Sivut

torstai 28. huhtikuuta 2016

Västärikistä vähäsen ja pääskyysestä ei päivääkää




Kevät keikkuen tulevi, tuli siinä maanantaina huomattua, että se voi kyllä keikahtaa melekoosesti takaasin talavehenki päin.

Siinä nimittäin heräsin viiren korvis, kun olin satahan kertahan ensi tavannu erellis iltana lomatoimiston viestin, johona luki, että lomittaja X saapuu teille tiistaiksi ja keskiviikoksi ja lomittaja Y lopettaa työnsä sunnutai ehtoosehen.

Avasin mielenkiinnosta verhot ja jumalauta, meinasin purota perseelleni (sille oliski kyllä ollu pehemyt purotus). Pihalla oli toistakytä senttiä lunta. Sain järkytykseltäni laitettua kaffeet tippumahan ja tallustin isännän työ, ravistelin ja sanoon ”siä on lunta”.

Kerranki senki silimät aukes äkkiä, varsinki, ku nostin peiton reunaa ja tungin itteni sen vierehen ja tukiin kylymät varmahani sen karvaasihin kinttuuhin kii. Kysyy oikeen, että niin mitä. ”No siä on lunta”. Hieroo unihiekkaa silimistänsä ja kehuu, ettei puolenyön mais ollu, ku se koko kylän kuulusimpana yökukkujana oli ajanu Valmetin tallihin ja Varmon teloollensa appehen jaosta.

Siinä kyrijöttelin ja olin kuulevani, että pihas käy joku ja ovi klapsahti.

Pompahrin ylähä ja menin kattomahan, perhana lomittajan auto pihas. Eihän tänään ketää pitäny tulla avittahan mun laiskaa elämän tapaani, johona kulijen pikkusormi sivulle sojottaen ja leikin hienua rouvaa?

Vetääsin vaattehet päälleni ja tallustin kattomahan, että eu-tarkastajako se siä kuurelta aamulla on, vahtaamas oonko oikiahan aikahan navetas parsia kolaamas.

Ei kyllä siä ihan tuttu mies oli, ja yhyres tarkastettihin tekstiviestiämme, että kumpi on oikias ja kumpi vääräs. Kallistuun sitte sen puolelle, että minä oon vääräs ja mun viestihini on tullu näppääly virhes. Rupattelimme siinä takatalaven yllättävyyrestä, ajokeliistä ja siitä kauanko tänne periferiahan matka saattaa kestää tällääsen yllättävän lumen tulon seurauksena.

Olin hyvin onnellinen, että mun ei tarvi enää lomittaa ja koettaa kitkuttaa nelijääkymppiä lomituspaikkahan, sormet ja rystyset valakoosina rattia puristaen, koettaen sohojos pitää autua penkkojen välis ja olla viä myöhästymättä oikeen helevetisti

Ohojeestin loppuhun ja sanoon meneväni leputtaahan kipiää leukaluutani ja laittajan isännän tulehen kohta sinne avittahan hommis.

Siinä taas muutamaksi päiväksi siirtyy kevät töiren alootus, ei kauhiasti oo kevähän tuoksua ollu viä ilimas, ei lämmintä kevät saretta jonka jäläkihin ilima tuoksuus mustalle mullalle ja alakaville peltotöille.

Kai seki aika kohjta tuloo, ei oo viä västäräkkiäkää näkyny, eikä muitakaa kummallisia lintuja joita vois keittiön klasista kuvata ja googlen ihimeellisestä maailmasta kattua, että mikä son ja sitte hilijaa hävittää kuvat, ettei saa ornitologien armeijaa sinne samaasen klasin alle vahtaahan.

Tairan tyytyä tiiraahan vain harakoota paskatunkion lairalta lauantai aamuna, ku meen takaasin ruotuhunja alootan mittalypsyn.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Kulkusten vienoa kilinää




Melekeen vois kuvitella, että on hieman ennen aikaanen joulu saapunu Laksonperälle, kun navetas vain kulukuset kilikkaa syntyvillä vasikoolla.

Tänä aamuna oli se mun kauan orottamani Ihime poikinut, orotin sitä niinku kuuta nousevaa, sormet, varpahat ja kaikki maharolliset ruumin osat mikkä vain saa, ristis, että tulis se kauan kaivattu lehemävasikka siitä.

Iloossani menin airan vierehen kattomahan, ku vasikka kiersi emäänsä, tietysti tieron haluusena ihimisenä rupesin tiiraahan sen uuren eläjän takajalakojen välihin, että onko siä ylimäärääsiä pussukkoja vai onko ihan siloonen jalakojen väli.

Ja kuinka ollakkaa, kassithan siä heilahteli sitä mukaa, ku vasikka taapersi pitkin karsinaa menehen ja ettii emästänsä sitä paikkaa mistä se maito tuloo pihalle.

Oikeen vähältä vois sanua, että tunsin oloni pettyneeksi. 

 

Tänä vuonna on syntyny, tähän mennes, 15 sonnivasikkaa ja 7 lehemävasikkaa. Että repisinkö siitä sitte huumoria ittelleni. Tähän positiiviseksi asiaksi pitää mainita se, että liharotuuset on tajunnu olla sonnia, eikä niitä lehemääsiä, että asias on joku hyväki puoli tällä hetkellä. Mutta eikähän ne senki asian kerkiä muuttamahan vuoren aikana justihin toisinpäin.

Ja minkä takia justihin ne lehemät joista kaikkista eniten orotat niitä lehemien klaania erustavaa eläjää, on sitte justihin niitä sonnia? Miksei niiren vasikat oo sonnia, jokka ny voi ihan hyvillä mielin teherä sen lehemävasikan, mutta maailma ei kaaru siihen jos tulooki sen sonni?

Ihimeestäkään ei oo nyt kolomannen poikimisen jäläkihin, kun Kumma, ja Kumman elo näyttää vähä sille, että se ei valitettavasti jatku, jos ei mun vauvanvaippalla tehty jodikääre rupia vaikuttahan sen jalakahan.

Jokayö varmahan päkertää lehemävasikan maailmahan, varsinkin, ku päätiin, että tänä vuonna se siirtyy lihasiemennykseksi, kun ei esittäny mitää valtavia ensikkokaurellansa. Samoon Lorette teki lehemävasikan, kun senki ura jatkuu, ainaki näin alakuhun, lihasonnin morsmaikkuna. Tosin oon tyytyväänen tällä hetkellä, että sain eres sen Naneten koristahan lehemävasikkojeni harvaa joukkoa.

Täytyy vissihin koettaa vilijellä seksattua siementä, mutta lehemillä on ollu niin kummallisia kiimoja viime aikoona, ettei tee niitäkää mieli tuhulata turhuutehen.

Ei kohoren koskaa, toisin vuosin niitä lehemävasikkoja on tullu ovista ja ikkunoosta, paitis alootus vuotena, tuli 4 joista yks kuoli ja yks oliki, ilimeesesti merkinnööstä huolimatta, alakuusin lihasonnista. Huomasimme sen sitte ku se poiki ensimmääsen kerran, niin piirteet tuli viä vähä paremmin esille.

Seuraavaa syntyjää ja poikimista orotelles.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Reippailua kevät säässä




Mä oon täs ittekki ihimetelly, että ollaanko me jotenki huolettomia lehemän pitäjiä, tai kulijetahan täysin laput silimillä tua navetas ja markiilla, kun välistä tuntuu, että meillä tapahtuu aina jotaki kummalista.

Katastrorn synkkä pilivi tuntuu riippuvan meirän navetan päällä, se mitä luulisit, että ei torellakaa voi tapahtua, tapahtuu justihin meillä.

Meirän eläänlääkäriki tapaa kysyä puhelimes, kun soitan, että mitäs teillä tällä kertaa on tapahtunu.

Ajalin siinä tiistaina kirkolta kotia, hain kakaraa koulusta, käytihin kaikes rauhas kylä s kaffeella, koiraki oli mukana kyläälemäs, ettei se vain tuntenu ittiänsä syrijäyteneheksi. Ja sille ensimmääsenä tarijottihin jotaki suuhun pantavaaki, välistä epäälen,että se on se orotetuun vieras mones paikkaa, en niinkää minä.

Poikkesin viä tuos meirän pellon nurkalla anopin ja appiukon pihahan, ku isäntä näytti kenaavan siä velijensä kans, juorusivat niinku ämmät konsanaan. Vaihroon muutaman sanan ja lähärin peruuttahan tiellä.

Kunnon kyläkyylä kun oon, niin tietysti kattoon järvirantahan, että onkahan jäät jo lähteny.

Puoles välis sitä pellon reunaa huomasin jonku kohtalaasen valakoosen möykyn. Piräntin auton, ja tiirasin tarkemmin, ihimettelin, että mikä hitto siä on, ku lumiki on pääosin sulanu, että mitenkä tuonne on jääny tuollaanen kertymä, ettei soo menny veten mukana tai molskahtanu viereesehen laskuhun.

Siinä tiiratessani (ja harkitessani, että klasit olis kova asia) olin aiva varma, että se perhanan möykky liikkuu. Siinä hiipii mielehen pienen pieni epäälys asiasta, että onkahan meillä päässy lehemä poikihin siilohon ja isäntä ja lomittaja ei oo sitä huomannu. Ja vasikka olis näin ollen ulukoostanu ittensä.



Kävin sitte hälyyttämäs miehet paikelle, että mennähäs yhtenä joukkona kattomahan, että olinko oikias. Isäntä väitti että en, lähempänä se rupes sanohon mulle, ku nähtihin, että vasikkahan se, että takamarkilla on joku poikinu. Sanoon sille, että torella kehittyny yksilö joulukuulla alakuhun pantuhun tiineytehen nähären.

Päästihin lähemmäs, ja vasikka päästi perkeleellisen parkaasun meirän nähäressänsä, oikeen kunnon ”PÖÖÖÖÖÖÖÖ!” ja niin se lähti. Nosti hännän pystyhyn ja lähti jouksehen. Ja jouksi sen verran lujaa, mitä ei vois uskoa vasikasta joka ensi tönöttää paikallansa, ku hako renkku, joka jalaka harallansa, että niin vois käyrä. Siinä koetat elintasokumpus kans hölökätä peräs, kiristää viä vauhtia ja ihimetellä, että mitenkä se, oletettavasti ei kauhian vanha vasikka, onnistuuki ne kaikki nelijä jalakaansa saamahan sellaasehen vauhtihin.

Kierreltihin ensi siksakkia pitkin peltua, vasikka määräs suunnan ja vauhrin ja me koetettihin pysyä peräs.

Ei oltaas varmahan kii saatu, juostaas viäki (tosin huomattavasti sutjakootunehina) pitkinä peltua sen peräs, jos sen pienis nauran aivoos ei olis kehittynä ajatus siitä, että se koettaa uira meitä karkuhun. Siinä vaihees, kun se koetti hypätä järvehen, niin miehet sai sen kiinni.

Takaasin kotia se pääsiki sitte sylis.

Kävin kattelemas siilos ja paikallistin emänki, siä se huuteli karonnehen lampahansa peräs, huomattavasti solakampana, ku viimeksi, kun sen pallovattaa kattelin ja koetin sanua, että tarttis siirtää se poikimiselle tarkootettuhun paikkahan.

Sainpa taas kerran syyttää miehiä, että tekää yhtäää mitää huomaa, ku apettaki oli laros tehty ja vasikkaa ei ollu näkyny. Tosin melekoosen hilijaa ne osaa olla tarpehen vaaties, vaikka osaavat sitte päästää sellaasen mölinänki, että heikompaa hirvittää.

Seuraavat poikijat onki sitte viety jo siihen hommahan tarkootettuuhin karsinoohin liian liikunnan välttämiseksi.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Nuukaa elämää




Meille syntyy täs joku aika Charolaisristeytys sonni, nimesimme sen Nuukaksi, kun nuukaali heti ensimmääsellä juotolla siitä pullosta, ei kelevannu vaikka mitenkä päin olis tarijottu.

No, Oli muutaman päivän emänsä kans karsinas ja ruokkii, kunnon lihamullina, ittensä aluusta loppuhun itte. Imi kikkiä niin, että kuola suupielistä valuu ja vatta pömpötti, niinku oikialla vasikalla pitääki.

Sitte tuli se eron päivä, ku emä oli otettava navettahan partehen lypsyä varte, kaikesta kätevyyrestänsä huolimatta sitä lypsykärryä ei viitti aiva viikko tolokulla raahata sinne poikimakarsinahan perässänsä ja sutkuttaa maitoja kokohon sielä. Ja keskiverto lypsylehemäst tuloo vähä enee maitua, mitä tuollaanen mullin mölli päiväs juo.

Nuuka siirrettihin sitte vastasyntynehien osastolle, mihinkä meillä muukki menöö, harijoottelehen sitä tutista juomista, että pääsöö sitte sinne vähä ”isoompien” vasikooren porukkahan täysin vapaalle juotolle.

Tuli ensimmäänen juottokerta, ja Nuukalla tuntuu olevan suu täynä kieliä. Ei vain yhtä, eiä kahta, vaan usiee. Ja ne kaikki oli tiellä ja haittas sitä juomista, minkäälaasta imua ei löytyny sitte, ei mistää.

Siinä koetettihin sitte seuraavanki kerran, jos sillä vain ensimmääsellä ei ollukkaa viä näläkä. Samallalailla oli kieli suus, tuntuu, että soli keskeltä kii, kun lötkötti siä poikittansa eres ja tiellä.

Seuraavaksi Nuuka sai letkulla mairot mahahansa ja seleeniä mukana, koska vasikka ei vain elä juomatta. Siinä ajateltihin, että siitä se virkistyy, kun vain yhyren kerran saa kunnolla mahansa täytehen ja jospa kärsii pienesti seleenin puutoksesta.



Seuraavallakaa kerralla Nuukaa ei kiinnostanu mikää itte juominen, ei pullosta, eikä tuttisangoosta, ei tavallisesta sangoosta, jota koetettihin sitäki, jos vaikka oliski vain siitä kii, että haluaa olla poikkiava vasikka ja juora lais kielletyllä tavalla sen juomansa. Ei, Nuukalle ei kelevannu, ei sitte millä tavalla.

Niinpä Nuukaa letkutettihin, sen verran, että se oppii jo nostahan päänsä letkutus asentohon, että antaa tulla vain, kyllä muhun maitua mahtuu, kun joku vain lykkää sen iliman hänen vaivoottelua tulehen.

Yhyren kerran sitte taas niin rakkahasti vituttu koko homma, laitettihin vasikalle riime päähän ja vietihin navettahan. Se vahtaali lehemiä, ja heti huomas, että ny rupiaa suu napsaahan siihen mallihin, että tuttia suuhun. Ja Nuuka joi, ku sai lehemän kylijes kyhynät samalla. Kuviteltihin, että nyt se hoksas homman, ku kerran osas. Mitä viä, ei kelevannu taas seuraavalla kerralla karsinas.

Niinpä yks aamu, ku Nuuka taas haettihin navettahan aamumairoolle, ja siinä ihimettelin, että mitä teen Kumman jalaalle, kun soli kipiä, tuli mielehen, että mitä jos ne laittaas poikimakarsinahan? Jos se lehemän läheesyys sais Nuukan olehen nuukaalematta elämänsä suhteen.

Sinne ne vietihin, ensi kummakki makas eri nurkis, lehemä tuola ja Nuuka täälä ja välillä vaihtoovat nurkkaa. Sitte ku lehemä kävi lypsyllä se meni ensi nuuhkihin Nuukaa, mutta köpötti omahan nurkkahansa.

Yhyren kerran vilikaasin seuraavana päivänä navetas salaa karsinahan ja siä Nuukaa nuoltihin niin, että karvatpölöji. Heti ku Kumma huomas, että mä luurasin, se lopetti samantien, näytti vähä nooloolta ja siirtyy hieman syrijempähän. 

 

Sitte isäntä bongas, että Nuuka käy tissillä, salaa takaapäin imaasoo mairot mahahansa. Tosin se on tottunu ny niin luksus elämähän, että Kumman lähties lypsylle, Nuuka lähtöö karsinan raosta pois, menöö umpilehemien pöyrälle maata ja makaaki siä ku Kuningas, rinta rottingilla ja pää pystys, ku ne ummesolevat kilivan hoitaa sitä.

Siinon sonnin kasvattajalle johonaki vaihees oikeen naisten paapoma sonni.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Eu-koulutuksen satua




Uusinta tietoa suurista Eu-tuista, niistä joita kaikki karehtii ja haluaas ittellensä, ja jokka liihoottaa meirän pankki tiliä niin, että uusia pitää perustaa, kun yhyrelle ei rahaa maharu niin palijua, kun mitä niitä tuloo.

Tämän kuun lopus kuulemma ylemmät tahot keskusteloo niiren maksatuksesta, taitaa olla kyse siitä, että mitenkä kerromme nuolle tyhymille, että mitää ei maksetakkaa. Varsinki, kun asias on sellaanen pikku takaraja, että jos kesäkuun loppuhun mennes ei rahat oo siirtyny vilijelijälle, niin Eu perii ne takaasin ittelleen, niitei sitte sen jäläkiin enää maksella mihinkää.

Siinähän sitte voimme orotella, ja kuvitella, että ne saarahan siihen parempahan käyttöhän, jaetahan kaupan kassalta ruuan mukana kuluttajille, tehtihin se viimeenen halapuustus asiahn suhteen.
Vai voisko sen rahan käyttää yhteesihin Suomen maatalouren hautajaasihin? Vähä niinku se Traktorimarssi,koko vilijelijä porukka yhtehen samahan tilahan ja tummat puvut päälle, ja seppelehet kourahan, veisatahan virsiä,itkiä tirahutetahan ja lähärehtähän kotia.

Unohretahan koko juttu, niinku sitä ny muukki vainajat aijan saatos painuu sinne muistin perukoolle ja syöveriihin.

Voirahanko sillekki vierä johonki muistopaasi? Kirjottaa muistokirijootus paikallis lehtehen, muistamme kaivaten?

Kaipaako sitä eres kukaa? Minä en ainakaa, se kaikki tunteen palo mitä tähän on käytetty, on muuttanu muotuansa inhoksi, kyllästymiseksi, turhautumiseksi, pettymyksiksi ja rikotuksi terveyreksi.

Mitä tästä sain? Tyhyjän lompsan, pahan mielen, ja ajatuksen, että miksi teherä mitää, kun ne muutki jokka ei tee, pärijää kyllä, valtio pitää huolen omistansa, varsinki niistä jokka ei tee mitää, muita se muistaa laskuulla, veroolla, ja päähän taputuksilla, tyhyjillä lupauksilla ja puheella joka on täynä pelekkää sana helinää.

Tänäänki taas kävi eläänlääkäri lehemää hoitamas, seuraavalla kerralla kun joku sairastaa ammun sen suosista.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Vasikan hoitua




Tiettekö, ku on jännittävää orottaa sitä vasikkaa syntyväksi, sitä miettii melekeen siitä asti, kun sen lehemän on siementäny, että kumpikahan mahtaa tulla jos ny sattuu tiinehtyhyn, lehemä vai sonni.

Minkä annan sille nimeksi, että solis sitte nimensä näköönen ja veroonen, se ei ookkaa sitte mikää vähäänen asia se nimi. Ei sovi nimetä miksi sattuu, ettei tuu sitte mitä sattuu lehemääki. Voisin sanua, että Lounatuuliki oli vähä huono nimi, lehemästä tuli vähä tuulella käyvä.

No sitte sä ihaalet sitä syntymän ihimettä siä emänsä kans karsinas, märkää vasikkaa, mitä nuollahan ja hoiretahan, ymäätähän sen kans ja viä vähä nuollahan ja nuollahan, melekeen karvattomaksi asti.

Raahat sen lypsykärryn paikalle ja rupiat lypsähän sille vasikalle sitä terniä, että se sais torella hyvän aluun elämällensä.

Emä pyörii ja hyörii, koetet sovittaa lypsimiä sinne jalakojen välihin ja samalla pitää jollaki ruumihin osallas sitä vasikkaa kohtalaasen lähellä sen emän päätä, että se pyöriis vähä vähemmän ja saisit lopultaki sihirattua ne konehen kii nisihin, niin ettet olis saanu kannuhun van puolen karsinan pahanoja.

Parahas tapaukses se syntymän ihime vahtaa nenä mutrus sun lypsimiäs siä tissiis, koettaa kävellä letkujen ylitti, hamuaa letkua suuhinsa, ja tukkii päätänsä sinne samoolle tissiille, mistä koetat sille saara sitä maitua irti.

Tai sitte se juoksoo jo siinä vaihees häntä kipparalla pitkin karsinaa ja saa aikahan harmaata hiuksia lypsäjien päähän, ku ne koettaa pitää sitä lehemää paikallansa, ku se koettaa sännätä kattomahan mitä se jäläkikasvu teköö.



Sitte koettaaki se paras osuus, koetat saara sen vasikan juomahan.

Jokku on viisahia, ja pullos käy vain kauhia pyörre, ku ne saa tutin suuhun. Sinne uppuaa ja tutista ei päästetä irti ennenku viimeenenki tippa on saatu mahahan asti. Haet viä vähä lisää ja sinne katuaa ku kankkulan kaivohon.

No, sitte on ne vähemmän viisahat. Ne vääntää ja kääntää sitä päätänsä, tuntuu, että ne kuvitteloo, että se tutti ja näin ollen nisä, kasvaa johonaki siä pahanojen seas, se olis niiren mielestä luonnollisin asento koettaa lutkuttaa sitä tuttia.

Seuraavaksi, ku lopulta saat sen tutin suuhun, ne rupiaa muklaahan kieltänsä. Ja sitä kieltä tuntuuki sitte olevan ainaki kaksinkertaanen määrä tavallisehen kielehen verrattuna, epäälet jo, että se on pituussuunnas keskeltä kii, eikä toisesta päästänsä, siinä ku koetat hiki valuen sovittaa sitä tuttia sinne vasikan kitahan.

Sitte se perhanan purri keksii ruveta vetähän ittiänsä taaksepäin ja lopulta istahtaaa perselleensä, niinku pareekki koira, sinne pahanojen keskelle.

Lopulta luovutat ja haet letkutus vehkeet, laitat sen ensimmääsen mairon menehen sinne, kun muuten ei hommasta tuu mitää. Saat hommas tehtyä ja vasikka mulukooloo sua ja lehemä mulukooloo sua ja sullon hiki ja joka paikka on kipiä, aiva ku olisit paininu jonku Kareliinin kans.

Ja ku seuraavan kerran meet latohon niin se samaanen vasikka mässyttää tissillä kuola valuen. Mietit, että teikkö taas kerran täysin turhaa työtä, jättääskö seuraavalla kerralla asian herran haltuhun ajatuksella ”kyllä luonto tikan poihan puuhun ajaa”.

Mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä, ja rotavasikooren kans taistellehena tiän, että ei se ainakaa aina sitä aijoos sinne aja, että paree pieni vara ku vahinko.

Kyllä vasikat on sitte niin ihania.