Sivut

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Maitokiintiö




Se oli tänään yhyren aikakauren päätös Suomen maitomarkkinoolla. Huomenna meillä ei oo enää olemas maitokiintiötä. Sen on meitä hieman viisahammat ihimiset päättäny yhyres, että näin teherähän ja näin on hyvä.

Mitä se maitokiintiö sitte tarkoottaa? Meirän tilallaki oli silloon ku me alootettihin 168 tuhatta litraa kiintiötä. Elikkä sen verran sai tuottaa maitua vuores, josta sais pohojoosen tuen. Lehemä määrä oli sama, sait sen tuottaa vaikka kymmellä, tai sitte 30 eläämellä.

Ennen soli viä tarkempaa, ku meirän vanhemmatki on rakentanu navetan, sai teherä justihin sen kokoosen mikä ennenki oli, ei yhtää suurempaa. Ja äitee ja isäki ku teki navetan ja anoo lisää kiintiöitä 80-luvulla, ne kattottihin silloon niin vanhooksi ihimisiksi, ja eivät saaneet. No, tuottivat sitä maitua viä kolokytä vuotta, että se siitä vanhuuresta.

Elikkä meki ku laajennettihin siitä 25 paikasta 51 lehemäpaikkahan, laskettihin, että mitä sitä lehemää kohti tarvitahan lisää sitä kiintiötä. Siinä tehtihin sellaanen laskutoimitus, että ainaki 200 tuhatta litraa. Laitettihin anomusta vetähän hallinnollisesta.

Sattuu oli olehen hyvä vuosi, ja niitä oli jaos meleko palijo ja meki saatihin mitä anottihin. Ja laksu kans, ei se ilimaasta ollu, tosin huomattavasti halavempaa mitä vapaalta markkinoolta oli tarijolla, siä siitä pahimmillansa maksettihin 45 senttiä ja alvi litralta. Ja harvallapa sitä rahaa sen vertaa takataskus oli, soli otettava lainaa, että sait ostaa.

Nyt joku ajatteloo, että mitäs ostetti, että oma vika. Mutta soli ehtona, että sait laajentaa ja rakentaa, kiintiötä piti olla suhtees lehemä määrähän ja niiren laskennallisehen tuotoksehen. Et voinu aloottaa lehemän pitua iliman kiintiötä. Tyhyjästä sai aloottaa, mutta kiintiötä piti olla.

Mä viä toissa vuonna ostin yhyren 70 tuhatta, kattoon se silloon tarpeelliseksi, kun muuten olis rajat paukkunu, ja osa tulosta jääny saamatta. Ja tarpeesehen se tuli, mutta nyt ne rahat on heitetty vessan pöntöstä alaha. Niitei enää oo, eikä niistä mitää korvausta saanu.

Tähän asti ne on laskettu omaasuureksi, ja ens yönä se lakkaa olemasta.

Köyhdy yhdessä yössä, asialle itte mitää voimatta.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Kesä aika




Se oli sitte taas tänä aamuna kesäaikahan siirtyminen, taas kerran. Ja joka kerta se vituttaa yhtä palijo.

Se syksyynen siirtyminenki menöö viä jotenkin, ku saat nukkua yhyren yön tuntia pirempähän. Tosin palijopa se auttaa, ku oot justihin silloon tottunu siihen kuuluusahan kesäaikahan ja sen mukahan heräämisehen.

Mutta tämä on kyllä aiva perseestä. Suoraa Suomeksi sanoen. Jos sulla ny ennen kello soi puoli kuus, no kyllähän se niiren lukemien mukahan soiki, mutta vanhaa aikaa se onki sitte puoli viis. Oot aiva sekaasin, kun seinä kello, että mikä maa, mikä planeetta. Ja mikä helevetti tuos sängyn vieres huutaa. Sammutat kellon, tai tänä aamuna nouset ylähä ja meet kattohon, että onkahan se puhelin siirtäny ittensä automaattisesti, että mihinkä aikahan sä ny oikiasti nousikkaa ylähä.

Raahustat keittiöhön ja vahtaalet kaikkia kelloja matkallas, koetat sisäästää mitä ne näyttää, niitei kukaa oo siirtäny viä. Korkeentansa tekis mieli nakata ne pihalle, kun näyttävät sitä vanhaa aikaa, ja siihen aikahan sitä yleensä viä kattoo siihen kellohon ja huokaa helepotuksesta, että mä saan viä hetken nukkua.

Keität kaffin ja valamistaurut henkisesti siihen, että meet herättähän ne lehemät. 

 

Meet navettahan, laitat valot päälle. Muutama karvaanen pää kääntyy, siristää silimiänsä. Kattoo sua kummeksuen. Mitä helevettiä sä tähän aikahan tää teet? Onko sulla vähä pääs pimenny, ku ny jo tulit.

Emilia nukkuu pää partta myören,aiva oikoosena. Melekeen kuulet, kuinka se kuorsaa, näköö lehemän unta. Uneksii varmahan vihereestä laituumista, auringon paistehesta, järvirannasta ja sorkkien siä uittamisesta, vaiko pienestä lehemän lapsesta, mitä hoitaa. Oikeen sääli käy ruveta sitä tökkihin.

Tökkäät kolalla ensimmäästä, se kääntää päänsä. Kattoo viä enemmän ihimetellen. Mitä, noustakko pitääs? Ei oo kuule ruokkija viä kiertäny, ei oo sen aika. Tökkäät uurestansa. Lehemä hieman korijaa asentuansa. Sanot jo, että ”nouse ny perkele”. Kattoo uurestansa päälle. Uus pöökäys saappahan kärijellä saa aikahan laiskaa liikehrintää. Viä se kattoo sun päälle, että ”oikeenko oot tosissas”. Nousoo kumminki.

Saat kiertää sitte koko navetan, jokaasen kohorolla suorittaa saman rituaalin.

Ei se nauta tierä ihimisten kellosta, ja sen aikojen siirrosta. Ne elää omaa aikaansa, hyvin kiireetöntä, mutta tarkaa. Asiat teherähän silloon, ku niistä sille tuntuu, muu on poikkiavaa. JA ovat hyvin kaavoohinsa kangistunehia, niinku hoitajansakki.

Hyvää kesä aikaa vain, tähän totutelles taas.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Paluu arkehen




Paluu arkehen oli sitte eres eileen aamulla. Puolentoista kuukauren perseen levittämisen (no, tein kyllä ensimmääsen viikon itte, ku ei ollu lomittajaa, ja viikko olis jälijellä, mutta isäntä kaatuu ja loukkas selekäänsä, se jatkaa sen lopun) jälkihin koetti se navetta aamu.

Virittelin herätyksen erellis ehtoona päälle, varmistin satahan kertahan, että soi varmahan viiren jäläkihin. Menin maata aijoss, eli ennen kymmentä. Kääntyylin ja vääntyylin sängys, koetin laittaa tyynyä parempahan asentohon pään alle, samallalailla ku soli erellis ehtoona, että nukuttaa makiasti. Heitin peiton pois jaloolta, oli kuuma. Verin sen takaasi, kääriin itteni siihen, ku muumion, oli kylymä. Kusetti. Kattoon kellua, ykstoista. Käänsin kylykiä.

Onnistuun hetkeksi nukahtahan. Heräsin ja kattoon kellua, yks. Kääntyylin ja vääntyylin, toistin ehtoolliset rituaalit. Nukuun hetken, kattoon kellua, kolome. Ennen viittä, kattoon seuraavan kerran, en viittiny viä nousta ylähä, orotiin, että se kello soi.

No se soi, ja otti niin saatanasti hermohon, ku olis nukuttanu ensimmäästä kertaa sinä yönä oikeenki makiasti. Ei auttanu, ku nousta ylähä. Kaloritoonta mustikkakeittua hetulahan ja navettaa kohti. Epäälin vähä pihan läpi kiitäessäni, että pakkaastaki saattaa olla. Olihan sitä 8 astetta, ihime ku tuntuu vähä kalsialta.

Vaihroon vaatteheni, ja menin navettahan vahtaahan lehemiäni. Ihimettelin siinä, että oikiastikko mä nämä saan lypsettyä ja hoirettua tänä aamuna. Mistä alakaasin? Onko pakko? Voisko mennä maata takaasin, vetää peitot korvihin ja toivua, että herään joskus paremmalla onnella uurestansa.

Ei auttanu, kun tarttua hommihin. Samallalailla se paskakola vissihin sopii kätehen, ku ennenki, kerran parret tuli kolattua ja haravootua. Kuivikettaki osasin lipata kärryhyn lapiolla ja kauhalla sinne lehemien partehen. Osasin mä lomittajaaki ohojeestaa torella hyvin, vaikka se on siä navetas ollu viimeesen kuukauren aikana, kun minä itte.

Rupesin suunnittelehen sitte, että perijantai ehtoona me mitatahan mairot. Tänä aamuna testaaltihin vähä lypsinkonesta maironhoironneuvojan kans, että päästääs kärryylle mistä ne meirän solut johtuu. Vaikka kuulemma viime tankillises oli sitte ollu, varmahan ensimmäästä kertaa meirän historian aikana, alle satatuhatta.

Lehemäkki oli heti nostanu maitomääräänsä, ku navettahirviö saapuu remmihin, varmahan ne ajatteli, että ny ne yt-neuvottelut alakoo, niinku muiski yrityksis. Jos tulosta ei tuu, niin son ulos sitte.

Tästä on pakko jatkaa, vaikkei aina niin huvittaaskaa. Varsinkaa, näin pitkän sairasloman jäläkihin, se paluu arkehen on aika karu. Kumpahanki oppii, heräähän joka aamu tai makaahan lämpöösis peitoos. Kumpi parempi.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Kulkusten kilinää




Sitä lehemää siementäes toivehan on yleensä, että hänessä olokohon ja lehemä vasikka tulukohon. Ainaki ku sinne uumenihin laitat omaa rotuansa menehen. Liharotu siemennyksestä taas sitte sais tulla sonni.

Ai minkä takia? No siksi, että niillä on paree lihan hinta, ja jo välistysvasikkana niistä saa enemmän, jos sinne ne laittaa.

Jokku on ny päättäny täyttää joka kolokan ranssillansa, ja pitää sonnitki itte. Kauhia rahan kiilto silimis, minkä niistä saa sitte 300 lihakilon saavuttanehina mölliinä.Tosin ne ei aiva yhyres kullin luikahukses siihen painohon kasva, eikä iliman evästä, laarukasta ja määrällisesti palijo. Ja pitävät perkelehen viä huolenki, että heitä ei unohret (Lakupekka huutaa aina, ku se näköö jonku "Hei, moon tää, toisikko ruokaa, varmuuren vuoksi")

No asiasta joulupukkihin, meillon menos niin sanottu poikimaruuhka. Ja se on laittanu kulukuset kilikkaalehen meirän mäellä. Sonnia pukkaa tulehen tuutin täyreltä. On tullu seksatusta sonnia, kiitos vaan, olisin sen lehemääsenki Ikikukasta huolinu. Nimiki oli vasikalle jo mietittynä; Muoviruusu. Tulipa sitte Makkara, ku vitutti niin, ja sitähän siitä loppu peliis tuloo. Atrian käristettä tai balkkania.

Iltarusko onnistuu eileen poikimahan sen lehemääsen, niin tottahan se oli jo valamihiksi hengetöön. Teki mieli lykätä takaasin, oli niin paha mieli, ku kattelin sitä laron laattialla. Komiaa ruskiaa, isua, pitkä jalakaasta, torella raamikasta Centuryläästä. Kyllä solis mulle hengiski kelevannu, varsinki, ku Iltarusko rykääsi viä kannukonehen kannun täytehen maitua ekahan lypsyhyn.

Ehtoolla Enttententten rupes näyttähän poikivalle. Lima valuu ja peräpää olli muutenki torella löysä, sitä ku vähä tökkäs puoli lehemää hyllyy. Lihakset oli löystyny, valamistunu tulevahan.
Yöllä soli kiitettävästi ensi karaannu sieltä poikimakarsinasta. Laittanu pihaton sisustuksen uutehen järijestyksehen, kaarellu joka säkki kasan, purkanu vasikkapiian suojan, ja kävelly niiren finnfoamien päältä.

Ja aamun saldona oliki sitte sonni. Torella isoo ja komia. Mennentullen.

Maailma on miesten.Vissihin se on sitte se vuosi, että suurin osa poikimisista tuottaa ne munat. 

Pääsiäästä orottelles.  

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Ihka oma Jaguaari




Paalisilappuri, Härmälääsittään sanottuna. Suomeksi paalisilppuri ja näin kotoosasta paalisilippuri. Tai viä kotoosammin helevitin kones, Jakulaari ja Se-Romu.

Huomasimma heti kohta, pihaton valamistumisen jäläkihin, ettei hullukaa kuivittele niitä karsinoota käsin. Sattuu näes sellaanen rakennustekninen ongelma, että sitä pihattoa oli muutama metri kavennettava, ku voimalinija kuluki liian lähellä, ja kenenkää rahapussi ei riittäny siihen, että sitä olis ruvetta siirtähän. Ja näin ollen takakäytä on oikeen hyvän levyynen nauran siirtohon, se ei maharu siä kääntyhyn, mutta sinne ei sitte mikää veheje maharu. Pienkuormaaja mahtuu, iliman mitää pihtiä tai kauhaa.

Tämä tarkootti sitä, että kuivitus peli oli akka ja tarikko. Ja akka oli vahavasti tiinehenä ensimmääsen vuoren ja sitte mukula kainalos. Elikkä soliki sitte yhtäkkiä isäntä, jonka sitä piti kuivittaa.

Niinpä päätimme, että joku veheje siihen hommahan on saatava. Ja ikuusesta liian rahan puutteesta kärsivinä katteltihin kaiken maailman mainoksia paalisilippuriista ja muutamaa kokeeltihinki. Jeantil olis ollu enemmän ku sata jänistä. Mutta kukkaro määräs, että ostettihin Jaguar. Ja siitä se elämä Härmälääsen rauran kans sitte alakooki.

Ensinnäki se haku oli jo saavutus. Henkilöautolla traileri peräs. Ja se vekotin painaa jonki verran. Paloo ainaki karstat Avensiksen moottorista, ku verätti hyvääsesti koko matkan, oikeen isua ei voinu silimähän lyörä.



Alakuhunsa sillä kuiviteltihin kaharen taloon mullit, että on sitä käytettyki. Johonaki vaihees se rupes olehen enemmän pajas, ku töis. Aina oli jotaki rempallansa. Milloon sylinterit ”Sujahti” ja tartti nostaa se perälauta etukuormaajalla paikkahansa. Milloon on pohojan kolakulijetin lauennu, ja tietysti jäinen paali sisällä.

Välistä on menny hydraulimoottoria. Mutta täs voi sanua onnen onnettomuures olevan se, että Varmos on samanmoonen ja ku tuo Varmo oksensi moottorinsa pellolle, niin napattihin siitä tarvittava onales, ja taas Jaguaari laulaa.

Lomatoimistoki ihimetteli isännän pitkän sairasloman aikana, että oikeen oikiastikko sillä osaa joku kuivitellakki pihaton. Kieltämättä, ei sitä rakkinetta sovi aiva kaikille käyttöhön antaa. Tuloo pian enemmän vanhinkua ku valamista.

Aina vain haaveellahan muun merkkisestä, mutta kummasti tuo onnistutahan tekohengittähän kerta toisensa jäläkihin lyöntihin. Pikku-Makeki varmahan on aiva onnesta soikianan, ku soitan, että tulsikko tyhyjäähän ja kuivittelehen pihaton.

Sitei voi uskuakkaa, kuinka kauan voi konevoimin mennä siinä pihaton kuivittamises tuolla viheriällä hirviöllä.

Välistä on sitte pitkän aikaa kuvitettu mettäkärryllä,joka on nopiee konsti siihen. Mutta se loppuu siihen, ku isäntä huitaasi osan lampuusta katosta alaha hieman hallittemattomilla liikkehillä. 
 
Toisinansa tuntuu, että eristystä ei oo tapahtunu siitä akka ja tarikko aijasta. Nyt tosin enää mun ei tarvi hikoolla sen asian kans, miehet hoitaa sen kiroollessansa paalisilippurille.

torstai 19. maaliskuuta 2015

Kevättä rinnassa




Son kevättä ilimas, pahasti. Ai mistäkö tiän?
Ensimmäänen merkki oli muutama viikko sitte se, kun aamukaffi pöyräs istuun navetan jäläkihin, niin rupes kuuluhun kauhia ”kaakunta”,ja joutsenet lensi tuvan yli järvelle. Ensimmäänen ajatus ei torellakaa ollu, että ai, ihanaa, kevät saapuu, linnut laulaa ja aurinko paistaa. Tuli mielehen siinä, että nykkö nuo pirun kurapussit saapuu tuohon meirän laharella mellastahan yökauret.

Sillä sitä ne teköö, pitää perkeleellistä meteliä siihen aikahan, ku kuniallinen lehemän lypsäjä koettaas viä nukkua. Ja tällääsenä herkkäunisena ei saa, ku ne palattaa jo polottaa siä siihen tyylihin, että vois kuvitella, että siä on perheriita menos.

No lumen sulaminen on aika ilimiselevä merkki, näin tollommallekki tarkkaalijalla. Se on hävinny aiva silimis, ihaalen ihimisten kuvia facebooki syöveriis missä on hanget korkeat nietokset.

Sillä se lumen puute palijastaa yleensä kuran palijuoren. Ja se yhyristettynä Tomppapomppasehen, pitkä karvaasehen koirahan, tarkoottaa sitä, että sitä kuraa löytyy tuvastaki. Ihan kurana ja sitte sen loppu muotona, ku se kuivaa hietana. Siä tää on koiran kuvia laattialla, näköö tarkastaa mihinä se kulloonki on maannu ja mihinä asennos.

Eteenen pursuaa hietaa. Ja sen persereiän kokoosen tuulikaapin läpi tullahan suoraa suihkusta, elikkä sitte sitä hietaa on varpahan väliis. Siinähän nautit siitä, että sai kuurattua lehemän paskanhajun ittestä irti, ja astut sangoollisehen hietaa. Ei taaskaa naurata.

Imuri huutaa hoosiannaa, mutta silti ei taharo päästä voiton puolelle.

Yks kevään merkki on muuten seki, että eileen lehemät aivan selevästi kalus jo maata, ja sieltä pilikistäviä urheimpia tukkoja, jokkaa vihersi. Ei viherrä enää, Janette hoiti ainaki tuon tuvan klasin alustan siitä ongelmasta.



Seki on kohtalaasen varma merkki lähestyvästä keväästä, että lietelaari on ääriänsä myören täynä ja sitä tarttoo siirtää naapurin laarihin. Ja sitähän on siirretty. Ja sitä siirtua ja paskan määrää kattelles toivoo, että se kevät tulis hieman viä nopiammin, ja pääsis peltohommihin ja ajahan sitä paskaa suoraa sinne, ettei niin sanotusti ensi hukuttaas siihen.

Voiku maitua tulis yhtä palijo ku paskaa, mutta iliman paskaa ei kyllä tuu maituakaa, että tarttoo olla tyytyväänen ennätysmäärästä paskaa. Se kertoo myös ennätysmäärästä meijerihin toimitettua maituaki.

Kevättä rinnoissa. Ainaki lehemillä oli eileen.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Kuva emännästä

Millaanen on maatilan emäntä, se mielikuva mikä ihimisille siitä tuloo mielehen ensimmääsenä, ku sana ajatteloo? 

 

Onko se historian siipien havinan alla oleva kuva naisesta, jolla on ruurullinen huivi pääs, hiukset nutturalla tiukasti verettynä, piilotettuna sinne huivin alle. Niin sanottu askarestanttu päällä, mikähän niiren virellinen nimi mahtaa olla, sellaanen erestä napitettava, suurin piirteen polovihin asti, yllätys, yllätys, mielellänsä ruurullinen verha. Maharollisimman epäpukeva vaatekappales.

Ruskiat sukkahousut, siis oikiasti ruskiat, ei mikkää ihon väriset vain sellaaset kohtalaasen ruskiat ja vähintänsä 120 denieeriä paksuutta, mieluuten enemmän.

JA kaiken ruunaa haisaappahat.

Niin ja se emäntä ei lypsä millää lypsykonehella, sillä on aito emalinen sankoo, mitä se kuljettaa siä navetas, lehemältä toiselle. Ja lypsyjakkara, ei mikää nykypäivän hieno, vieterillä tai kaasujousella varustettu, painon mukahan säärettävä. Vaan oikia lypsyjakkara. Osa niistä on kolomijalakaasia, osas on oikeen nelijä. Ja ne kolomijalkaaset on niin matalia, että ittiä aiva häjyä teköö ajatus vääntää siihen jakkaralle istuhun, että pääsis lehemän nisiä nyppihin. Siinä oot justihi tulilinijalla, jos potkurin saat lypsettäväkses, ja sen verran matalalla, epäkurantis asennos, ettet pääse sukkana ylähä, jos se nauta rupiaa sorkkiansa heiluttahan.

Vai onko se emännän mielikuva, haave, se nykypäivän emäntä? Se jollon pääs tuubihuivi, lippis tai pipo, hiukset saattaa olla niin lyhkääset, että ne saa tukittua sinne päähineen alle iliman mitää tuskaa.

Päällänsä sillon haalarit, rehufirmojen mainos sellaaset, kaupan päällisinä saatu, tai sitte ihan itte hommatut kosteussuojatut. Avo- tai koko, mistä ny sattuu tykkäähänki.
Hanskat käres, lypsyllä ja muis töis. Lypsyllä kertakäyttööset, muis hommis on monilukuunen määrä vasemman kären hanskoja (ne oikian kären on aina hukas).

Jalaas saappahat tai työkengät. Turvakärijellä ja naulahan astumissuojalla. Kengät näyttää sille, että ne ei kävelimisehen tarvitte ihimistä muutaku näön vuoksi, ne osaa sen homman aiva luonnostansa. Tasaasen kävelyn, juoksemisehen pirun huonot. 


Eikä se nykypäivän emäntä lypsä käsin, paitsi pakon eres. Mieluuten se lypsääsä robotilla, ollen laarun tarkkaalija ja lehemän ylin tarkkaalija. Mutta kyllä se viä asemalla ja parreski saa mairot tankkihin. Luonistuu se työnteko, siinä mihinä sillä vähä vanhemmaltaki virkasiskolta.

Maailma muuttuu, me sen mukana. Jopa se maatilan emäntä ulukoosesti, sisääsesti se on se sama tervaskanto, oikeen ämmä, joka teköö kaiken, jos pakko on, ei siihen miestä tarvita, muutaku siihen hommahan.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Kirjaamista kirijaamisen perähän


Tänään tuli kurssilla puheeksi tämä maatilan, ja varsinki elääntenpitäjän asioosta kirjaamisvelvollisuus. Se, että joka asia pitää olla monehen kertahan ylähällä, monin eritavoon ja sähköösesti ja paperilla ja virallisesti ja vähä viä virallisemmin ja viä kerra, varmuureksi.

Mistä tämä tuli puheeksi? Yhyrellä osallistujalla oli kakarat kipeenä, ja niille tartti tietysti antaa vähä särkylääkestä, kuumetta alentavaa, ja varmahan viä yskänlääkettäki, ku lenssuta on kyse. Ja se siinä mainitti, että niitä ku mukuloolle antoo, niin oli päläkähtäny mielehen, että jos tarttis tämä sama teherä sikalas.

No minen sioosta tiä mitää, oon kyllä niitä koulus hoitanu, mutta sanoon aikanani lomatoimistollekki, että kiitos, mutta ei kiitos. Että se sika kerkiääs kuolla ennenku tajuaasin, että son kipiä. Että justihin sen verran, ku sika pohojan tähärestä, näin vertauskuvaa käyttääkseni.

Lehemistä tiän, ehkä, vähä enee. Ja niistä kirijaamisista. Varsinki, ku huomasin täs yks päivä, että ei ne helevetin eläänlääkärien hoirot ookkaa menny keltää automaattisesti Nasevahan, mihinkä ny kaikkien pitääs nykyänsä kuulua, ja tierot sinne ilimoottaa.

No minä näppäränä emäntänä hain siemennyskansion navetalta, rupesin kahalaahan siemennyskorttia läpi, mitä niihin on merkattu, ja ottahan siinä samalla selekoa hieroglyfiistä.
Sitte kävin lävitte sen Proagrian jakaman pohojan, mihinkä on ruvettu viime syksynä merkkaahan viä niiren korttien lisäksi ne lääkitykset.
Sitte kävin läpi vasikkojen -ja muun nuorkarjan yhteesen kortin, mihinkä on merkattu kaikki nupoutukset ja vasikoiren hoirot. 

 

Sen jäläkihin kaivoon eläänlääkärien laskujen mukana tulleet paperiset selevitykset lääkityksistä, että sain selevää niistä lääkityksistä, mistä en saanu selevää niistä siemennyskortiista. Kävin sitte jokaasen annetun lääkitysen yks kerrallansa lävitte ja naputtelin ne sinne Nasevahan yks kerrallansa.

Ajatelkaa, jos mä annan lehemällä yhyren kipulääkkehen, se tarttoo kirijata ensi sinne siemennyskorttihin, siihen ylimäärääsehen lappuhun ja Nasevahan. Ittelles jos otat lääkkehen, niin riittää se, että muistat suurinpiirtein ajoos ottaa ja tarvittavan määrän vuorokauren aikana.

Toisalta ymmärrän se, kannibalismi on lais kiellettyä, ja ihimislihaa ei kukaa syö. Nautaa ja sikää syörähän, mutta joskus tuntuu, että kohtuus kaikes. Tälläänen tavallinen taatelin tallaaja on välistä niiren kans solumus, kirijasinko vai en, teinkö aijoos, vai oliko päivän myöhäs. Saanko sanktiota, oonko huono ihiminen. 
 



torstai 12. maaliskuuta 2015

Koulutksen tulosta

Koulutus, se ei kuulkaa tee pahaa kellekkää. Ja vanhemmalla iällä se tahtoo mennä paremmin totehenki, ku nuoremmalla. Varsinki Lakson kohorolla oon ajatellu käynehen ainaki nii. Eikä tuo oma kaupan alakaa aiva putkehen menny, en epäsopivampaa alaa olis voinu keksiä ittelleni.

Miettikää ny nuota kakaroja, sillä niitähän ne vähä pakkaa kuurentoista vanhoona olehen, mikkä alootta ammattikoulut. Siinä ne on, vähä niinku ne lehemät laituumella ensimmääsenä päivän, meno on villiä.

Isännäkin opiskeluaikaa oon sivusta, vähä vanhempana (ja omasta mielestä niin saatanan viisahana) seurannu, ensimmäänen ajatus oli, että voi jeesus, eikai tuon tyhymempää jätkää voi ollakkaa. Että se opikselu keskittyy varmahan siihen luonnollisen toiminnan opiskeluhun, jokaanen voi sitte ihan omas pienes mielessänsä kuvittella mitä soli.

Näin vanhempana, väsynehenä, ja aina vain niin saatanan viisahana, kerkiää keskittyhyn muuhunki ku läheesten kontaktien luomisehen opiskelukumppaniihinsa, ja siihen, että kohta on keskiviikko ja sitte pian perijantai.

Elämäni paras kurssi-ja koulutus on ollu tuo siemennyskurssi, siitei kuulkaa pääse yli eikä ympäri, tuli kuulkaa käsiteltua herelmällisyyttä kantilta jos toiselta ja lehemän peräreikäki tuli tutuksi. Eipä enää yhtää epäälytä lykätä sinne kättänsä ja tarkastella tilannette siltäki kantilta, sieltä seleviää monta asiaa, etenki se, että onko sitä sontaa tulos vai ei.

Sitte on käyt kaikki laatusopimuskoulutuksia, kai neki paikkahansa on tarpeellisia, mutta anti on jääny vähä vähemmälle mielenkiinnon kohteelle.

Nyt oon ilomoottanu itteni, ja Lakson myös, sellaaselle näyttelykurssille, voisko sanua, että Senior Handler, kerran se Junior ikä on meirän kohoralta ohitte. Mennähän kattohon vähä sitä lehemää sillä silimälllä, mitä siä näyttellyys tapahtuu ja teherähän, kuinka toimin lehemän kans sielä. Tai niin mä luulen.Ja ajatelkaa, sitä kuuluusaa laatuaikaa yhyres, saavat muukki kuunnella, ku meillä tuloo riita siä. 

Tämän ja huomisen päiväänen sosiaalisenmedian käytön kurssi taas koituu teirän lukijooren riesaksi. Voin kokeella, jos tuonne päähän ny mitää enää uppuaa, niin uusia juttuja ja ireoota. Tuntuu, että pää on niin täynä lehemiä ja niiren olemusta, että vastaanottua muun suhteen ei palijo tapahru.

Jos täs elämänkurssilla on jotaki opittu, niin se, että elo Lakson kans ollu lopulta aika leppoosaa. Minkä se sille voi, että toinen on vain perus pessimisti. Seki on oppinu, ainaki sen, että jos haluaa tietää jotaki mieltä masentavaa, niin kysyy emännältä, se pystyy yllättähän aina siinä, mitä kaikkia sitä voi keksiäkkää.

Että jatketahan opiskelua elämästä, lehemistä ja ittestämmme. Ikinä ei tulla valamihiksi siinä. 

 

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Vieraaleva tähti

Tämän päivän vieraaleva tähti oli sitte teurasauto. Tiä ny sitte onko se niin kauhian kiva asia, laittaa se työkaveri sinne kyytihin, lyörä ovet kiinni peräs, ja kattua ku takavalot häviää tuonne Kivistön kurvihin. Tietää, ettei sieltä kyllä ainakaa takaasin tulla, että se seuramatka vie vain yhtehen suuntahan, paluukyytiä ei oo tarijolla, kyytihin noussehille.

Sinne on täs vuosin varrella ja jonki verran lehemiä laitettu. Ensi laitoon niitä kotonani kyytihin, siä oli sonniaki, että niitäki on muutama saateltu matkahan. Siihen hommahan en sekaantunu sen kummemmin, ku näytin pöyrän puolelta, että mikä tai mikkä poijat ne tällä kertaa on ajelu vuoros ja siirryyn takavasemmalle kattohon, että kuinkahan täs käy. Riimu päähän ja menoksi. Sonni on muuten monasti heleppoo siinä, ku lehemä.

Lehemää on kulijeteltu pitkin navettaa, son tottunu menehen jostaki ovasta tai ovista, ja sinne yhtehen suuntahan on, ainaki meillä, kohtalaasen epäsuotavaa mennä. Ja sinne suntahan tarttis mennä, ku se teurasauto saapuu.

Siinähän koetat olla suuri lehemä kuiskaaja, ja kertua sille hyvin epäälevääsen näkööselle kantturalle, että kyllä se kuule tänään on aiva suositeltavaa kävellä omin pikku sorkkasin tuonne päin, ettei kantaa tarttis.

Pistää välistä miettihin, että mitä niiren karvaasis päis oikeen välähtääki. Hoksaako ne, että tuonne suuntahan Aluna ja Alissaki meni, tuosta ovesta, ja eikä niitä sitte oo enää näkyny. Menöökö se tieto emältä vasikkalla, että tuo on se ovi, josta ei oo takaasi tulemista.

Siinä tuloo kaikkia mielehen, ku tunkkaat sitä lehemää puosta ja koetat lykätä omaki perse silimä tuumaa pitkällä. Nelijä sorkkaa on juurtunu betoonihin hyvin tehokkahasti, välistä tekis mieli kattua, että onko se kasvattanu juuret.

Herra Hurtta on täski asias oikeen eherotoon. Siton kehuttuki, että se jaksaa orottaa justihin siihen asti, kunnes käsky käy. Sitte on yks isoo HAU. Ja toinen isoo loikka ja lehemä on autos. Muttei sitä ny aina huvita, välistä on tärkiämpää maata pahana läjäs ja kattua, mitä ne ihimiset teköö.

Meillä tosin nykyysin se autohon laittaja on isäntä. Son jotenki sille sopevampaa hommaa. Mä niitä lypsän työkseni ja raapputtelen niiren perspieliä ja karvaalen, sillon kliinisee suhtautuminen nuohin nautoohin. Varmahan, ku se katteloo niitä palijolta sieltä ruokintapöyrältä, eikä jouru vuorattahan verta, hikiä ja kyyneleetä siä parren puolella.

Sellaasta se elämä on. Huumoria olla pitää, välistä vähä hurttiaki. 

 

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Ihimisen paras ystävä




Koira, mikä ihana tekosyy olla kerrankin neiti hellämieli. Lässyttää hurtalle ja rapsuttaa koiran korvan taustaa niin, että karvat pöllyää. JA koira nauttii, painaa pään syyliin ja laittaa silimänsä kiinni. Jos lopetat Herra Hurtta avaa ne heti, kattoo päälle hyvin syyttävästi, justihin niinkuin koira vain osaa, miksi lopetit?

Isäntä meillä tapaa sanua, että koira saa siltä emännältä sen kaiken hellyyren, hyvin tuhulaalevaasesti, mitä se koettaa kaikilta muilta nuukaalla. No kuri se helevetiski olla pitää. Koiran kohoralla on kieltämättä tapahtunu, ehkä joskus, pieni poikkeama asiasta.

Niinpä jos isäntäki haluaa suurta sielujen sympatiaa, ja navetas sitä orottaa vai karijuva leijjona se hakoo heti Herra Hurtan mukahansa. Joskus oikeen pitää ihimetellä, että mistä se koiraki tietää, kuinka sinne ny tällä kertaa pitää tulla sinna navettahan. Silloonku son omalla kierroksellansa siä, se mennä pompottaa sellaasta huoletoonta koiran ravia menehen karvat heiluen. Aiva näköö päälle, että se siä koiran päässänsä viheltelöö mennessänsä, iliman huolta ja murhetta. Mutta sitte ku se tuorahan leijonan kesytys reissulle, se tuloo arvokkaasti kävelle, häntäänsä heiluttaen, osaa ottaa sellaasen koiran ilimehen karvaasille kasvoollensa ja viä ku pääsöö lähelle laskoo vähä leukaa maata kohti ja nostaa häntänsä oikeen kipparella, se on jotenki niin huvittavan näköönen siinä vaihees, ettei voi ku nauraa.

Oikeen Herra Hurtta. Maalaaskoira. Tuo se toosaa pitkin markkia, käy välistä isännän kans ajalemas traktorilla, hakoo rehut aumasta, istuu Valmetin jalaka tilas ja kattoo silimä kovana osaakko ny ottaa sen oikialla lailla, vai kaappasikko multaa mukahas. Entises Valmetis se istuu takaikkunalla, ku siä oli lisäpenkki, sieltä oli hyvä tarkkaalla tilantehia. 

 

Välistä tuntuu, että sen elämän tarkootus on nukkua. Nukkua voi navetaski, pentuna ja luultihin, että son kuollu, ku se veti sikeetä lehemän takana paskakäytävällä, aiva reporankana. Lähempi tarkastelu sai silimät aukiahan ja koiran nostahan päätänsä. Ja pentuna se monta kertaa jäiki navetalla pahanoohin maata, lehemien seuraksi. Kyllä se nykyäänki makaa vanhas rapavarastos pahanoos, sieltä on hyvä tarkkaalla tilantehia. Sieltä se sitte kömyää ylähä, ku huutelet.

Kesä lähestyy ja paimennuskausi alakaa pian, tekis mieli koettaa mennä sen kans johonki kurssille, opittaasko me mitää uutta. Tai oppisinko minä mitää uttaa, koira osaa kyllä. Lähinnä se varmahan tuntoo turhautumista, että tuo tomppeli ei tajua mitä mä tarkootan.

Ihimisen ainut ylellisyys, oma koira, sielun kumppani. Mistä se tietääki, että tänän tarvii olla kova työkoira ja läksyttää lehemiä, ja tänään mun tarttoo olla lempiä seurakoira, seurata emäntää, ja tänään mä oonki sitte ajokoira, istun autos tai traktoris.

Se on käyny katsastamas usiamman autonki, istunu siä sisällä ja vaharannu nostorilta, että mitä ny teherähän. Tai pajakoira vahtii kuinka ruuvit ja mutterit aukaatahan ja mitä se härveli on syöny. Mitähän sillä olis meistä sanomista, jos se osaas puhua. Välistä tuntuu, ku se päälle kattoo, että palijoki olis.

Kyllä koira koiran tuntoo. 

 

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Antibioottitestin tekua

Lehemiä, kuten varmahan ootte huomannu, täytyy kans välistä ”vähä” hoitaa kaikenlaasihin vaivoohin, utaretulehruksihin ny pääosin. Ja niitähän hoiretahan sitte perinteesesti, niinku ihimisenki ”utare”tulehrusta, penisiliinillä. Penovettiä ja Ethancilliniä pistoksina ja Carepeniä tuubiina, että tokenis kerrasta, eikä jäis sellaaseksi mysteeri soluttajaksi.

Lääkitys kestää yleensä 5 päivää, ja se annetahan sulle, ku ensi oot ottanu siitä lehemästäs maitonäytteet ja lähettäny ne analysootavaksi, että mitäs pöpyä se utares sisältääkää, onko Uberista, Aureusta, Kns:ää vai jotaki muuta mystistä. Osa on kyllä sellaasia, ettei niihin auta muu, ku umpehen pano, tai teurastamo. Ja se viimeeksi mainittu saa sen solutksen loppuhun kerrasta, ei tartte enää sitte murehtia, tulooko rönttiä vai ei.

Lääkityksen päälle on varoaika, minkä sä kans lypsät eriksensä, niinku tuon hoitomaironki (meijerillä kuulkaa testatahan joka tankillinen mikä tilalta lähtöö, että ei oo pelekua, että se käyttöhön pääsis, jos on lirahtanu ab sekahan. Saat helevetillisen laskun siitä hyvästä). Meillä sen juo vasikat, säästääpä juomarehu kuluus. Täs kuuskaa ei oo tarvinnu oikiastansa yhtää ostaa vasikoolle Starttia, ku on aina joku menny tai paremminki jokku menny eriksensä. Varoaikaa kestää vähintänsä se 6 vuorokautta, ja sitte sä saat ruveta tekehen kotitarve analyysiä siitä mairosta.

Meillon kuulkaa meijeriltä sellaane laites siihen, millä se teherähän. Lypsät lehemän eriksensä puhtahilla vehkeellä, meillä tapahtuu yleensä kannulla. Otat siitä mairon jemmahan, pienehen mittakippohon.

Tuut tupahan, laitat testerin lämpiähän. Nyt onki sellanen mihinä sitä maitua ei enää tartte keitellä ja jäährytellä. Se ereltävä versio, T-101 oli sellaanen, että ensi keitit sen mairon, mahtooko olla, että kiuhuttelit sitä viis minuuttiä. Koetit saara sen plötköksi mennehen pipetin sieltä telineestä, irti, poltit yleensä sormes siinä hommas. Sitte jäähryttelit sitä maitua vesikraanan alla, ku se piti saara takaasi sopevan lämpööseksi. Jeesus mikä työmaa, mä inhosiin sitä. Ja monasti laitoon testit menehen meijerille, että tehkää te.

Nyt vain otetahan maitua pipettihin ja puhkaastahan ampulli, tiputetahan ne mairot sinne, tosin toooorella varovasti, sen ei saa lirua sitä putken seinää pitki, tai voit saara väärän tuloksen. Tämän testin tapaukses ei tosin voi saara väärä tulosta sillälailla, että näyttääs, että on puhurasta vaikkei ookkaa. Vaan saat siis tuloksen lääkkehistä, vaikkei niitä enää siä mairos oliskaa.

Sitte sinne ”Deviltestihin” (taitaa olla Delvo tai vastaavaa”. Ja mikä parasta, siinä vehkehes on hälyytys, senku laitat päälle, niin se huutaa ku hyeena kolomen tunnin päästä, jolloon saat mennä vahtaahan, että mitä se sun lehemäs on syöny.

Tälläänen yksinkertaanenki emäntä osaa tuon teherä. Ja on niitä tehtyki muutama meirän taloos. Tarttis tänä ehtoona taas laittaa yks tulille, Kiowalla olis sellaaset aijat.
Kiitos kysymästä, Kiowa voi muuten hyvin. Tosin sen toosa on aika härskin näköönen, mutta uskomme vahvasti, että aika toosanki parantaa.


torstai 5. maaliskuuta 2015

Tieto lisää tuskaa




Moon joskus ammoosina aikoona ollu johonaki koulutukses, johonka tuli joku emäntä meille kertohon lehemän pirosta ja kuinka vaikiaa se on ja mitenkä on ihimeellistä, että se lehemä voi yhyrestäkää elinpäivästänsä selvitä hengis. Soli suurin piirteen ainut asia, mikä siitä sen puheesta tai luennosta jäi mielehen.
Pani kyllä vähä miettihin, että minkä takia se sellaasen piti, ei ollu kauhian kannustava puheenvuoro maharollisille tuleville tuottajille.

Sanoma oli lähinnä se, että oo hullu ja hommaa ittelles elään joka omistaa ensinnäki ruuansulatuksen joka muistuttaa kiliju pönttöä, se saattaa, jos hyvin sattuu, vaikka räjähtää.

No kieltämättä, se on tullu joskus mielehen, että palijo vähemmällä tierolla nauran sielun elämästä ja sen maharollisista vaaranpaikoosta ja sairastumisen aiheesta, menis varmahan monta päivää palijo huolettomammin. Ei tulis kuulkaa niin murehrittua, että se saattaa muuten sairastua siihenki. Johonka kirijas oli lehemällä sairautena punaanen pöpö, aika kuvaavaa mun mielestäni.

Varsinki, ku tänä talavena oon tuskaallu utaretulehrusten kans, ja mistä ne johtuu. Olis kuulkaa heleppo syyttää kuunkiertua, auringon asentua, ja sen paistamisen puutetta ja sitä punaasta pöpyä.

Mutta ku se ei varsinaasesti, vissihin oo maharollista, niin otinpa sitte seleeninäyttehet tankkimairosta, ku jotenki tuli mieleheni, että josko sillä vähä vois olla tämän asian kans yhteyttä.

Ja täytyy sanua, että tieto lisää tuskaa.

Arvot oli, kuulemma, samalla tasolla, ku luomutiloolla, eli aika hälyyttävillä. Ja sai eläänlääkärinki ihimettelehen, että mitenkä se on maharollista. Emmä oikeen osannu sanua yhtää mitää. Mistä mä olisin alakanu, tätä tilaa on, ehkä, joku muuki vilijelly joku muuki ku me. Ja neki ratkaasut vaikuttaa tähän asiahan. Ja kieltämättä varmahan seki, että Yara on ollu kohtalaasen kallista ja on ostettu muualta sitä apupaskaa. Ja kai se seleenin syöttö pusistaki on ollu sitte vähä puuttellista.

Eipä siinä, etehen päin, ku mummo lumihanges. Hyökkäys suunnitelma valamihiksi ja piiittähän joka nautaelään mikä parsinavetan sisäpuolella oli. Voin kertua, että oli muutama ruisku ja neula ja tyhyjä selevit-pullo, kun päästihin loppuhun asti.

Nähtihin kaikenlaasta suhtautumista asiahan. Janojuomasta ei eres huomannu, että joku pisti. Ipana koetti hakata sen neulan hengiltä päällänsä. Ihime kokeeli, josko huutaas niin lujaa, että se pistäjä luovuttaas suosista. Jessika hyppii ku paraski rodeo härkä. Ja kaikkia siltä väliltä.

Luulen, että oli piikittäjienki seleenin saanti hetkeksi taattu. Nyt tarttis sitä mukaa pökkäällä, ku niitä tuorahan navettahan umpiosastolta.

Elämä on, ihanan kallista. 

 

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Henkilökohtaanen herätyskello



Ajatelkaa, meirän isännällä on henkilökohtaanen herätys kello. Siis minä. Käykö kateeksi? Luulen vähä, että ei käy. Varsinkaa ku on tuollaane sikiuninen, ku meirän mies. Ei sitte herää pienistä, se on onnistunu heräähän joskus aamulla isoo koiran rohojo vierestä. Koira oli pelijänny katolta putuavaa lunta, eikä varmahan ollu mitenkää salaa ja hilijaa sinne sänkyhyn pompannu. Isäntä vain jatkoo kuorsaamistansa kaikes rauhas, aamulla oli kuvitellu, että emäntähän se sinne vierehen on tullu läähättämähän.

Herätys tais olla aika karu, ku karvaanen koiran rontti nuolaasi ensimmääseksi naamaa. Onnellinen ku oli, että sai koko yön häirittemättä nukkua sängys, varmahan vähä kainalohonki oli koettu vetää.

Mutta sille henkilökohtaaselle herätyskellolle se on kuulkaa yhtä helevettiä. Miettikää, jos oot yksin lomalla, niin sun on silti noustava, ku mikää tavallinen pieni herätyskellon ääni ei saavuta sitä Lakson tajuntaa. Tai saavuttaa se sen verran, että käy jonkilaases vähääsemmän unen tilas, ja omistaa automaatti peukalon. Osaa sammuttaa sen puhelimen hälyytyksen nukkuessansa. Ihaaltava ominaasuus.

Mutta siinä ku, itte heräät siihen, että se saamarin kello huutaa ku palosireeni siä toises pääs tupaa, ja varsinki jos se huutaa toisella puolen sänkyä ja toinen vain kuorsaa, voi miettiä sitä kiukun määrää minkä herkästi saavuttaa. Ensi kömmit sen toisen yli ja sammutat sen kellon, ettet hetken päästä hakkaa sitä palooksi.

Sitte koetat hellästi pökkiä, ”kuuleppa kulta, olis aika nousta”. (Uskookahan joku, että mun suustani sellaasta soopa pääsöö?) Pari kertaa koetat niin. Sitte painat silimiä tiukasti kii, lasket takaperin kymmenehen, koetat hillitä vitutuksen määrää.

Koeta ny nousta” vähä kovemmalla äänellä. Ehkä jotak reaktiota havaattavis, joojooo. Ja kuorsaus jatkuu, tosin et sä voi olla varma, onko se yhtää hereellä, Lakso on kehittäny täs yhyreksän yhteesen ja seittemän tilanpito vuoren aikana uskomattoman kyvyn puhua unissansa.

Seuraavaksi vaaritahan jo vähä kirosanojaki, lähinnä koeta ny perkele. Meet keitähän kaffia tai saat sen zombiena keittähän sitä kaffia. Senki mielenkiintoosta, ku se on muka mielestänsä tiputtanu sumpit. Saattaa olla purut paikallansa, muttei vettä tippaakaa, tai kylymä vesi kannus ja keitin pois päältä. Onpa se joskus tiputtanu erellis ehtoolliset kaffitki uurestansa.
JA mikä parasta, isäntä palautuu aina sänkyhyn ku taikaiskusta, pitäähän sitä ny sen aikaaki levätä, ku kaffi tippuu.

Sitte sä huutelet sieltä kaffepöyrästä, ”tuu ny jo” ”koeta ny jo tulla” Ja lopulta se torella kuuluusa ”Vittu jo!” Son meirän perheen taikasana. Sillä saa ainak aikahan liikettä. Sitte me istutahan siinä aamukaffipöyräs, mä mulukoolen toiselta puolen ja Lakso onnistuu kuorsaahan istuallaankaa. Siinä tuloo monta kertaa sanottua, että avaany ne silimät ja kaara ny sitä kaffia suuhus, ja koeta ny.

Meillä menöö tunti, että päästähän navettahan asti, vähintänsä. Miettikää, melekeen 344 päivää vuores nouset ylähä, että saat sen toisenki ylähä. Melekeen me sitte piretähänki kaikki vuosilomat yhtäaikaa, että mun ei tarvi 26 päivänä vuores nousta ylähä.

Rakkautta on, herättää toinen joka aamu. Onneksi mulla on nuo lehemät, jokka nousoo sillä, että laitan valot navettahan. Mistähän sais aviomiehehenki saman ominaasuuren. Tosin moon kuullu, että se pakkaa olla miesten valitteva ominaasuus muuallaki, etten taistele asian kans yksikseni.

Jokaases meis on tietysti ne omat huonot puolemme... Kai mä kuvittelen, että tämä teksti saa jonku sisääsen herätyksen aikahan.