Sivut

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Koneeren ylivoimaa




Meillä isäntä oli viime viikon siä Hollannissa krassaamas lehemän perseetä, ja opettelehen kotitarvesiementäjän jalua taitua, että ei tällääsen laiskan emännän enää tarvittis sitäkää teherä.

Me tää kotona verettihin sillä aikaa lonkkaa, käännettihin kylykiä ja kärsittihin ilimavaivoosta, vai kuinka se ny menikää?

Maanantaiksi ei oltu järijestetty ittellemme mitää muuta ylimääräästä, ku käytihin kuuntelemas Faban palopuheeta jalostuksesta, epäälin kyllä siä penkis istuessani, että olin kovin epäkiitollinen maaperä kyseeselle tierolle.

Tiistaina kävi eläänlääkäri ja tarkastettihin poikineeta, onko niillä mitää toimintaa ja koska olis sitä toimintaa, jos olis. Ja ripakopallinen hiehoja, jokka on ollu Herra Sonnin helläs huomas. Kerrottahanko, että Suomenkarjan erustaja oli kaikista pisimmälle tiine, mutta se ny ei varmahan ollu kellekkää mikää uutinen.

Sitte tuli keskiviikko ja traktori hajos, ensimmääsen kerran. Melekeen hypiin riemusta, ku apupoika Antero tuli kertomahan, että remmi paloo. Voitte varmahan kuvitella, että minä suurena tekniikan tuntijana heti paikallistin kyseesen remmin nimestä viä mikä se oli. Kysyyn kyllä, että mitäs kyseenen remmin palaminen ny tarkoottaa sitte, ei kuulemma laturi, vesipumppu ja mikä tärkeentä, ilimastoonti pelannu.

Kuvittelin mielessäni jo, että jourumme purkahan puoli traktoria jonku helevetin kallihin remmin takia. Kerranki yllätyyn iloosesti, maksoo kaikki 40 euroa ja sen sai sieltä väliistä vaihrettua. Kävi kuulemma aiva kätevästi.

Seuraavana päivänä huomattihin, että nyt se perhana prääsää ölyjyä pihalle aiva oikohonsa. Se kuulostiki jo sen verran kallihille, varasinkin, kun näimme siulumme silimin, että jourumme ostahan koko pirun etuakselin korijataksemme vaivan.

Seuraavan aamun tutkistelut osootti vaivan aluuksi pienemmäksi, mitä ensi luulimmekaa, liitin löystyny, eiku kiristystä ja uuret peräölijyt sisälle. Seuraava ongelma meillä oliki sitte asian tiimoolta, että ei tieretty mitähän peräölijyä se Lakso itte on siä käyttäny. Onko maharollisesti samaa, ku pikku-valametis vai pitääkö ännäs olla omat ölijynsä.

Tongittihin tyhyjiä pönttöjä, kollattihin koko paja, löyrettihin kyllä moottoriölijyjä, muttei peräölijyä, ei eres yhtää tyhyjyyttänsä kumisevaa kanisteria, että oltaas tieretty mitä litkua sinne laitetahan. Käskin laittaa isännälle viestin, ja sanoon viä, että minähän en laita. Arvakkaa vastasko se?

Seuraavaksi soitettihin Mikolle, että mitähän siä maharollisesti käytetähän. Se tiesi kertua laarun ja mistä sitä on ostettuki. Holokolta. Eiku näppärätä ihimiset ottaa puhelimen kourahan, Apupoika Antero kysyy, että mikäs sen kyseesen Holokon etunimi mahtaa olla. No mistä minä tierän, mutta luulen, että son tämä.

Hetken päästä se soittaa mulle, että oli muuten väärä etunimi, mutta onneksi se ei vastannu, ja ölijyt on nourettavis anturajärveltä. Seuraava ongelma oliki sitte, etten tienny mihinä kyysenen henkilö asuu. Seki selevis, sain kolome kannya ölijyä, ja poijat sisäästi ne traktorihin. Huomataksensa, että vuoto ei vähentyny yhtää.

Seuraava diagnoosi oliki, että tarttoo ehkä ottaa koko etukuormaaja ja sovittehetki irti. Sitä mietiimme hetken aikaa, ja päätimme, että asia ei tästä parane, läheretähän syömähän. Siinä kebabin ääres isäntä laittoo viestin, että lietepumppu pitääs palauttaa.

Voin kertua, että naisisihin pienihin pintahermoohin otti sillä hetkellä aika kiitettävästi, vaikken itte eres kyseestä viestiä isännältä saanu vastasin ”palauta perkele itte, vaikka carinalla vetäen, ku meillei oo millä vierä, saati mihinä v***un välis seki tehtääs”. Ei vastannu takaasin, että kyllä kulta, niin teen.

Lauantaina traktorin vika korijaantuu muuten kohtalaasen heleposti, mutta arvakkaa saako sellaasena päivän mistää varaosia? Konehallilla huokaalin jo sisälle päästessäni, että kyllä voi olla masentava paikka. Jarno kehuuki, ku koetti sieltä saatuja osia sovittaa paikkahansa, ja toretessansa, että saatihin vääränlaaset, että ne kuuli varmahan sun kehus ja antoo nämä meille tahallansa.

Kävimmä kaikki Kauhajoen pulttia ja mutteria myyvät liikkehet lävitte, ja mihinää ei ollu sellaasia kahta (2) mitä me oltaas tarvittu. Valpartsilla olis ollu, mutta kehuuvat suoraa, että ei kannata näin viikonloppuna hakia, ku kyseeset onalehet ei maksa juuri mitää, mutta päivystysmaksu on kohtalaasen suolaanen.

Niinpä palasimme tyhyjin käsin kotia, ja joimma pannullisen kaffia ja päätettihin, että hoitakohon Lakso itte traktorinsa kasahan maanantaina. Onneksi saatihin toinen lainaksi appehen tekohon, falskaavat jarrut vain teköö asiahan oman jännitysmomenttinsa, vaikka pirättäähän se viimeestänsä apevaunun kylykehen.

Mutta selevittihin, noroviruski iski ensimmääsehen vasta sunnuntain ehtoo askarehilla.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Isäntä matkustaa



Eileen koetti se päivä, että Laksolle tuli lähtö sinne siemennyskurssille Hollantihin. Minä hieroskelin käsiäni tää ja ajattelin, että nyt mullaki se vapaus alakaa, ettei tartte kattua, ku ittensä, kakaran ja koiran perähän ja ollahan ku ellunkanat.

Viikolla rupesin miettihin jo, että kuinkahan täs käy, ku ilimootin muutaman hiehon teurahaksi ja sain samalla tietää, että ne haetahan jo viikonloppuna kyytihin. Ei siinäkää mitää, mutta osa niistä sattuu olehen ulukoruokinnas ja näin sieluni silimin, kuinka jahtaan niitä sieltä omin voimin tuskanhiki ottalta valuen, ku ensi herään päikkäriiltä justihin siihen, ku mullikuski soittaa, että pihas ollahan.

Ajattelin olla kerranki etuaijas ja orkanisoon tänne apupoika Anteron ottahan ne jo lauantaina laron poikimakarsihana, siinäku koetettihin niitä kaikkia kolomia sinne saara kaharestansa ja yks koetti kiivätä siilon aitojen ylitte, pilikahti pienehn mielehen, että se Lakso vois tulla eres etehen seisohon, kun ei keriitty aiva joka paikkahan etehen mihinkä olis tarvinnu. Puhelu tupahan ja eikähän se oo jo suihkus. Torettihin siinä, että hyvä tietysti niin, ku son kuuluusa siitä, että on myöhäs varmahan aikanansa omista hautajaasistansakki.

Ehtoolla oltihin navetas toisen apupoika anteron kans, kovaa triksevää, että päästähän poiski joskus sieltä, eikä mee yöhön asti.

Sain turvekärryt navettahan, niin äitee soittaa, että olisinko keriinny lähtiä siirtähän sitä 25 kilomerin päästä, mihinkä se oli lomamatkaltansa jääny linija-auton kyytistä, niille kotia, ku isä ei television kattomiseltansa kuule, että sille on soitettu. Ja toisin samalla mukulan sinne mummun huomihin. Keksii se sitte, että mun velii asuu siinä parin kilometrin pääs, että on vähä lähempänä, ku minä.

Hetken päästä soittaa kakara tuvasta ”miksei kukaa kertonu mulle, että mummu on jo kotona YHYYY”. Ei ny viä kukaa keriinny sinne asti. ”Minä haluan sinne HETI”, ensi täytyy jonku kyllä jakaa apet ja lypsää lehemät.

Saan lypsimet kii, niin puhelin soi seuraavan kerran ”mihinä oot?” ”No, mitäs luulet” ”Tuun kylähän” ”Tuu vain, mutta saat tulla lypsylle kans, mutta jos ohi ajat, niin vie mukula mummulahan”. Sain sitte jättää lypsyn kesken ja lähtiä laittahan hulda huoletonsa matkahan.

Lopulta, ku pääsin navettahan totesin olevani jo auttamattomasti myöhäs suunnitelmmistani.

Jatkoon lypsämistä, kunnes Luoteelle ei saanu saatanallakaa konesta kii. Ei imeny, vaikka tein mitä. Irrootin tykyttimen, avaalin kaikkia sellaasta, mistä mulla ei ollu mitää käsitystä mitä ne teköö siinä lypsimes. Soitin isännälle ja huusin kurkkusuorana koko lypsykonehen alimpahan helevettihin, käskin se soitta Makelle, kun en ymmärrä lypsimien sielun elämästä mitää. Se sai linijan auki antaaksensa neuvoja, ku me viisahat lypsäjät huomattihin, että mairon kokooja on ääriänsä myören täynä maitua, sitä valuu lianeroottajasta, tiivistehien välistä ja joka rei'ästä mistä ikinä oli maharollista. Ja maitpumppu huusi hoosiannaa.

Kipitettiin ottahan filtteri pois ja ihimeteltihin mitä se mahtoo sisältää, ei keksitty oliko ne salaasia soluja, joita en ennen lypsyä huomanna, vai oliko se pirun pumppu hieman epätoimivalla katkaasijalla hakannu mairon juoksevaksi oivariiniksi ja tukkinnu filtterin sillä. Seuraavaksi ihimeltihin millä saarahan painehen uurellensa ylähä.

Kaiken huipuksi Make löi kätensä maitopumpunmoottorihin, josta joku yliviisas kotitarveinsinööri oli jemmannu tipahtanehen moottorinsiipien suojan parempahan taltehen. Ihimettelin mustia muovin kappelehia laattialla, kunnes älysin, että ne oli niitä siipiä mitä siä pohojas oli.

Siinä vaihees vittutti jo niin, että melekeen jo nauratti, ku puoli kymmeneltä sain eriksensä menevät lypsettyä ja muistin, että pitää viä lehemä siementää.

Aamulla heräsin siihen, että tuvas on saatanan kylymä, luulin ensi, että tuuloo vain niin lujaa, kunnes sain puhelun johona kerrottihin, että pannuhuone on yöllä pirättäny. Päätettihin, että ensi teherähän askarehet ja sitte ihimetellähän mitä sille tehtääs.

Mullikuskiki pelijätti aamulla maitohuonees tonkkia pestes, hiippalli selijä taa ja sanoo ”Terve”, hyvä ku en joutunu housupyykille.

Taitaa olla pitkä viikko.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Kätilön hommia, asennosta ku asennosta



Tällääses meirän kokooseski karijas pakkaa olehen nuota poikimisia välistä ruuhkaksi astikki, vaikkei niitä vasikoota ny sentäs synny ku noin kuuskytä vuores. Tosin viime vuonna vasikoota oli poikimisihin nähären huomattavasti enemmän, ku kaksoosia tulli seittemät tai kahareksat, en enää jaksa enää eres muistaa monekki. Mutta tuntuu, että niitä plopsahteli tulehen naapurienki tarpeesihin asti.

Yleensähän lehemä on hyvä poikimahan, se teköö ja mullijaa sen vasikan ominvoimin pihalle, ja siihen ei sen tarvitte puuttua. Monesti näyttää poikivalle monta päivää ennen, ku oikiasti eres poikiikaa. Ja jos poikimakarsinahan viet, ja ajattelet, että nyt se perhana räjähtää limoosta päätellen käsille, niin sepä rupiaaki rakentahan sinne pesää pahanoohin, kaivaa poteron mihinä makaa ruoto ojos,niin että välistä pitää käyrä kattomas onko eres hengis.

Minttukaakao siirrettihin sunnnuntaina poikimakarsihan, kattelin tällä torrella kehittynehellä karija ja poikimasilimälläni, että kyllä se varmahan kohta poikii. Laitoon riimun päähän ja lähärin tallustamahan sen kans. Koko lehemä oli kyllä niin ”velton” oloonen, takapää lyllyy aiva kävelles, että aavisteltihin isännän kans, että nyt me jopa saatetahan olla oikias.

Isäntä sitä kävi kattomaski yöllä pari kertaa, muttei ollu tapahtumia.

Aamulla siä navettahan mennes näkyyki sitte saatarin suuret sorkat. Eiku ettihin poikimavalijahia, ku hieho keskittyy lähinnä syömähän kaikkia syötäväksi kelepaavaa karsinasta, pötkötti kylijellänsä ja koetti kurkotella kauimmaasehen rehutuppuhun, minkä ikinä keksiikää. Ja ruokaa ja pahanaa katos sinne mahan syöveriihin, poikiminen tuntuu olevan sille se sivuseikka. Kyllä se muutaman kerran lykkäski kunnon mölähryksen saattamana.

Isäntä rupes vetähän sitä polttojen taharis ja näin, että ottasuoni oli se mikä pullistuu. Naama muuttaa pikku hilijaa punaasemmaksi ja punaansemmaksi, posket pullotti ku ilima pallot ja vasikka ei himahtanukkaa siä suursyömärin takalistos.

Kysyyn varovasti, että haluaasikko, että mäki tulisin sua vähä auttahan. Sai se ähistyä, että olis varmahan aiva paikallansa sellaanen toiminta.

Kömmiin airan lävitte ja ruvettihin Lakson siinä valijahis kiinni olles, että mistä kohtaa mä vetääsin. Koetettin olla ensi vierekkään, mutta tuntuu, että toinen veti oikialle ja toinenn vasemmalla.

Seuraava asento oliki sitte, että koetin ottaa Laksua takaapäin kii, ja olla painona, perse kastuu siä poikimanestees ja sanoon, että ei tämäkää ny paskan häävi asento oo, että jään sun alles jumihin, jos se vasikka yhtäkkiiä irtuuaki sieltä lantiosta.

Sovitin seuraavaksi itteni Lakson etehen takapuoli sen naamahan kiinni olehen etukamaras. Ei tarvinnu siinä kauaa hehtaaripersettänsä työntää lähemmäs sen naamaa, ku se käski mennä muualle, häiritti kuulemma miehisiä ajatuksia lehemän poi'ittamisen sivus. Se hetkuva perset ei auttanu yhtää.

Lähärin pois ja kohta se ja Minttukaakao oliki saanu maailmahan lehemävasikan. Ouzon, taisin olla vain häiriönä kummallekki. Kaikkeni yritin olla kerranki avuksi, ja heti moitittihin ;)

torstai 9. maaliskuuta 2017

Lehemän kaltaanen märehtijä




Sitä on kohta kymmenen vuotta puurrettu omas navetas, välistä tuntuu, että se kymmenen vuotta on heitetty täysin hukkahan. Että elämä ei tuo etehen enää muuta, ku uusia pettymyksiä, etton päässy unotahan, sen mistä silloon aikanansa haaveli ja nauttii.

Suunniteli tekevänsä, sen loppumattoman uskon ittehensä ja toisehen, siihen, että jokaanen päivä on uus maharollisuus ja alaku. Ja että jokaases päiväs on jotaki hyvää, uutta opittavaa.

Nykyänsä monesti tuntuu, että meinaa mennä kontillensa ja lakata yrittämästä niinku se kanttura liukkahalla pellolla. Tekis mieli heittää kintut levällensä ja orottaa, että kyllä joku tuloo mun tästä hilaahan traktorin kauhahan ja kiikuttahan suojahan, peittelehen peitoolla ja silittähän korvan takaa ja sanohon, että kyllä se siitä.

Toisinansa tuntuu, että tämä työ ja se hilijaasten kumppanien kans navetas työskenteleminen on teheny ittestäki hyvin vähä sanaasen. Sitä on tullu omalta osaltansa märehtijäksi, mutta toisinki se nauta, joka märehtii rehujansa, se lypsäjä märehtii omia murehiansa, kuulemiansa uutisia, tulevia huomisia ja niiren mukanansa tuomia muutoksia.

Välistä tuntuu, että olis paree, ku tukkiis omanki turpansa täytehen rehua ja purekselis sitä, eikä liikaa ajattelis maailman murehia. Heittääs pötköllensä partehen ja sulukis silimänsä ja näkis unta, niinku se nauta. Huulet lepettaas ja silimäluomet räpsyys, jalaat vähä nykiis, uneksiis tulevista kesistä, auringon paistehesta ja kuulahasta ilimasta.

Mutta koska on vain tyhymä ihiminen, eikä oo luotu siihen nautamaasehen elämisehen, kykyhyn olla murehtimatta tulevaa ja huomista, niin tahtoo ne lypsyt siä lehemien välis mennä mietties kaikkia turhaa.

Toisinansa toivoos, että joku ymmärtääs suaki ja sun sanattomuuttas samallalailla, ku se hoitaja niitä nautojansa, näkis silimän liikkeestä, korvien asennosta, turvan vipatuksesta, onko sun hyvä vai huono. Mutta ihiminen ei oo niin kykenevä näkehen asioota toisistansa, ku nauroostansa.

Minä ja mun lehemäni, samanlaasia, märepalan pureskelijoota, toinen vain saa nielaastua ne ja suollettua paskaksi, toinen jauhaa samaa palaa kauemmin, hyvä ku ei verä sitä välistä väärähän kurkkuhunsa ja tukehru siihen.


maanantai 6. helmikuuta 2017

Lehemän maallinen voima




On täs taas tullu torettua, ku elämä heittelöö kävyyllä ja kivillä mennen tullen, että lehemä se on joka naisen tiellä pitää.

Silloonki, ku et jaksaas mitää, sullon se lehemä. Navettallinennautoja, jokka orottaa kostiat turvat rauhallisesti jauhaen, märepaloja mässytäen, että se niiren oma hoitaja tuloo. Laittaa aamusta valot päälle, seisoo hetken siinä navetan ovella, vetää keuhkot täytehen lehemän hajuusta ilimaa.

Sulukoo silimänsä, hengittää syvähän. Keskittyy, ammentaa soluuhinsa sitä lehemänn tyyneyttä. Sen aiva tuntoo niistä, kiireettömyyren, levollisen olon. Vois kuvitella, että siä suurien silimien takana, karvaasen pään uumenis mietitähän syntyjä syviä. Laitetahan maailman murehia uutehen järijestyksehen.

Siinä seisuessansa, ympärille kattellessensessa tuloo seurattua niitä nautoja muutenki. Niiren tyyniä olemuksia, ne makaa. Kylijet kohooloo, eivät juuri päätänsä käännä, tietävät, ettei viä oo kiire.

Lähäret kävelehen, tervehrit lehemiäs.

Sitä mukaa, kun saavut kolas kans, ne nousoo. Jotaki harvaa pitää pökätä kankkuhun, kehoottaa, että voisko arvon rouva nousta. Pää kääntyy suhun päin. Leuat jatkaa jauhamistansa, silimis pilikahtaa. Lehemä kääntää päänsä, lakkaa märehtimästä, tuhahtaa aiva ku aikoos sanua sulle, että meekkö siitä. Hieman ähkääsöö ja nousoo jaloollensa.

Venyttelöö ittiänsä, kääntää häntää sivulle, päätä körmylle, että saa rankansa taipumahan.

Jatkaa olemistansa, märehtimistänsä siinä seisaallansa.

Jatkat matkaas etehen päin parsiriviä, osa orotteloo jo seisaallansa, nousevat etukätehen, toisten mielestä et ansaatte mitää huomiota, ovat aiva sen näköösiä, että koettavat vetää pettua tiukemmiin korvillensa.

Niin te jatkatte aamuusta puuhanne, lypsäjä ja lehemät. Kumpiki toisistans riippuvaasia.

Kumpi lopulta on se joka on enemmän toisellensa elämässänsä velekaa? Se ihiminen nauralle vaiko nauta ihimiselle? Välistä tuntuu, että son minä, että se lehemä on se joka huononaki hetkenä pitää hoitajansa jalaat maas.

Lehemä on ja pysyy, tarvittoo sua päivittääsehen hoitohonsa, orottaa sua navetalle vaatimatta mitää. Kiittää hoirostansa antamalla maitua, lämpimiä henkäyksiä, noulaasuja poskelle, nyppimisiä haalarin persuksista. Välistä tallottuja varpahia, ja kirosanoja.

Mutta aamulla, ku silimäs auki saat, ihimettelet miksi tänäänki tarvittoo nousta. Kuulet makuuhuoneesehen asti navetan äänet. Jonaki aamuna niis tutuus äänis on jotaki poikkiavaa, tierät nousta heti. Joinaki aamunaa saat kuunnella niitä rauhas iliman kiirettä.

Mutta joka aamu tierät olevas tarvittu, sullon aina joku joka orottaa sua tulevaksi. Pitää sun saappahas pohojat maas, tai pitääskö sanua tukevasti paskas.


maanantai 2. tammikuuta 2017

Katuvalojen loistetta kaivates




Mietiin täs taas viikonlopun aikana vaikka mitä. Esimerkiksi sitä, että olisko sitä mukavee asua tuo taajamas, eikä tää sivukylällä.

Se pilikahti täs yks ehtoo mieleheni, kun ajoon autolla kaupasta ja poikkesin kylähän siihen kirkonkylän reunahan. Oli katuvalot ja kaikki. Pyörätiet, mikkä oli hiekootettu ja niitä oli ”silimänkantamattomihin” asti.

Tuli siinä mielehen, että voi ku olis toisaalta niin mukava asua täs. Vois mennä kauppahan vaikka kävellen, tai polokupyörällä. Ei tarvi suunnitella niin sitä kaupas käymistänsä, jos vaikka se kaffapaketti tai vessapaperi jäis ostamatta, niin senku kiipiääsit uurelleen Cresentin selekähän ja polokaasisit menehen.

Vois käyrä vaikka kaffilas (niitähän onki tää joka karun kulumas) kaffilla. Ja sinnekki pääsis pyörällä.

Vois harrastaa vaikka mitä, ku kaikki olis siinä likillä ja oletettavasti olisit sitte sellaases työs mihinä aikataulutki antaas periksi kaiken maailman jumpat. Tai sen valokuvauskurssin ja kuvankäsittelykurssin mistoon haaveellu, mutta joka alakaa justihin lypsyaikahan.

Mukulalla olis harrastukset likillä. Ei tarttis senkää kans aina vaharata siihen kellohon, että kyllon hankalahan aikahan taas tuoki, ku tarttoo lypsää ja olla navetas justihin tuolloon. Olisivat neki niin likillä, että seki saattaas mennä kävellen tai pyörällä, oppiis kulukehen itte muuallekki ku tuohon naapurin klasin alla olevalle linija-autopysäkille.

Sitei välistä tajuakkaa kuinka palijo tälläänen sivus asuminen rajoottaaki ihimistä. Kun kaikki on kaukana. Jos lähäret johonki, niin läheret melekeen autolla. Omalla kylälllä ei oo mitää palaveluja saatavana, kauppa-auto käy kerran viikos, mutta sen valikoomilla ei lopulta kuitenkaa pitkälle pötkitä. Ja kirijasto-auto joka toinen viikko. Kouluauto menöö aamulla kaharekselta ja ehtoopäivästä kaharen mais seuraavan kerran.

Siitä niin sanotusta hyötyliikunnasta, vaikka sillä koulumatkalla ei tartte haaveellakaa, ku lähin koulu on 20 kilometrin pääs. Siinä sais meleko varahin lähtiä mukula veivaahan, että talavellaki aamulla kerkiääs yhyreksäksi sinne.

Saati, että tiet on sellaasia, että kaikis on kahareksankympin rajootukset. Lyö se sinne sekahan ja sano, että toivotahan parasta.

Eihän tänne sivulle kerkiä poliisikaa, jos näet jonku epäälyttävästi autollansa ajelevan tietä pitkin. Saattavat olla johonaki niiren alueen toisella sivukylällä, välimatkaa kymmeniä kilometriä tapahtuma paikkahansa.

Moon joksus ajatellu, että ottaasko se isännänki naama vähemmän tai mun naamani sitä, hermoohin, jos ei elettääs tälläästä 24/7 elämää? Elettääs niinku muutki.

Mahtaasko se sivistys silti siä keskustakaa sen kummemmin tällääsehen maalasehen tarttua?

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Katso kengurun loikkaa...




Viime viikolla sain viimeen sen syvän inspiraation sykyäksen päivähäni. Päätiin siinä lehemää lypsäessäni, että tänään on se päivä, ku Lakson ämmä opettaa Luksuksen tavoolle tammikuista Sarkaa varten.

Kävin ensi juomas tuvas kaffeet, syömäs voikkuleivän, ettei tarvinnu tyhyjin vattoon lähtiä lehemän kans askarelehen (vaikkei kyllä mun kysees ollessani olis teheny pahaa jättää sitä leipää pupentamatta). Join usiamman kupillisen sitä sumppia vahavistaakseni mieltäni, kerätäkseni sitä kuuluusaa Suomalaasta sisua.

Tottakai oli varannu avustavan henkilön operaatiotani seuraamahan. Aiva varmuuren varalle, pääsi nimittään pilikahtahan mieleheni, että jos se homma ei ny aiva meniskää niinku elokuvis.

Laitoomme riimun Luksuksen päähän, siinei ollu mitää ongelmaa, homma näytti sille, että sujuu niinku tanssi kesääsellä lavalla auringon laskies.

Koetettihin sitte vetää sitä Fiian kans parresta pois. Lopulta toinen tuuppas puosta ja toinen veti ja Luksus jullitteli.

Saatihin liikenteesehen. Sen pää kiemurteli ku kärmes eres takaasin, ylähä ja alaha, sivulta sivulle, melekeen kuulin korvissani, että joku pillipiipari soitti sille korvan juures huuliharppua ja se sen taharis sitä päätänsä väänsi.

Saatihin ovi auki, kuvittelin tuolloonki viä, että Luksus on perin rauhallinen kanttura. Päästihin porras kivelle.

Luksus sai sen pienen ihimisen kokoosen päänsä kiskaastua alaha, naru luisti käsis sitä mukaa, kun joku tollo oli unohtanu teherä siihen jarrutussolumuja matkalla. Minä rentona ja notkiana, ku rautakanki tempauruun sen pään liikkehen mukaasesti maata kohtaavalle raralla.

Pihallaki oli tietysti kohtalaasen liukasta ja maiharitkaa ei oikeen ottanu mistää pitua, vaikka kuinka koetin niillä sutia menehen pitkin pihaa, sen pää maata viistävästi kulukevan lehemän kans.

Tuli siinä pienehen mielehen, että tämei varmahan pääty oikeen komiasti. Ja sitte se helekkarin naru lipsahtiki mun lehemän paskan silaamasta työhansikkahastani. Lehemän suurehen päähän pilihahti samas hetkes VAPAUS! Ja niin se lähti.

Karvaanen takapuoli pompahteli sinne ja tänne. Lähinnä se kipitti justihin sen verran meirän erellä, ettei saatu helevetilläkää siitä narusta kiinni. Se loikkii laituumen poikki keittiön klasin alle juoksentelehen ja tekehen mun epäonnistunehen talustus yritykseni hyvin seleväksi isännälle, joka siä hörppii omaa sumppiansa ja kehtas viä vilikuttaa ikkunasta meille kättänsä, ku köpöteltihin sen erellä köpöttelevän kantturan peräs. Teki mieli näyttää kansaanvälistä käsimerkkiä, eikä kysees ollu viitta vasemmalle.

Kierrettihin navetta melekeen kahtehen kertahan, koettaessamme eres ohojata se meirän toimintahan hyvin tyytymätöön kanttura eres takaasin navettahan avoomesta ovesta.

Saatihin me se sinne lopulta, ku otettihin yritys muutamahan kertahan uurestansa. Soitettihin Laksoki avuksi, torettihin, että me talutetahan vain Naperua ja Lakso raahakkohon Luksuksen tutustumahan Valmetin etukuormaajahan. Siinä se miettii syntyjä syviä hetken aikaa, ja kaikesta päätellen keskusteli samalla oman lehemyytensä kans syvällisesti ja päätti, että on kivee kävellä, ku kunnon näyttelykanttura.

Sainki sitte seuraavana päivän käyrä näyttämäs ittiäni muulleki lääkärille, ku eläänlääkärille. Vähä sitä huvitti, ku kuuli mitä olin touhuamas loukatessani selekäni. Ei tainnu olla nähäny tai ajatellu, että joku voi lähtiä lehemän kans näyttelyyhin.