Sivut

tiistai 30. syyskuuta 2014

Ruokinta pulmia


Se on taas se aika syksystä, että lehemät jää suurimmaksi osaksi aijasta sisälle. Lairuun on loppuun kaluttu, hieman pakkaasen "polttama" ja kasvu tyrehtyny. Tarttis taas ruveta ruuvaamahan ruokinnan kans.
Ja siinonku ruuvaamista, mairot hukas. Ollu niistä pirun kesän helteestä asti, vituttaa ku pientä oravaa, jonka käpy on jääs, ku katteloo maitoauton kuittia.

Se tarkoottaa siis sitä, että tarvii krapsutella päätänsä ruokkijan ääres, kattellen tämän hetken annoksia ja mitähän niille tekis. Mähkiä rehunäyttehien kans, kun ny ensi kömpiis sinne auman päälle kairaahan niitä. Tämän hetken paaliista otin jo näyttehet. Niis mitää vikaa ollu, oikiastansa. Vain meirän lehemis, vai olisko kuintekin hoitajas.


Tehtihin siinä murskevilijaaki, se sais ny  olla muutaman viikon kiinni ja sitte syöttöhön seki. Välistä musta tuntuu, että meirän kantturat on possuja, ne tykkää kotoosesta vilijasta eniten, sillä ollahna päästy parahaasiihin keskituoktoksihin omalla vilijalla. Mikon musta kumma, tää oo mikkää vilijan kasvatusmaat, kai ne tykkää sitte tyhyjistä kuorista, ja kaurapuurosta.

Ainaha sitä haaveeloo kovista keskituotoksista, kymppi olis kiva, mutta kiitos kesän kuumuuren näyttää tuo yhyreksänki aika kovalta saavutukselta. Eipä sillä, emmäkää niillä heltehillä olis tykänny lypsää, mun ei sentäs tarvinnu tuottaa sitä maitoa, senku vaan hikoolin kyykkiessäni.


Voikai täs sanua, että viime viikkoosen navetan suursiivouksen johorosta maitomäärä ei eres tippunu, että voi miettiä mitä ne kolome eres mennyttä lehemää lypsi. Jotenki tuntuu, että jos navetta on ääriänsä myöten täynä, niin maitomäärä ei silti nouse, pienellä vajaa täytöllä ne pystyy aiva samahan mihinkä siinä ikkunoja pullistelevas tilaski.

Mitä tästä taas opimme, no oikiastansa ei yhtää mitää. Joka tapaukses sitä navettaa yrittää tappihinsa asti täyttää, vaikka kuinka oot huomannu, että ei se varmahan oo kannattavin tilanne. Vilijaaki ei tuu syötettyä koko vuotta, ku ei oo sille tiloja mihinä säilöä, murske on ainut vaihtoehto, siilot on pureettu ja siinäki on mullin karsina. Ja se hiton pötkä ei taharo säilyä lämpimillä. Yhtä paikkallansa junnaamista päivästä toisehen.
Ny mä meen tekehen ehtoo mitan, harmittelen niitten maito määrien kans, ja koetan taas laittaa isännän rukkaahan ruokkijaa (son niin korkialla, etten yletä sinne, ku jakkaralla). Ja sitte taas orotellahan. Ja toivotahan parasta, niinku lehemän piros aina. Yhtä toivomista, päivästä toisehen, ja pahimman pelekäämistä.


sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Höpsähtäny kantturoohin


Kakkapyllyt siinä rivis, niin.
Ajattelin kirijoottaa nuosta mun karvakorvistani. Moon vähä höpsähtäny niihin, tykkään niistä. niitten kans olemisesta ja tuohuamisesta, tykkääsin ne, että ne sais olla parempia. Niinpä mä tykkään lehemän jalostamisestaki. Vaikka emmä tiä tiänkö mä aiheesta mitää, verän vain menehen sillä kuuluusalla "fiiliksellä".

Niinpä mä hommasin äitiyslomani aika oman typpipytyn meirän navettahan, että olis isäkki vasikoolle kätevästi pakkaases navetan pukuhuonoos. Ajatelkaa, kuinka kätsyä, senku vain hakoo mälliannoksen sen ajatalman mukahan mikä sinä päivänä sattuu olehen.


Siitä se suuri orotus sitte alakaaki, kun pistoletin sinne lehemähän laittaa ja annokset sitä mukaa, mitä sieltä tuloo? Tiinehtyykö ensinnäkää, kantaako se loppuhun asti sen, tulooko sonni vai lehemä, mille se näyttää se vasikka. Kasvaas ny äkkiä, että näkis viä lisää mille se näyttää, ja vähä viä, että vois siementää ja poikiis ja tulis oikiaksi lehemäksi.

Elämä on siis yhtä orottelua siinä asiass.

Sitte sulla täytyy, tai emmä tiä, eikai se pakko oo, jonku käyrä kattomas niitä sun lehemiä. Arvostella niitä, ja kertua mitä niis on vikaa. Iesus ku voi joksus ottaa järkehenki, ku toinen kertoo niistä mitä niis on vikaa, tuntuu, että junnatahan vain paikallansa. Sitä isköö ittellä vähä tilasokeus, näyttää kaikki samalle, muka hyvälle tai muka huonolle.


Sitte sä taas tuskaalet sen tietos kans, että mitähän mä ny näillä tekisin ja näille. Millä ny siementääs. Vaatii monta tuntia pohtimista, ja pään raaputtelua. Mä lypsäes mietin kaikkia tuollaasta, "kyllä tuollaki on tuo utares tuollaanen, mä siemennän se lihasonnilla, ei tuolla kikillä pitkälle pötkitä", "tuoki on tuollaanen fiiripää, mitähän mä sillekki tekisin". Ja huomenna on taas uuret aatokset asiasta.

Mä tykkääsin saara kivan näköösiä lehemiä, hyvillä jaloolla, tissiillä ja kaikella muullaki. Minen mitää reppureettoja lypsä, en tykkää pyllistellä puo pystys lehemän vieres, kumartaa lehemällä.

Kaikilla on intohimonsa, mullon tälläänen. Voiskai sitä huonomminki olla? Vaikka välistä tuuntuu, että kyllä näiren kans on uskos pysytteleminen.


keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Elämää periferiassa


Teitä varmahan kiinnostaa aiva kympillä, näin sanoaksemme. Mutta ajattelin kirijoottaa siitä, millaasta on elää tää "periferias" kaukana sivistyksen keherosta. Lähimpähän kauppahan on 22 kilometriä, jos oman kunna rajojen sisällä tahtoo pysyä. Jalasjärvelle on lyhyee, mutta suoraa Suomeksi sanottuna, niin saatanan huono tie, että ei aina viitti lähtiä sinne.

Se vaatii siis jonkin verran suunnittelua kauppareissuja varte, ei käyrä kuulkaa hakemas yhyrenpäivän värkkiä, ei navattahan eikä tupahan tuosta nuon vain. On ajateltava, että mitä tarttoo. Jos paskapaperi on loppu, niin son mentävä housut nilikoos naapurihin (son onneksi lähellä), haettava navelta lypsyluutuja, tai turvauruttava sanomalehtehen.


Tänään oli sellaanen varastojen täyttöpäivä. Kävin MaitoSuomen tuottaja myymäläs, vaikka aika palijo siä käy muutaki väkiä, ku meitä lehemän hajuusia. Tänään siä mun korvieni kuuleman mukahan, ja Emmiinan, kysyyn siltäki, että kuulinko oikeen, puhuttihin Venäjää.

Meijeriltä voi sanoa saavansa suurin piirteen nännistä näköpuhelimehen. Tämän päivän salvo oli 4 kiloa kypsiä pottuja vakuumis, utareliiviä pari kappalehet, vaniljakastiketta, paskakolia, näin aluuksi vain. Tilasin sieltä lypsimihin uuret letkut ja lihapullia. Lihapullat pitää laiskan itte hakia sieltä, mutta letkut tuo maitoauto pihahan.

Ja ne äskeen mainitut vessapaperitki.


Voi se tietysti olla lähempänä keskustaa asuvalla kauhistus, että joku asuu tää. Aiva mettäs, tiettömän taipaleen takana. Niin mäki ajattelin, ku ensimmäästä kertaa tänne tulin, kukaa ei voi asua nuon kaukana. Tänne ei varmahan tuu lehtikää, ku keväällä puuhun. Sukulaaset ei käy kyläs, ku meille on niin pitkä matka. Sama matka meillä on niille, meirän Avensis on kyllä kestäny sen parikymmentä suuntahansa aiva heleposti, ei oo teheny tiukkaa.

 Sitä täytyy vain opetella ennakoomahan. Isäntä haki justihin alaku viikosta 15 kilua Lairun Hereforttia, jauhelihaa pakastimehen. Kyllä taas kelepaa tää sivukylällä elellä, ei tarvi hetkehen lähtiä sivistyksen keskelle.

Tiättekö, monasti tuntuu, että se "sivistys" on tää, tää välitetähän naapurista, autetahan jos sillon hätä. Käyrähän kyläs toisisnamme. Tarijotahan kaffeet, jos joku tuloo, ruoka jos sattuu olehen ruoka-aika. Tää tunnetehan toisemme, osatahan olla huolisnamme jos jotaki ei näy yhtenä päivänä.
Tää on vaan aika hyvä olla.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Vapaapäivä, mikä son?

Se olis sitte emännäm ja isännän vapaapäivä, ukolla on lomittaja ja mulla se kultaanen työntekijä hoitamas lyspyn. Vaikka täytyy sanua, että tuon lomittajan kans oli sama melekeen olinko mä siä navetas ollenkaa, tuli jo nimittään eileen, hyvä ku kerkesin pyörähtämähän, ku soli jo tokaassu puolet askarehista menehen.
Ja mäku oon kuvitellu, etten mäkää mikää hiras oo. Luulos on näemmä tosi hyvä elää.


Vapaapäivänä tietysti herää ennen sianpieremää, vaikka niinä työaamuuna väsyttää niin maan perkelehesti, jos niin ny voi sanua. Ei taharo saara silimiänsä millää auki, torkuttaa puhelintansa vain, viä kymmen minuuttia, ja viä toiset ja toiset, kunnes herää siihen, että voi helevetti, ny on kiire.

Vapaa-aamuna sä heräät, viimeestään kuurelta, PLING. Yhtää ei väsytä. Käykö lypsykones jo, onko tuo ääni lähtöösin Pikku-Valmetista, siä pöytää tyhyjätähän ja lehemät saa siis uutta rehua. Vai mitähän ne teköö. Minkätakia se lyspykones ei käy, onko siä joku ongelma. Tarvittisko siä käyrä kattomas, ettei oo mitää hätää?


Pitääs vissihin aina tartata kotua pois, kyllä ne kuulkaa pärijää, varmahan paremmin, ku itte välistä. Lomittajat on nähäny niin kaikenmoosta, etttä. Ittekki lomittahanena luulisin jotaki haisua asiasta omaavani. Sitä vain kuvitteloo olevansa niin korvaamatoon, että koko navetta tippuu kivijalaaltansa, jos mun persoonani ei oo siä päivystämäs mitä tapahtuu. Oikiasti, en muuten palijo vapainani käy kyttäämäs mitä siä tapahtuu, hyvä ku siementämäs viittin käyrä, en aina sitäkää, kyllä se kiima kolomen viikon päästä uurestansa tuloo.


Onhan niitä ollu kaikenlaasia loma-aamuja, joskus ollahan istuttu hotellin aamupala pöyräs, ku lomittaja soitti, että pikku juttu, ei mitää suurta, mutta maitoputket tipahti katosta kesken lypsyn. Ai, ku kiva, taas. Eipä siinä mitää, koetetahan saara sinne pari riskiä miestä, kyllä ne sinne nostamalla takaasin saa. Me ei voira auttaa ny.

Kerra oltihin Levillä ja lomittaja soitti, että mikon ruokkijan lukkokoodi. Koetettihin kysyä, että mitä sillä ja kuinka on menny. " Ei kuulu, teille, tootte lomalla". No niinhän se kyllä oli, mitähän me kuvitelitihinkaa sieltä asti asialle voivamma.

Joskus se katastroofi tuloo, vaikkei olla eres oikeen kaukana, käytihin kerran Teuvalla lehemiä kattomas, ja lomitushenkilö soitti, että ny tuo Aviisi on tuo parren alla jumis ja ei pääse pois. Ei ku Avensiksen pyörät kotia kohti ja kattohon mitä tapahtuu.
Norsunkokoonen Aviisi oli koettanu kiivetä parren putkien yli, jalaka oli lipsahtanu sinne välihin (sopii sorkka tosi hyvin menehen sinne, mutta pois tulo onki eri asia) ja soli viä kaatunu. Siä se köllötti kummallises kiemuras parren alle, yks jalaka monella mutkalla siä parren päällä. Saatihin se sieltä pois kumminki, lehemä vain oli niin järkyttyny, että ei noussu päivähän ylähä.


Ny tämä "korvaamatoon" emäntä menöö istuhun soffalle, ku en saanu eres sitä seinää maalattua, ennen ku Hannu tuloo laittahan kattua paikallensa tuonne kämppähän, mihinkä satoo vähä vettä. Suunnitteloo liottavansa boordit irti, eres, maalaavansa puoli paneelit. Totuus on varmahan se, etten saa yhtää mitää koko päivänä aikahan. Lomapäivät on vähä sellaasia, ei pääse käyntihin, kones vain käy tyhyjä käynnillä, ei ota kierroksia yhtäää. Muuku hermot.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Mitä onni on?

Mitä onni on?
Moon huomannu, että sen aihe vaihteloo päivittäin. Ei ihiminen osaa olla samoosta asioosta onnellinen eripäivinä. Tänään moon oikeen onnellinen, että puinnit tuloo loppuhun, ja vilijaa tuli hyvin. Tietää pienempää rehulaskua.


Toisena päivänä se on aamusumu järvirannassa, ja siä makaavat hiehot. Tai kesäaamun arungon nousu puitten takaa, ku se kaunihisti "kultaa" puut. Silloon pitää navetta poluullansa pirättää hetkeksi, pysähtyä kattomahan sitä näkyä. Antaa sen oikeen palaa verkkokalavoolle ja siitä aivojen sopukkahan. Saa sen sieltä sitte kaivaa sinä huonona päivänä esille, muistella sitä.


Onni on justihin poikinu lehemä vasikkansa kans. Kun ne tutustuu toisihinsa, emä ynäjää vasikallensa, nuoloo ja pökkii sitä. Rakastaa niinku eläänäiti vain voi lastansa rakastaa. Kauhian pyyteetöntä rakkautta, ei taira ihiminen siihen pystyä omansa kohoralla. Sääli niiton sitte eroottaa toisistansa, tuntoo ittensä huonoksi ihimiseksi. Vaikak tietää, että ens vuonna se lehemä saa nauttia siitä uurestansa. Se ei onneksi osaa murehtia.


Onni on uus ensikko lypsys, ja ne suuret orotukset mitä siihen laratahan. Ensimmäänen mittalypsy, palijoko tuli, saa ihastella palijo tuli maitoa, parantaako se seuraavahan. Onni on saara siementää se uurestansa, orottaa, että siitä tuloo oikia lehemä.


Voiku ihiminen osaas onnestansa nauttia, eikä aina vaipua epätoihon. Harvoon sitä ihimis elämäs on onnellisia asioota, tahtoo se mieli taipua vastustukses, asioosta murehtimises. Pitääs tarttua hetkehen ja nauttia siitä. Unohtaa ne utaretulehrukset, talourelliset vaikeuret, kaikki muu. Ne katuaa aikanansa, ei niitä kukaa mukahansa saa, toivottavasti.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Raskas päätös



Harvemmin son heleppoa ihimisen elämä, saati tilallisen. Harvan muun sitä tarvittoo päättää työkaveriensa kohtalosta, tai pikemminki hengestä. Koska on se aika, että nyt on lähärettävä teurasautohon, tai että elämä loppuu sinne navetan partehen isännä armahtamana.

Olis taas sellaanen päivä eres. Aamulla sitä tuumasin siinä, ku rakasta Jetsettiäni kattelin, että ei se enää oo lehemän elämää tänä aamuna. Eileen viä oli ylähällä ja söi ja lypsi, nyt on vaivat ottanehet vallan, kohorun ulos tulosta jäi jotaki muutaki, ku se sisälle laitettu kohtu ja suuret toivehet paranemisesta.



Kyllähä sitä kieltämättä tuloo joksus uhkaaltua, jotaki potkuria, että jos et nyt oo kunnolla, niin ammun sun. Mutta son vaan uhkaalua, luuloo vissihin, että se nauta tajuaa olla hetken paikallansa, vähä niinku mukulaki, että jos et nyt oo kiltisti NIIN.

Sitte tuloo se hetki, että pitää oikiasti päättää, että ei auta muu, ku se ampuminen, on ainut lehemällinen (ei voi sanua, että inhimillinen, ku on naurasta kyse) ratkaasu asias. Se ei kuulkaa oo niin heleppoa mitä luulis. Kyllä sitä miettii, että olisinko mä voinu tämän asian muunteki hoitaa, ja auttaasko tähän viä joku. Ei auta, joskus se hoito on vain lopettava ja tehtävä ystävälle se viimeenen palavelus.
Niinku isä joskus sanoo, että "hyvin nin isäntää ja emäntää palavellu, arvon neki ansaattoo".



Toisten kohoralla se päätös on viä raskahee. Missi tuli kipiäksi, niin meillä oli tää appiukkoki sitä anopin kans juottamas pellavalimalla. Koskahan oli mahtanu erellisen kerran teherä sellaasta tehtävää? Oltihin itte lomalla, ja kotia tullesnani kävin heti navetas, ja kattoon lehemääni, ettei oo iloa silimis. Taputin vanhaa mammaa lavalle ja lupasin, että nyt se loppuu. Ei sitä isäntä saattanu itte eres lopettaa, riimun laittoo päähän, talutti pihalle ja naapurin Unto tuli. Äiteeki kehuu, että tuntuu kauhialle, ku viestin laitoon, että Missin mainen elo päättyy tänään.

Toisten kans se taas on sitte helepompaa, niistä olis sellaasiaki juttuja kerrottavaksi välillä, että oksat pois ja pala larvaa, eikä se silti sen lehemän arvoa alanna, toiset lähtöö vain eri tyylillä ku toiset.

Vaikka se kerta, ku päätettihin, että pihalle teherähän tämä viimeenen palavelus,ettei tarvi navetasta vetää pois. Muuten hyvä, mutta tämä toveri Tiisi lähti litomahan, niinku olis ollu elämänsä kunnos, sitei pirelly mikää, ja saatihin lomittajan kans kunnon juoksu lenkki teherä, että sen sai takaasin navettahan. Että se siitä hyvästä päätöksestä.


Sellaasta se elämä on, syntymistä toisena päivänä ja kuolemista toisena. Ei niin heleppoa, ku mitä toivoos, mutta elettävä se on. Tavalla tai toiselle.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Kuinka saisin rikki kookospähkinän

Tai poltettua sarven aluut vasikkojen päästä.
Yleensä meillei oo mitää hurijaa määrää nupoutuksia kerralla, mutta ajattelin elokuus, että kerranki kerään vähä usiamman, ei tarvi eläänlääkärin turhan takia autoansa tartata meille asti. No oli niitä sitte päässy kertyhyn. 11 Kappaletta, kyllä mua varmahan kiiteltihin hilijaa mielessänsä.


Olivat pirulaase osa jo aika miehekkähän kokoosiaki, ku katteltihin airan takaa niitä,varsinki ne sonnit, joita on jätetty ittelle kasvahan. Kylloli komiat kinkut, ku ovat saanehet vapaasti hapanta vetää napahansa, niin palijo ku on mahtunu.
Hyvä tietysti siinä mieles, että ovat hyvin kasvanehia, tietää aikanansa kivaa teurastiliä ja hyviä päiväkasvuja. Tuos vaihees tiesi sitä, että hikiä pukkaa, varpahat on vaaras, ja milläs saat niitä pireltyä, ku voimaa onku pienes kyläs, johona on joku muuki ku se kissi kotona.


Tartti hätyyttää isäntäki apuhun, pihaton kuivittelulta, ei me kaks "hentoa" naista (voitte jättää mut pois laskuusta, ei näillä kiloolla) oltaas saatu Lerssiä pireltyä kunnolla käsisnämme.
Luunappi kaikkista ystävällisimpänä otuksena tainnutettihin ensi ja sitte alkooki taas se mettästys. Miksei niitä voi pitää siä yksilokarsinas sen aikaa, että ne olis siä kätevästi saatavilla, ja heleppo teherä tämä homma? No, ku niiton niin kiva kattella siä ryhymikses vaapaana ja viilliinä.
Lamborghinin ei tarvinnu, ku nähärä meirät, niin soli jo karsinan etuairasta läpi ja ruokintapöyrällä kipittämäs. Tyylin perusteella ei ollu aiva ensimmäänen kerta, ku sinne meni. Se vain hupsahti lävitte.


Huomasin siinä, että sonnit täytyy nupouttaa vähä ennemmin, ku lehemääset, niillä kasvaa sarvet vähä eri tahtia, ku tytööllä ja eri paksuusina. Jouruttihin vähä veistelehen osasta.
Jätin taas tämän polttamisenki eläänlääkärin vastuulle, oon mä muutaman ittekki aikanani käryyttäny ja sain Ikkeläjärven tienviittoja aikaaseksi. Sarvet sojottaa sinne ja tänne, toinen itähän ja toinen läntehen, ku en hätääsenä oo sitä kunnolla saanu tehtyä.

Jos joku ny kattoo, että nuo vasikat on kuvas kuollu, ei oo ne nukkuu. Ne rauhtootetahan, annetahan puuruttava ja kipulääke, ennenku sillä kolovilla sarvet poistetahan.
Jaa minkä takia vai? No kyllä sarvetoon lehemä vaan on palijo mukavee, ku sarvellinen. Osa on sellaasia "pirulaasia", että justihin tietävät, että niillon sapellit pääs ja käyttävät niitä sumeelematta toisihin lehemihin. Ilolinnullaki on uuresti muotooltu toosa, kiitos jonku sarvipään, joka on sinne tuikannu. Son muuten meleko terävä se sarvi, sillä saa kyllä reiän nahkahan aikahan, tai utareesehen.

Tulipa samalla tarkastettua tyttelien lisänisä tilanne ja navat, ettei niis oo häikkää. Luonnotar saiki sitte pikku kuurin, ku ei ihan ollu priima sen napa.
Näin meillä hoiretahan vasikoota, hinnasta huolimatta koetahan parahamme teherä niitten etehen. Sonnit jää ny kotia kasvahan, ku ajattelin, että minkätakia laitan niitä vapaalla juotolla ollehia välityksehen ja saan satasen, ku toiset kasvattaa niitä juottamalla pari kertaa päiväs ja saa saman rahan.

Seuraavaa vasikka satsia keräähän siis.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Rakkaalla lapsella on monta nimiä


Herra Hurtta, Tomppa-pomppanen, Herra Humpuuki... Mitä niitä ny onkaa.

Meillä rupes yhtenä vuotena tuo lehemien sisälle laahustaminen kestähän, niillä saattoo mennä pariki tuntia, että ne selevis muutaman saran metrin matkasta. Jos ne ny yleensä pysyy airoos sillä matkalla, eikä juossu pitkin markkia. No, sitä ongelmaa koettetthin sittä ratkaasta, ku sain jo  lomatoimistolaki moittehia, että menöö ehtoo askarehilla liian kauan. Koetin sanua, että senku tuutte kaikin auttahan, jos menis vähä ripiämmin.

Saatihin siinä sitte kuningas irea, paimenkoira. Tää on ollu joskus Borderi ja isäntä sitä kehuu maasta taivaasihin ja takaasiin. Mä koetin sitte tutustua rotuuhin ja niitten ominaasuuksihin, ja tulin siihen tuloksehen, että Borderi on meill aiva liian virkiä koira. Sitte löysin Australian Paimenkoirat. Ensi ihastuun ulukonäköhön, ja rotuominaasurekki vastas, mitä mä halusin, kyllä siinä muutama keskustelu käytihin.


Niinpä meille muutti Bernard, kaverien kesken Toni vaan.
Siinä on sitte emäntä, isäntä ja koira opetellu elämää toistensa kans, ja paimentamista yhyres. Koira sen osaa, meillä muilla teköö vähä tiukkaa.

Tomppa on niinku muutki miehet, aina ei niin huvita, joskus lehemät karkas, ja sitä olis vähä tarvittu. Lähärin ettihin, että mihinä arvon koira on. Siä se makas portahilla, pää pystys, korvat hörällä, seuras tilannetta, oli vissihin torennu, että hyvin tuo ämmäki haukkuu. Jatkoo sitte makaamista muina paavoona, vaikka kuinka maanittelin mukahan. Son kyllä sellaanen äijä, että jos sitä ei huvita, niin sitä ei sitte huvita, voi se käyrä pellon reunalla kattomas, mutta jos sille tuntuu, se poika lönköttää kotia. 


Koiralla on ihimeellinen vaikutus lehemihin, sen ei tarvi ku tulla airan taa seisohan ja mulukoolehen niitä, niin tapahtuu sellaanen sisäinen ryhyrin korijaus. "Joo, me ollahan menos, ekkö huomaa?". Tuosta klasin alta ku niitä haetahan, ne kipittää ensi rantahan, ku ne näköö koiran, ja sitte ku koira kiertää niitten reitille, suunta vaituu ja ne päästää hännät kipparalla suoraa navettahan. Ja voi ih, ku koira on ylypiä ittestänsä.

Kaikista parahiten Herra Hertta paimentaa, ku viet mukulan pellolle. Löytyy kuulkaa vaikka mitä osaamista, osatahan kiertää, erottaa yks lehemä kerrallansa laumasta, vierä ja hakia, varmahan se vaikka kaivaas ne maan alle, jos tarve vaatiis.

Kerran me yrittetihin hiehoa navettahan, tiä mihinä se hurtta justihin silloon oliki, ku tämä järijetöön toiminta alakas. Minä ja lomittaja ja tais isäntäki siä juosta (mitähän helevetin järkiä siinäki oli). Yhtäkkiä näkyy ku karvakuula sinkos meirän ohi, aiva ku solis taivahasta tippunu sinne, haki sen kantturan ja vie suoraa sisälle. Siä me seisottihin tumput suorina ja katteltihin suut auki.


Ei me niinkää isännän kans koiralla olla tärkeetä, vaan lapsi. Kai son ku ne on kasvanu yhyres, se vahtii sen tekemiset pihalla, missä koira sielllä lapsi. Lapsehen ei kukaa outo varmahan saa mennä sattuhun, ku koira on paikalla. Muuten se ie kärsi vahtimisen tuskasta, on se sellaanen hännän lieputtaja.

Maatilalla on monenmoosia eläämiä, mutta Herra Hurtta on korvaamatoon. Mä laitan lehemät pois, ku Herra Hurtasta aika jättää, rupia niitten peräs itte könyähän pitkin peltoja. Tai ajelehen traktorilla yksikseni, siä se istuu koko aijan, ku karhotin keväällä ensimmääsen saron, oma ajokoira, emännän seurana, ettei sen tarvi yksin pöristellä. Illan pimetes se vain nukahti, ja makas rontan raatona pitkin hytin lattiaa, ettei tahtonu saara polokimia käytettyä.

Varmahan meirän taloon paras ostos, sitte lypsykonehen. Isäntä tapaa tuora koiran navetalla, ku moon sille oikeen kiukus, koira kuulemma saa aina hyvälle tuulelle, kuka ny voi olla kiukus, ku toinen tuloo häntä heiluen ja iloonen virne naamallansa.





Mäku kuvittelin, etten oo mikää koira ihiminen, ny jo joskus mietin mitä mä sitte teen, ku Tonista pitää luopua, mistä saan ikinä yhtä kivan koiran...

tiistai 16. syyskuuta 2014

Potkuri on potkuri


Muttei sentäs perämoottori, vaikka kintut vipattaaki välillä siihen mallihin, että huonoo tehosekootin karehtiis niitä liikkehiä ja nopeutta millä ne parahilla vispaa.
Meillon vissihin tuo lehemä laji vähä sellaanen, että toisilla fiiraa enee ku toisilla, kaikilla jonki verran. Vanha mamma Missi  periytti tehokkahasti tyttärihinsä kohtalaasta sorkan nousua. Ja ku niitoli kymmenen, ja jokaanen teki aika tasaasesti lehemävasikkoja, niin meillon niitä puoli navetallista.


Niinpä se tahtoo välistä tarkoottaa sitä, että hiehon poikies, tuskan hiki tukkii ottalle jo ajatuksesta, että tuoki taas tarvis lypsää, ja son mun tehtävä. Tai siis isännän. Sen mä uhuraan ensimmääsehen lypsyhyn yleensä, ku ei se muuten lypsä, niin voi niitä osumia parannelle rauhas.

Mä haaveelen siihen hiehon lypsyhyn jääkiekkomaalivaharin varusteista, ne patjat olis oikeen mukavat jaloos, kuuluus vain mossahros, ku sorkka osuus, kypärä olis aiva eherotoon, ei osuus häntä silimähän, ja ei niin haittaas jos pää meinaas vähä jäärä kitistöksihin parren ja lehemän välihin.


Sellaase hiehot on heloppoja, jokka potkii heti ensimmääses lypsys, ne jotenki kuitekki hoksaa sen homman ja tasaantuu. Taas sellaaset jokka, keksiii sitte kolomannella nelijännellä kertaa, että helevetti tätä hommaa teherähän joka päivä kaks kertaa, ei käy muuten mun pirtahani, on vaikeempia. Niillä tahtoo jäärä se potku päälle. Ilonaaki (ei ollu muuten nimensä veroonen) lypsettihin aiva rauhas poikimakarsinas ja kerran parreski. Sitte se yhtäkkiä sais niin sanoaksemme paska halavauksen, koetti ensi huutaa kannun hengiltä ja ku ei onnistunu, niin potkia. Ja ku laitoot rauran, se esitti sellaaset rooreo hypyt, että nolis ne amerikan häräär ollu kateellisia sille. No, mä lypsän sitä ny toisellaki kaurella jenkkirauran kans.

Veera taas oli kans aika lekenraarinen, meillä rakennettihin silloon navettaa, ja mulloli välillä rakennusmiehekki sitä pitelemäs nokkapihiriis, sen lisäksi, että mä siroon sen sarvista kii partehen, ettei se peruuttanu takaseinähän. Ja tais sillä olla kaks potkurautaaki. Sillon oma nimikko rauta, sitei ensimmääsehen viitehen vuotehen käytetty, ku Veeralla. Aina vain son lypsys, ny kuurennella mä saan lypsää sen iliman mitää, muille suosittelen rautaa.

Älykkö otti luulot pois heti kättelys, moltihin poi'ittu kummakka samana päivänä, emäntä ja lehemä, joten Matti lyspi sitä yksin, löysi ittensä paskakäytävältä, ku meni sen kikkiihin sattuhun. Varmahan ainut kerta, ku appiukko on ollu meillä avustamas lypsyst.


On meillä niitä "pystyhyn kuollehiaki", joiren elämä ei hetkahra mihinkää siitä lypsetähänkö, vai ollahanko lypsämättä. Ruttu periyttää niitä. Nuolla kaikilla erellä mainituulla potkumoperiilla on yhyristävänä tekijän pieni vaalian ruskia lehemä tuos kuvas, Missi. Se viä kaharennellatoista kaurella kilahutti keskuskappalehen betoniseinähän asti, ku jäi naru sorkan välihin

Mutta tiättekö, harvoon niitä potkuria vaivaa yhtää mikää. Ne syö, paskoo, lypsä vaihtelevalla menestyksellä potkujen lomas, ja huomaamatta on kasas 50 tonnia ja monta vasikkaa. Ja toiseksensa, ne on niin ku mä, ei niin kauhian kauniita, eikä mukavia, mutta paikkahansa hyviä olla olemas.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Maatilan emäntä

Taas päläkähti päähän kummallisia ajatuksia.

Mitä son olla maatilan emäntä? Onko se sen kummempaa, ku olla mikää muukaa emäntä?
No, ei se ainakaa mitään kauhian hehkiää hommaa oo, sen voin kertoa. On päiviä, jolloon vois vaihtaa ammattinsa, vaikka haurankaivajaksi, heti samantien. Kuulostaas sopevan tylsälle ja tasaaselle, se vaihtoehto.


Emäntä on yleesmies jantunen, osaa kaikkia, muttei oo oikeen hyvä mihinää, ainakaa meillä. Ensimmäänen päivän homma on, yleensä, toimia herätyskellona. Mus on, niinku kännykööski, voimistuva herätysääni.
Moon se pääasiallinen karijasta huolehtija, kyllä isäntä ne ruokkii ja muutenki mun kans siä on, mutta se ei tarkoota, että se huomaas samat asiat, ku mä. Parempi sana olis varmahan navettaorja. 

Huolehrin kaikki rehun tilaukset, eläänläärärit, siemennykset, tarkkaalut, ilimootukset, mittalypsyt, sorkkahoitajat sun muut. Viime vuonna oli ensimmäänen kevät, ku en ostanu apulantoja, isäntä teki sen. Ihimeellistä.
Ja ennenkaikkia emäntä höpöttää täski asias, "ookko ny teheny, mikset oo teheny, tee ny jo, koeta ny teherä". Vois sanoa, että on sukua papukaijalle. Osaa muutaman sanan tosi hyvin.


Sitte mä oon risteytetty kirijapitäjä ja puhelin vastaaja. Ihimekkää, että ne hommat tahtoo vähä retaata... Vastaan kaikista paperihommista siis. Sonki helevetin kivaa hommaa, sellaasta minkä koettaa aina siirtää huomisehen, ja toivoa, että se huominen olis torella kaukana.



Ja koska maatilalla pakkaa olehen välistä kaikenlaasia työmiehiä, niin emännän täytyy olla kouluttamatoon suurtalouskokki. Kaikkien maha on yleensä saatu täytehen, vaikka välistä on täytyny sanua, että valituksia ei laarusta ja mausta ei oteta sitte vastahan, ja seuraava syöttölä on 25 kilometrin pääs, jos ei kelepaa.
Meillon kaiken päivää kaffepannu täynä, jos joku sattuu poikkiahan, sumppia on tarijolla. Jotaki on vissihin jääny niiltä entisaikojen tosiemänniltä, jokka teki vaikka pieniä ihimisiä lypsyjen välis, kärsin passaamisen riesasta.


Mukulaaki täytyy vähä hoitaa väliaikoonansa, se menee siinä sivus, mihinä muukki, ja ain on koira, jolle voi sen tehtävän säilyttää, jos ei itte eheri keskittyä. Kaikkehen sitä maatilan koira joutuuki. Korvaamatoon apu seki.
Siivojaksiki joku vois luulla, mä tykkään siivota, tuvas ja navetas, vaikkei sitä aina niin huomaakkaa. Son kans sellaasta hommaa, että tee työtä jolla on tarkootus.

Mihinkäs sitä isäntää sitte tarvitahan? No, kai te ny tierättä mihinkä miestä tarvitahan, jos ei muuhun niin siihen.
Ei meilläkään viä emännän paikka vapaana oo, vaikka välillä tuloo koko emännyys korvista pihalle. On ollu opettavaaset kuus vuotta, toivotahan, että tulis viä seuraavakki kuus vuotta.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Laatumaitoa maailmalle


Tarttis tilata lypsykonehen huoltoa taas, vuosi on menny, niin että ei oo tahtonu peräs pysyä. Tarvis siis huoltaa navetan tärkehin työkalu, lypsykones. Se vaatis pientä kattelemista, puolin jos toisin, kerran vuores. Mun naisen aivoni eivät tajua sen päälle juuri mitää, nännikumin paikallensa paneminen on välistä hyvin ylittepääsemätöön tehtävä.


Alfa Lavalin Milkmasterien kans on kans päässy täs vuosien varrella syntyhyn viha-rakkaussuhure. Son tosi hyvä vekotin, ku toimii niinku pitääs. Mutta niinä päivinä, ku ei toimi, niin tekis mieli ampua se raketillaä kuuhun.
Tuloopa ny mieleheni vaikka se kerta, syksyllä 2008, ku rakennettihin navettaa, ja maitoputket tipahti kesken lypsyn katosta alaha. Siinoli muuten pieni punkaaminen niitä takaasin sinne, neku oli täynä maitoa. Lehemtä osas hyvän aikaa sen jäläkehen lyörä maihin, ku päänyläpuolelta kuuluu jotaki epämääräästä.


Tai se kerta, ku mentihin aamulla navetalle, ja huomattihin, että oli ollu yöllä kohtalaasesti pakkaasta ja maitohuonees ei ollu lämmityst päällä. Oli sitte joku liitin hajonnu pesurista sieltä sähköjohtojen seasta, aiheuttaen pienen käyttöhäiriön. sen verran  kuitenki, että tartti tilata maitoauto käymähän meillä ensi, että saatihin korijata rauhas. Ja lypsää vasta sitte.

Joskus ajatteloo, että se lypsykones on tehty jostaki erikoosesta ainehesta, varsinki se yksikkä. Välillä ne saa vaikka minkämoosta käsittelyä niiltä lypsetteviltä. Sorkien heilumisen loputtua keräällähän osat kasahan, pestähän, ja kootahan uurellenss, ja taas rupiaa tykyttimet paukuttahan unettavaa rytmiänsä ja maitovirtaahan putkis.


Me saatihin isännän kans täs pari vuotta sitte oikeen viis vuotis laatupalakinto. Sanoonki, että kyllä mä oon sen ansaannukki. Sen verran oon plättypannua heiluttanu, näyttehiä ottanu joka kuukausi, että tierän mihinä mennehän solujen kans, ja lisänäyttehiä tankistaki seurannu, että laatu tulis. Sehän se emännä ylypeys on, laatu ja määrä. Että olis tankki täynä niittyviskiä.


Seuraava pyrkimys oliski, että 3400 litran tankki jäis pieneksi. Seurata jännityksellä maitoauton kuittija, kuinka palijo meiltä tänään on haettu maitua. Ny meillolis isännän kans vähä petraamista, maitomäärät ei päätä huimaa. Mutta etehen päin ihimisen mieli, uusihin saavutuksihin.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Parisuhde vai parisuhdetta?

Elämää maatilalla, avioliitto ja 24/7 yhyressä, suurinpiirteen viä 365 päivänä vuores. Siinon kuulkaa välillä tekemistä. Tavallises työs ihimeset ei oikiasta niin hirviästi oo yhyres, muutama tunti jää lopulta sitä hereellä olo aikaa töitten päälle. Toista son täs lypsykarijan piros. 


Sitä ku aamulla silimäs avaat, ja ensimmäänen mures on se, että tarttis isäntäki herättää ja saara ylähä. Siinä istutte kaffipöyräs, ja jos oot sattunu nousehen väärällä jalaalla, niin välillä ei voi tajuttakkaa kuinka palijo se toinen ottaa jo siinä vaihees järkehen. Ja että saisikki lähtiä eri osootteesehen töihin  niin lähäretähän yhtäjalakaa taivaltahan sinne pimiähän navettahan. Siinä välillä tuntuu pihan poikki vievä matka torella pitkälle. Tai lyhyt, millä mielellä sitä liikutahanki.


Eikä se kuulkaa yhtää auta, jos siä navetas vähä vastustaa, jos ei ny niin se toisen naama sattunu aamusta jo miellyttähän. Kyllä siä monet perkelehen ja perheriirat on joutunu karvaaset korvat kuuntelemahan. Ja yleensä niistä ja niiren hoirosta ja toisen työtavoosta se kina lähtöö. "Mitenkä sä pirät sitä paskakolaa tuollalailla käresnäs, ku sitä pitääs pitää tällälailla". Tai " ullon ny nuo haalarit, enkö mä sanonu, että laita ne pesuhun" ? "Mikset sä oo jo teheny tuota, ku mä justihin siitä sanoon?".

Eikä asiaa muuten auta yhtää se, että meillä isäntä on verkkaanen ja tuumaa asiat loppuhun asti ja mä taas teen enkä niin ajattele, monta kertaa saan teherä sitte toisenki kerran, ku ei tullukkaa hyvä, tai isäntä saa teherä sen uurestansa.


Kyllä siinä välistä sitä vihkivalaski mainittua tahtoa vaaritahan, että ei kirijoota navetan pukuhuonees avioeropaperia suutus päissänsä.

Mutta sitte on taas niitä päiviä, ku on niiin kiva lähtiä yhyres kattohon vaikka niitä vetokisoja, tai naapurin lehmiä tai olla muuten vaan.
Joskus mä ajattelen, että tuo isäntä ansaattis jonku urhoollisuus mitallin, ku se mun kans on. Ja työskentelöö, ei oo heleppoa silläkää. Muttei kai sitä voi "pieniltä" yhteen törmäyksiltä välttyä, jos työ ja vapaa-aika vietetähän yhyres. Jaa, jos jatkaas taas sitä tahtomistansa siinäki asias, ja suuntaas ajatuksen kohti ethoo askarehia.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Aiva tavallinen sunnuntaipäivä

JetSet oli poikinu aamulla, isäntä kertoo mulle tällääsen ilouutisen, ku tuli aamu navetasta. Minä ku laiskana emäntänä vietän lomaa, ja sain jäärä maata, ku muut uurasti navetas.
Kyllä mä vähä siinä jo ajattelin, että kuinkahan tämän homman kans käy, ku se hieho on ollu kieltämättä hieman omintakeenen makeenen.
Viime vuonna se oli koko kesän onnellisesti sonnin kans pihalla, ja viä pois tästä kotua, eikä mitää ongelmaa. Tänä vuonna ei sellaasta aitaa oo keksittykää mihinä se pysyys kunialla, tulematta yli, ali tai läpi.


No, koetimma sen ottaa ehtoolla naapurin kans partehen, että saataas se lomittajan kans lypsettyä. Muuten hyvä, mutta sehän kätevänä lehemänä ajatteli kontata siitä suoraa vapautehen. Meni vissihin vähä laskelmat vikahan ja jäi alinaparren alle lonkistansa jumihin, mahtooko aamuuneen lisääntymis tapahtuma vähä aihettuua pientä jäykkyyttä kintuus.
Ajattelin siinä, että kyllä kaks raavasta miestä saa yhyren pienen hiehon takaasin verettyä, ettei mua sinne kaivat peräsuoli tuumaa pitkällä pungertahan.
Sainki oikeen se peräni iskettyä soffahan, ku isäntä soittaa, että pikku juttu, kohtu pihalla. "Eikä, ei voi olla, son ekaa kertaa poikinu" , "Nojoo, joo, tuu tänne ny".  Eiku Emmiinan kans navettahan ja haalarit päälle.

Ensi helevetillinen työmaa, että saatihin vastentahtoonen nautaelään kammettua partehen. Yks kantoo sitä kohtua, yksi veti riimusta, minä työnsin takapuolesta ja Emmiina oli eres viisoomas mihinkä sopii käääntyä.






Siinähän sitte oroteltihin nelistänsä eläänlääkäriä tulevaksi Isojoelta asti. Voi sanua, että orottavan aika on pitkä, varsinki ku ei se JetSet niin suopiasti suhtautunu tähän toimintahan.


Siinä meni muutama litra, jos ei jopa kuutio kylymää vettä ja tais päästä pari kirosanaaki, ku käret rupes puutuhun pitelijööllä. Se ei muuten ihan yhyres k***in luikaukses käy, ku tuut Suojoelta Ikkeläjärvelle asti, ollahan päivystysalueen äärilairoolla silloon.
Yhtees tuumin saimme eläinlääkärin kans työnnettyä rentat takaasin, minäki olin muka kovaa apuna käsineni työntämäs. Ja koetimma taas sitä neuvoa, mikä on jääny joltaki kesäsijaaselta päähän, päästettihin kylymää vettä sinne sisällekki, poishan se sieltä tuloo, mutta hetken on painona ja viilentää, muka varmahan auttaa polttoohinki.


Viimeeseksitehtihin kaunihit ompelehet peräpäähän ja oikeen rusetille laitettihin narut,jos vaikka JetSet tuntis olonsa vähä tyttömääsemmäksi.
Toivotahan parasta, ja pelijätähän pahinta. Kipulääkettä meni ja antibioottit saa alottaa jos kuumetta rupiaa nostahan.
Kyllä mä vähä aamulla toivoon, että olis ollu toisenmoonen pyhäpäivä. Olikahan täs ny se vanha sanonta paikkansa pitävä; pyhä työllä ei oo siunausta?