Sivut

perjantai 26. tammikuuta 2018

Talven ihimemaa, Laksonperän työsiirtola





Tuli se tänäki vuonna, muutamana erillesenä tais jättää välistä, nimittään talavi. Mun täytyy sanua, että oon siinä huono muistinen, ettei mulla oo harmaantaa avistustakaa, niinku osalla tapaa olla, että minkälaanen keli on mahtanu olla erellis vuonna, tai sitä erellisenä. Enkä oo oppinu merkkahaan siihen allakkahankaa, mihinkä Irene-mamma keinutuolissansa istues aina merkkas minkälaanen sää on ollu, että saisin sitte vuosien jäläkihin kattua satooku kymmenen vuotta sitte tällä päivämäärällä vettä vai ei.

Meilloli ensimmääsillä pakkaasilla kerranki isännän vuoro olla lomalla, kömmiin aamulla navetalle lomittajan seuraksi, tietysti perinteesesti silimät ristis ja haukotellen, niinku suurimpana osanna aamuusta näinä vuosina.

Kävelin navetan puolelle, aiva vain toivottaakseni sille lomittaja-paraalle hyvää huomenta, epäälen kyllä, että ne mun kysees olles aina epäälöö, että siinäki on takana joku kissin häntä ja keksin niille vain lisää työtä, tai mainitten jostaki mikä olis tarvinnu teherä paremmin.

En keriinny saara suutani auki, ku se jo kehuu, että on kuule kylymä, kupit on jääs.

Sainki sitte laittaa sen suuni kii, ja melekeen jo sieltä pihalle keriinnehen huomenen sijasta sieltä pääsiki perkele, kuinkas muutenkaa, toinen nimi mulle vois oikiastansa olla VittuPerkeleLakso.

Oikeen itte , omin pikku kätösin (tosin omistan isäVehviläismäiset kourat, voisin hyvin soutaa iliman airoja, kämmen on leviä ja sormet olemattomat töpät) kokeelin vesiputkia, ja aiva selevästi niistä tunsi, että jääs on. Koetin viä epätoivoosesti painaa juomanippaa, jos joku liru sieltä kumminki tulis ja samalla se söis tiensä sieltä kaiken jään lävitte ja aukaasis sen putken. 

 

Ja vitut, ei liikahatanukkaa eres ykskää venttiili. Toisella puolen pöytää oli hydrauliletkuusta teheryt putkes sulia, mutta ne johonaki mielen köyhyyres jäänehet oikiat vesijohtoputket oli umpijääs, vä enemmän, ku siä viiman puolelle olevat hydrauliletkut. Kävelin navetan läpi, ja totesin tilantehen toivottamaksi.

Ja koska mun mielestä kärsimys on paree jakaa jonku kans, soitin Laksolle. Puhelin huusi mun korvahani sen aikaa mitä se ny hälyyttää, ennen ku sammuttaa ittensä, ku toinen ei vastaa. Soitin uurestansa. Ja vastashan. Kerroon vienolla äänellä, että vaimokulta täältä navetalta huomenta vain. Vesikupit on jääs.

Ja koska Laksolla on järki jääs aamuusin, se sopersi mulle, että lämmitä niitä vaikka föönillä, niin ne sulaa. Tööttöötttööt. Oikeen rupes jo navetan lämpötila, viimasta huolimatta, nousehen, kun pakkas se kuuluusa aamuvitutus päälle. Soitin uurestaan ja sanoon, että tuu kuule itte föönillä tohottahan, että tää on kaikki, jokaikinen, kuppi jääs, ja mun tarttoo lypsääkki.

Ei menny kauaa, ku seki kömpii ihimettelehen tätä talavista ihimettä navetalle. Aikansa ihimeteltyä, ihimettelin mihinkä ihimeesehen se hävis. Kohta saapuu Harrin kans, haki senki ihimettelehen tätä tilannetta.

Harri, toiminnna miehenä, ettii kaiken maailman aluskatetta, niitojan ja rupes paukuttahan järven puolen klasia kii. Ensimmääsen klasin jäläkehen loppuu niitit, eikä niitö löytyny mistää, eikä sitä lyöntiniittariakaa, vaikka kollaattihin näyttelypakkiki lävitte.

Saatihin orotta Lakso takaasin kotia uniapnea tutkimuksen kuulemisestansa (mikä tosin oli turhaa, ku se ei ollu muistanu hakia sitä laitetta, eikä perua lääkärinaikaa), että saatihin tarvittavat hilppehet.

Ku saatihin vain köyhänmiehen, naisen, verhot ikkunoohin, kupit suli samantien. Eikä niitä pakkaasiakaa sitte enää montaa päivää ollu, alakoo sataa vettä, niinku yleensäkki ja sai repiä ikkunat taas auki.

Navetta, ehtymätön turhan työn lähäre.

perjantai 15. joulukuuta 2017

Saratuksen jumalaanen voima



Muston ruvennu tämän vuoren aikana tuntumahan, että meirän navetan koos pitävä voima on saratus. Se , että lehemät kuuloo tasaasen tappavaa kiroolua, kunnon syrämmen pohojasta tulevaa saratusta.

Joku kauhisteli, että ei navetas saa huutaa ja lehemille kiroolla. Sanoon, ettei mun tarvikkaa huuta, mutta ku kuulet toisesta päästä navettaa sen helekkarillisen kilikkehen, kun vaikka joku hiehon purrikka heiluttaa kinttujansa, konehet kilikattaa, kun sen tahtihin, niinku ne kuuluusat konnevitsan kirkonkellot. Kerran vähä korotat ääntäs ja sanot ”Perkele” hyvin painokkahasti.

Jos tämä ei kerrasta auta, niin sitte siihen voi lisätä ”oonny perkele kunnolla”, yleensä se auttaa eres sen verran, että ne konehet pysyy siä tissis kii, kilike kuuluu, mutta lypsy sujuu.

Nyt mä oon tämän kaiken maailman sairasteluni kans tuskaallu solujen kans, tai pikemminki lomittaja paraat on joutunu tuskaalehen, kun ne hyppii ja pomppii ja kaikki soluttaa ja eileen soluttomat soluttaa tänään kaikkien muittenki puolesta.

Laksoki jo sanoo, että sun tarttis eres käyrä kerran päiväs huutamas navetan ovelta, että on se Perkeleen kumma, kun ei osata olla lehemiksi ja olla soluttamatta.

Viime pätkällä minkä kerkesin navetas olla uhkaalin niitä, että jos ei perkele soluttaminen lopu, niin soitan Ossille. Oli tehokasta, tipahti satahan tuhantehen pelekästään sillä.

Välistä tarttoo sarattaa ittellensäkki, että ootsä niin perkelehen tyhymä, kun et tuotakaa tajunnu itte, ja miks perkelees teit nuon, etkä niinku oikiasti olis pitäny. Ja kaikkista tehokkahinta on käyrä huutamas pikku-valmetin ovelta varomattomalle Laksolle ”laita perkele se puhelin pois ja tuu käymäs navetas”. Se tosin tippuu melekeen siitä ilimaistuumelta sinne traktorin laattialle, puhelin pomppii käsis hetken ennen ku se tajuaa, ettei se ollukkaa maailma joka kaatuu niskahan, vaan pahan sisuunen akka.

Välistä epäälen, että lehemä paraatki kuvitteloo, että niitten nimes on se perkele, Ippuperkele, Kissankelloperkele. Ja Laksoperkele.

Täytyys opettaa se oikianmoonen saratus toisillekki, niin mua ei tarvittaas siä navetas enää mihinkää, eres sarattahan. Vaikka rupiaa tuntuhun, että se on kohta ainut asia mitä mä siä saan kipeene paikkooni tehtyä, kirottua kipeetä polovia, käsiä, ja pomppivaa pumppua.


maanantai 6. marraskuuta 2017

Sääkatsaus



Keväällä sitä orottaa sitä kesää, vaikken ny niin kauhiasta mistää heltehistä piittaakkaa, mutta orottaa kumminki. Että tulis komian viheriää, linnut laulaas, ruoho vihertääs, ja siihen vihertämisehen muuten tarvitahan sellaasta mukavaa pientä kesäsaretta, joka kasteloo soppelisti joka paikan. Jonka jäläkihin pihalla haisoo kesä, kesä haisoo muhevalle mullalla, koivun leherille, kostialle ilimalla.

Tänäki keväänä sitä ajatteli, että niin se kesä menöö, lähinnä on lämmin, useen liian kuumaki, ja se jos mikä pistää ihimistä vituttahan, kun pitää mennä navettahan, hiki virtaa pelekästä ajatuksesta, lehemät huiskii kärpääsiä ja paarmoja tukkii ikkunoostaki lypsyn aikana häirittehen, lehemiä ja niiren lypsäjiä. Kumpiaki ärsyttää ne pörräävät otukset yli kaiken. Lehemällä vain on häntä millä huiski, itte pitää koettaa välistä tissikluurulla korrata naamalta valuvaa hikiä pois.

Sitte tuli se tämä kesä, ja yhtenä päivän satoo. Tai niin ajattelit, seuraavanaki päivänä satoo. Ja sitä seuraavana.

Ihimettelit säätierootuksia kattues, että onkahan niihin mahtanu tulla joku virhe, virus tunkeutunu uutispalavelujen ja forecan ohojelmistoohin, ku joka päivälle oli vain piskon kuvia, enemmän tai vähemmän tarijollla.

Kaivelit pitkiä kalsaria harva se aamu, ja miettin kehtaako niitä vetää jalakahan keskellä kesää, ku on niin kostiaa, että tällääsen parahat päivät ohittanehen lypsäjän luntioomihin pakkas ottaa niinä aamuna, kun lämpötila lähenteli nollaa ja satoo.

Tai sitte olotila navetas oli märkien lehemien sinne tallustaes niinku paremmaski kasvihuonees, siäki on tullu oltua töis, niin joku haju siitäki asiasta on.

Kaikki kulukureitit lainehtii kuraa. Lehemät koetti väistellä pahimpia, melekeen mahanpohojahan asti ulottuvia lätäköötä, kiemurtelemalla peltua kohti niinkun yli pitkät anakodat jonos. Yökkönen varsinki osas tämän ”kuinka-kuljen-kuiviin-sorkin-perille” tairon, muutaman kerran sen menua seurannehena tajus lypsjäki paarustaa sen sorkan jäljis, ettei kumpparit jääny matkan varrella, ja tiellä päästyänsä huomannu seisovansa siä sukan lavoon.

Syyskuum lopulla märkyys saavutti huippunsa, mullitki näytti pellolla jo sille, että meillekki rupiaa riittähän tämä saret, että eikö kunnon karijan kasvattaja ymmärrä, että evät ei kasva, vaikka syytä oliski. Osansa asiahan vaikutti myös se, että nauta on elään jolla on taipumusta seisoskella veräjällä, vaikka sillä olis 10 hehtaaria muuta alaa käytettävis.

Siinä veräjällä ei enää Dunlopin varsi piisannu, ku koetettihin korrata poikivia sisälle.

Sitte saapuu se joka syksyynen puima-aika. Tänä vuonna, ensimmäästä kertaa kymmenen vuoren aikana piti ihimetellä, että maharetahankahan sieltä pellosta saara mitää pois, ainakaa puimurilla, ja mistä löyretähän tarpeeksi monta sirpin käyttötaitoosta, jos Sampo ei siä mihinkää kulije.

Ensimmääsen erän puinnit päättyy siihen, että ihimettelin vilijan littajaan kans ehtoo kymmeneltä, että mahtaakahan niitä kärryjä saara enää pellosta ollenkkaa irti, vai onko perätä helepompaa vähä kaivinkonehella painaa lisää päältä, että uppuavat lopunki. Isäntä soitti innoossansa yhyrentoista mais, että irti on, tosin pelto oli kuulemma, ku pommituksen jäliiltä

Seuraava puinti keli osuuki sitte parin viikon päähän. Ensimmääsenä päivänä Anttoni kehuu, etät olis muuten mukavaa tämä puiminen, mutta kuinka se puimurin suunnittelija ei ooottanu huomihon sitä, että pakkaasellaki voirahan puira, ja näin ollen puimurin puintikoneeston ja varsinki seulojen pitääs olla pakokaasulla lämmitettäviä.

Ensimmääsenä viljan littaupäivän aamuna maas oli kymmenen senttiä sohijua, ja kaikki oli kaivanu viimeestänsä silloon pitkät kalsarit ja toppavaattehet esille. Vilja tosin ei koettanu jäätyä, oli sen verran märkää, että ongelma oli pikemminki päin vastaanen, höyry vain nousi kasasta, ku traktorilla tonkii.

Saatihinpa eres kaks tuubillista kuoria kasahan, tai ainaki sille tuntuu, ku niitä koettaa nautoohin sisäästää ja toivoo, että muuttaasivat sen mairoksi.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Onnen pipanoota




Täs toissa päivänä pääsi se Malviina poikihin tuohon makuuhuoneen ja keittiönklasin alle, äiti ja lapsi voi hyvin ja ne kuuluusat jälkeesetki, tai puhtehet niinku täälä vanhemmat tilalliset sanoo, tulla plumpsahti kerrata sinne pellolle.

Ehtoopäivästä olimma koko porukka, kaikkia apupoika Anteroja myören, ruokapöyräs. Ja tästä meirän ruokapöyrästä näköö suoraa siihen synnytyssalina toiminehen pellon reunalla.

Kuinka ollakaa satuun vilikaasehen klasista pihalle, ku sivusilimähän pisti, että siä liikkuu joku, ja mullitki oli siihen mennes jo otettu sisälle, niin pani vähä epäälehen, että mikähän se joku mahtaa ollakkaa.

Lilli Lemmikkihin se sielä, meirän oma putkikassikoira, näytti istua kököttävän oikeen herkkuaterian äärellä. Heti muistin, että ne saatanan jäläkeeset siä pellolla, ja että keskiverto koira ei voi niiren hurmaavaa hajua ja ulukomuotua vastustaa sitte millää.

Siinä se 20 senttiä korkia ja melekeen metrin pitkä koira veti niitä hyvällä ruokahalulla naamahansa. Nehän ei oo mitää mureenta osaa lehemän tuottamista ulostulevista eritteestä, joten se oli vähä niinku loputtoman spagetin mässyttämistä, leuat kävi ja puhtehet lähinnä venyy lisää mittaa. Miehä pisti vähä yököttähän, ku kerroon mitä siä tapahtuu.

Ja koska oon hyvä koiran omistaja, väänsin kaihtimet kiinni, ettei mun tarvinnu nostaa puotani pyörästä ja vaivatua häirittehen toisen päivän herkkuateriaa.

Pienesti mietiin siinä, mitenkähän tuollaasen viiskuukautta vanhan matkamakkaran suolisto ottaa vastahan kohtalaasen hormoni sun muu-pitoosta ruokaa, että aiheuttaakahan se sille yön aikana sen, että vattaa vääntää ja samantien se kuuluusa ryppynauhan naru antaa periksi ja meillon pitkin tupaa koiranpaskan aiheuttamia varpuusparven pörähryksen jäläkiä.

Ongelman ratkaasin pönkäämälllä koirat yöksi keittöihön. Voin lukijooren suuren mielenkiinnon tyyryttämiseksi kertua, että Lillin vatta on ilimeesesi galavanoorusta värkistä tehy, muutama pieru pääsi.

Aamulla sama kyseenen joka kodin ilopilleri näytti vetävän niitä puhtehia menehen pitkin pihaa, kun navetan klasista vahtasin. Koetettihin Lakson kans rynnätä perähän ja saara ne omihin jemmoohimme (eli haurata), mutta ei löyretty, ku hyvin viattaman näköönen koira.

Päivällä, jostaki kumman syystä, päätin mennä käymäs terassilla, astuun sukkasillani ovesta pihalle. Jalaan alla mulijahti, ja tuntuu kylymällä, märijällä, ja hieman sanoosinki limaasselle. Vilikaasin varpaasihini, ja ne saatanan jäläkeeset oli siä mun siron 37 lättäjalakani alla.

Kerranki multaki pääsi huuto, koira pomppas periltänsä terassin nurkasta kesken makeemman päiväunensa ylähä ja huusi hetken, ku hyeena, ku joke peto koetti hänen herkkujäläkeesensä nuon vain varaastaa.

Löin oven kii, heitin sukat roskihin , pesin jalakani melekeen kloriitalla ja soitin Laksolle, että tuu hakehen ne surullisen kuuluusat jäläkeeset tuosta suoraa uluko-oven takaa ja vie ne helevettihin meirän markiilta.

Laksopa saapuu, heitti ne pussihin ja muisti tänä aamuna, että ne jäi sinne pihalle pussis. Kehuun, että olippa ajattelavaanen, nyt Lilli voi oikeen krivoosta vetää ne parempahan piilohon napostelevaksi.


keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Ääniä yössä




Tairan olla jo meleko kuuluusa siitä, että nukun torella huonosti, tai pikimminki, nukun alakuehtoosta täysin tajupois, en herää , vaikka tupa vietääs ympäriltä, mutta sitte tuloo ne aamuyön pimiät ja pitkät tunnit, ku se uni loppuu pienimpähänki rasahruksehen, ja sitte saanki valavua. Yleensä se taju seuraavan kerran lähtöö vähä ennen, ku kello sois herätyksensä, ja sitte oonki pihallu ku lumiukko.

Viime yönä se uni taas loppuu siinä nelijän mais, käänsin kylykiä ja ihimitellin, että aiva ku pihalta kuuluus jotaki. Koetin olla havaannoomatta asiaa mitenkää, puristin silimiä tiukemminki kii.

Taas se sama ääni kuuluu. Aiva selevestä sinne lämpöösen peiton alle kantoo, että siinä suurin piirteen muutama metri tuvan seinästa ja siitä mun makuuhuonehen klasistani, airan toisella puolen, nautaelään möläji vasikallensa.

Siinä sitte yön pimeyres otti jo vähä päähäniki, olin koettanu päivänä muutamana houkutella niitä kyseesiä hiehon planttuja sieltä märijältä pellolta navettahan, ku ne veräjällä ovat notkunehet vahtaamas sen näköösinä, että tänne meirän on jätetty, ja ain sataa.

Sääliki kävi vähä sitä vasikkaki, ku sitä saretta on sitte piisannu kesäkuusta tänne asti, hyvin tasaasesti ja tappavasti, tälläki viikolla on varmahan 40 milliä turahtany tulehen Esterin inkotenssivaivojen takia.

Mutta koska oon helevetin laiska, mietiin siinä sitäki, että ei sieltä säkkipimiästä (ja märijästä) sitä vasikkaa kukaa lähere ettihin, saati, jos ne teköö perinteesesti ja lähtöö ku kuppa töölöstä, kun näkevätki ihimisen saapuvan.

Entinen hieho, nykyynen lehemä, jatkoo mölinäänsä, tajusin, etten saa kirvehelläkää nukuttua silimällistäkää, jos jourun kuuntelehen sitä. Niinpä kömmiin sängystä ylähä, kaivoon puhelimesta taskulampun esille, kiikootin kamarin soffalla nukkuvaa koiraa suoraa silimihin, mikä sai aikahan sen, että se suluki ne uurestansa, ja lähärin keittiöhön ettihin Pelttooria.

Verin kakaran pinkit pelttoorit päähäni, menin takaasin sänkyhyn, verin peiton korville ja laitoon tyynyn nukkuma asentohon, kaivoon paremman kolon petauspatjahan ja sulijin silimäni. Ihana hilijaasuus.

Makasiin hetken, tajusin, että on vähä liian hilijaasta ne pelttoorit pääs. Käret rupes puutuhun. Koetin vääntää ja kääntää asentuani paremmaksi. Ja taas kävi perinteeset, nukahrin uurestansa vähä ennen kellon soittua.

Nousin ylähä, kävin isännällekki kertomas, että pellolla on vasikka, keitin kaffit. Torkuttihin kummatki kaffet pöyräs varmahan tunti, ennenku Lakso kaivoo taskulampun naftaliinista ja meni klasin alle kiikoottelehen, että mitä sieltä löytyykää.

Sielähän oli Malviina Mustanenä ja vasikka. Hyvinä lehemän hoitajina lampsiimme ensi navettahan ja päätimme, että ensi lypsetähän ja hoiretahan tämä vasikka ongelma päivännäöllä.

Ehtoopäivästä oli kaikki muutki hiehot jo sisällä, ei vain Malviina ja hänen lehemävasikkansa Olviina, eipä poiji tänä syksynä enää kukaa mun makuuhuoneen klasini alle.

torstai 21. syyskuuta 2017

Onnen pipanoota




Aina sanotahan, että rahalla ei saa onnia, mutta kyllä mä vähä oon sitä mieltä, ettei se onni ilimaastakaa oo. Varsinkaa, jos se on tuollaases karvaases muoros, niinku se meilläki monesta pakkaa olla.

Enkä sillä karvaasella muorolla tarkotta ny Laksua ittiänsä, vaikka kiva seki välistä on olemas, ja varsinki niin sanuaksemme siä välis, jos halutahan puujalaki vitsiä asiasta lohkaasta.

Meillä nuo harrastukset ja lemmikki, navetas ja tuvas, on pakannu keskittyä tuoohon karvaasehen puolehen. Aina ajattalin entises elämässäni, että koira on sellaanen elään, että sellaasta en sitte ittelleni ikinä vaivooksi hommaa, että siinon ihiminen niin kiinni, ku olla vain voi.

No, kuinkas sitte kävikää.

Tähän, ku muutettihin, niin taloos oli koira. Tassu. Rehti monen rorun risteystys, siihen mahtuu niin monta eri rotua, ku yhtehen koirahan ny voi ikinä vain mahtua. Ja sille se kyllä näyttiki. Tassu ei muuttany vanhan parin mukana mihinkää, Tassu oli vähä niinku kaupantekijäänen. Tosin se muutti pihakoirasta sisäkoiraksi, osas vissihin kattua tarpeeksi anovasti satehella ja tuiskulla, kuinka pientä koiraa niin kauhiasti paleltaa, vaikka karvojaki siitä löytyy enemmän, kun kaharesta lampahasta yhtehensä.

No, johonaki vaihees tuli mielehen, että oikia paimenkoiraki olis torella kiva, ja niin meille tuli Toni, joka sitte puolestansa omistaa piremmän sukutaulun ja sen sukulaaset mones erellises poloves on tunnetumpia, ku mun omani. 

 

Toni on hoitanu paimenkoiran, seurakoiran, kotikoiran ja vähä kyläkoiranki virkaa, ku se on mökkilääsistäki niin kiva, että sille voi pitää makkaraa varuuksi kaapis, jos se vaikka sattuus käymäs. No, sitä voi sitte miettiäkki, että sattuuko se käymäs, jos tuollaanen keskiverto paimenkoiran älyllä varustettu hurtta hoksaa, että tuo ihiminen antaa mulle aina makkaraa, ku meen sinne.

Meillä kotonaki se tietää esittää faarille kaikki taitonsa, istumisen, tassun annon, kuolaamisen ja melekeen kuollutta leikkimisenki, ennen ku faari eres saanoo sille mitää makkarasta. Sitte ne yhyres rapsuttaa jääkaapille ja koira saa makkaraa, ei se faari niin siitä piittaa riittääkö sitä makkaraa, vaikka muorin suunnitelemahan soosihin, kunhan koiralle piisaa.

Tänä keväänä sitte tuli mielehen, että voishan sitä kattua kuinka se aikanansa jo koiravaihtoehtona ollu Corgi meillä menestyys.

Emäntä tuttavista yks sattuu viä sellaasia kasvattahan ja yhtenä sunnuntaina ajelthin sellaasta kattomahan. Lakso kyllä kehuu, ku lähärettihin, että sä et ikinä oo lehemääkää lähteny vain kattomahan, että viimeksiki, ku lupasit, että käyrähän kattomas, niin ostit puoli mulliautollista.

Hyvin Lakso ämmänsä tunsi, niin meille muutti Lilli Lemmikki, Haapatassun Pallosalama, josta suunnitellahan seuraavaa ”suurta” paimenta meirän lehemille. On se metrimakkara jo käyny juomas maitua köökis, aina ku lykkäät konehet lypsystä sinne, niin Lilli lyllertää takapuoli keikkuen maitohuoneen ovesta sisälle, käy nuuhkimas joka kipon ja kapon, ja tillittäää päälle, että Lilli tuli, missä maito.



Toni ei niin kauhian onnelliselta näyttäny, ku Lilli autosta pihalle kömpii ensimmääsen kerran, mutta ei se ainakaa viä sitä oo koettanu haurata kukkapenkkihin (mihinkä se omat harijansa vie samantien, ku silimä välttää), mitä ny on istunu päälle, ku toinen oikeen sille koettaa haukkua.

Äitee mulle jo kehuu, että näköjänsä sitä ihimenen hommaa ittellensä vain lisää lemmikkiä, ku ei mukuloja oo, ku yks.

Tierä sitte, ainakaa maitoauton kuittien mukahan, onko nuo navetas asuvakkaa karvatit juuri lemmikkiä kummempia meillä.

maanantai 21. elokuuta 2017

Mistä on vanhat lehemät tehty?




Perijantaina, lapsen kaverisynttärien aluun uhkaavasti lähestyes, tuli puhelu navetalta ”Älykkö on poikinu ja sillon lehemävasikka.”

Voitte varmahan kuvitella, että tälläänen astetta ”paree” äiti, joka ei oikiastansa lasten, omansakkaa, mielenliikkehistä niin ymmärrä mitää, saati sitte jonku muitten muksujen, lähti tuvasta navettaa kohti, ku telekkä pöntöstä.

Kerkesin keskellä pihaa kaivaa puhelimen taskusta, samalla ku puukengillä luistelin koko kesän kestänehien satehian pehemittämäs kuras menehen, ja soittahan omalle äiteelleni, että voisikko saapua pelastahan tyttäres, taas kerran, lapsiongelmasta.

Sain navettarytkyt päälle ja menin latohon ihaalehen näkyä.

Lehemä hoivas vasikkaansa niin tyytyväästä ja ynäji onnellisena. Vasikka oli jo jaloollansa ja kiersi äireetänsä tissiä ettien.

Siinä tuli sitte mieleheni, että Älykkö on poikinu ensimmääsen kerran samana päivänä, ku minäki, eli 15.8.2009. Tosin minä vissihin olin kuitenkin, vaikka miltä kantilta kattottaas rauhallisee ensikko, ku se.

Aluuksi meinattahin vähä, ettei siitä vanhasta kantturasta siä siilon pahanoolla ikinä mitää lypsylehemää tuukkaa, saati, että sais yhtäkää vasikkaa maailmahan elävänä. Se oli ensimmääsen poikimisen jäläkihin koko touhusta, ja varsinki siitä limaasesta vasikastansa, sen verran järkyttyny, että tappoo koko otuksen. Seivästi sarvillansa betonia vasten ja se oli siinä. Ettei ne eläänäiritkää ny luonnostansa oo niin kauhian helliä ja rakastavia.



Saati, että ku Lakso oli sitä koettanu sitte, siinä vaihees viä elos olevalla, vasikalla lypsää. Kehuu, en ny sattunehesta syystä ollu paikalla näkemäs, että löysi ittensä samantien vetimehen satuttuansa takakäytävän seinältä liimaantuneena paskahan.

Oli vissihin tuo sorkka vähä ravakammin liikahtanu ja poistanu tuollaaset pienen lehemän elämää järkyttävät asiat maata kiertävälle raralle.

Appiukkoki oli häsyyhin jouruttu hälyyttähän, että ensikko oli saatu lypsettyä, ei niin kunialla, mutta lypsettyä kumminki.

Ja siitä se lypsäminen sitte alakaski...

Siton sitte lypsetty vähä kaikellalailla. Torettihin kohtalaasen nopiaa, että Älykkö on osaa potkia, ja potkia ja viä vähä potkia.

Naapurin Veli eherotti kerran, ongelmasta kuultuansa, että kaikista kätevin konsti on situa etujalakahan naru, ja nostaa se ylähä, että ei potki enää, ku kaatuus katollensa koko kanttura. No Lakso laittoo tuumasta toimeksi, ja sitoo jalaan. Kehuu jäläkehen päin, että toimii hyvin, mutta se narun irti ottaminen oli sitte uus ongelma, kun se kinttu oli vispannu menehen eres takaasin ja vähä muut kintut viä siinä sivus. Että mee ny sinne irroottahan sitä sieltä vuohisesta.

Johonki vaihees huomattihin, että Älyköllä oli lisänisä kii toises vetimes ja se päätettihin leikata, sitäki hommaa se vastusti viimeesehen asti. Sellaasella annoksella rauhoottavaa kuulemma taintuu norsuki, muttei Älykkö. Torettihin, että ehkä se on kuintekin sen verran pökkyräs, ettei tohiri potkaasta.

Nykyysin tavallisen nelivetiminen kymmenen vanha lehemä on jo itte rauhallisuus, moni ei uskoos, että sen kohorolla ollahan käyty usiamman, ku yhyren kerran vakavia keskuteluja piretähänkö sitä enää.

Aikanansa vain oli aina pulaa lehemistä ja Älykkö on saanu henkensä pitää. Mielenkiinnosta kattoon täs sen 305 päivän tuotoksia ja näyttävät keikkuvan siinä 13 tuhannen toista puolta muutamaa poikkeusta lukuhun ottamatta, se on lypsäny välistä melekeeh tyhyjästä yli 60 kilon päivätuotoksia, kun se jalaat ei kestä ruokkia, niinku toiset ruokkii lypsylehemiä.

Ja ennenkaikkia, se on kerran hoirettu utaretulehruksehen erellisten seittemän kauren aikana, tiinehtyminen vähä takkuuaa, mutta se hänelle anteeksi annettakohon.

Enää en ehkä viittis tapella matkahan tuollaasen peron kans, vaikka näyttää niistä peroostaki tulevan vanhemmiten rauhallisia kantturoota. Ja aluun kysymyksehen vois vastata, että rahapulasta ja lypsäjän sitkeyrestä.