takana, nuoremmiksi ei tulla, vaikka mielestänsä, tietenkää, ei olla yhtää vanhennuttu.

Mitä sitä sitte uurelta vuorelta orottaas, ja mitä lupaas?

En muuten ikinä oo ollu mikää uuren vuoren lupauksien tekijä, ku tierän, etten omaa sellaasta mielenlaatua, että saisin ne pirettyä yhtä päivää kauempaa.

Jos lupaas, että kattoo positiivisemmin etehen päin? Niin varmahan, heräsin nelijältä siihen, että kakara kömpii mun sänkyhyn, ja siirryn soffalle jatkahan maharollista untani, ku sillon taipumusta nukkua niin leviää, että ei taharo samahan sänkyhyn mahtua.

Soffalla pyöriin ympäri, käret puutuu ja tyyny oli huonosti, hikiki tuli, navetasta kuuluu äänet inhottavasti siihen soffan nurkkahan ja pitää aina niitä viä sitte päälle kuuhostella, että mitähän ne lehemät siä ny teköö.

Olin horrokses ja kuulin, ku isännän kello (soli kuulkaa ihan omin pikku kätösin laittanu sen plinajahan) soimahan, kömmiin tukka pystys sen työ ja sanoon, että koeta sitte nousta sieltä ylähä, että mä pääsen oikeen sänkyhyn maata. Että terve menua navettahan ny vain.

Sitte mä oonki kuunnelle navetan ääniä senki jäläkihin. Ensi kuuluu, ku traktori käynnistyy ”ny se ajaa pikku-Valmetin laron etehen”. Sitte kuuluu, ku toinen traktori käynnistyy, vuoros oli Ännä. Jaha, ny se rupiaa tekehen lehemillä apetta. Sitte kuuntelin sitä, ”ny se hakoo rehua aumasta” ”ny on varmahan vuoros vilija, ja nyt kestää nuon kauan, se hakoo rypsiä siilosta pari kärryä ja kippaa ne kauhahan”.

Oli kuulkaa tosi levollista se mun uneni.

Sitte kuuntelin, ku Formula ykkönen, elikkä mopoauton moottorilla varustettu Varmo lähti käyntihin, se huutaa niin, että kuuluu varmahan anoppilahan asti aamun hilijaasuures.

Siinä sitte mietiin, että olikahan tämä aamu sitte ny yhtää kummee, ku viime vuoren mikää aamu, vai jatkuuko samahan tahtihin, päin hevon persettä niinku yleensä.

Sen voin eiliseksi kuniakseni sanua, että ilimootin johonaki älynväläykses eläämeni Seinäjoella järijestettäville Sarka messulle, tiänpähän ens viikolla ruvata kaivelehen salmonella näyttehiä ja kuulostella terveystoristusta sun muuta.

Solukki sain kiinni, ku kävin ne kattelemas. Mairon on viime vuorelta mitattu ja lähetetty, ei ollu palijo lapsille kertomista niis, saatihin tuotos komiasti laskuhun erellisistä.

Nyt se maito varmahan loppuu, niinku nuo pahan illiman linnut on mulle ennustanu. Tairanpa tilata maitoauton käymähän vain kerran viikos tästä lähin.

Elämä on, harvemmin oikeen kivaa, irvistellä täytyy ku sitä nauttii, mutta etehen päin niinku mummo lumes.