Sivut

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Joulunaika




Joulu, aatonaatto. Mitä se on? Onko se jotain syötävää? Jotain mukavaa, jotain uutta ja ihmeellistä? Jotain arjesta poikkeavaa?

No, mitä se on maatilalla, sitäpä se pakkaa olemahan mitä aina muulloonkin. Kello soi samallalailla viiren mais, jouluna viä ehkä mielummin vähä varahammin kuin muina aamuna. Koetatahan olla, mukamas, hyvis aijoon navetas, että oltaas kerranki aijoos myös tuvas.

Se sellaanen aijoos oleminen tarkoottaa tänäki vuonna varmahan sitä, että huomenaamulla Help Me on poikinu, tai rupiaa poikimahan, ja koska sillä on jo tuota ikää kertyny enemmän, ku keskiverto suomalaaselle nautaeläämelle, niin halavaantuu. Tai ainaki me pelijätähän, että se halavaantuu.

Sellaanen jos mikä pitää ihimisen tentehillänsä, oli sitte päivä mikä hyvänsä. Tuollaanen arvonsa tunteva lehemä rouva, äireen lemmikki, se mikä on haettu Pornaasista asti, ostettu viis, että saatihin yks. Tietää minkä takia huolehtii taas. Käy vahtaamas jouluyönäki, että mitä Help Meelle tai kotoosammin Helpparille kuuluu, näkyykö sorkat, näyttääkö se tyytyvääselle vaiko ei.

Lehemät orottaa meiltä palavelua, lypsyä ja ruokaa oli pyhä tai arki. Jouluna voivat hieman luistaa tavallisista aikatauluustansa, antaa lypsäjällekki anteeksi, että ei ny justihin kellollensa teherä sinä päivänä askarehia. Tosin eipä meillä muutenkaa olla siihen pyriitty, tai pystytty. Kummin asian haluaa nähärä.

Toivotahan, että tänäkää jouluna ei tarttis eläänlääkäriä vaivootella, vaikka vähä varoottelin sitä viikolla, ku nuota mustia mielenharmia laitettihin hoitohon, että voi olla, että soitan pitkinä pyhinä. Sitä vähä nauratti, lupasin tarijota kinkkua ja suklaata, kuumat glögit iliman alakoholia,jos jourutahan lehemää lääkittehen.

Joulu maatilalla, melekeen samanlaanen päivä, ku kaikki muutki. Aamulla noustes eron haistaa, kinkku tuoksuu ku saat silimäs auki. Nostat sen uunista, avaat pussin ja laitat leivän päälle, silipaaset Oivariinin Herkkua ruisleivälle, kunnon siivu kinkkua ja palanpainikkeheksi kaffia.

Niistä on pienet onnen hetket tehty.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Nainen miehen tiellä pitää




Ootteko huomannu, että täälä perähikiällä on sellaanen tapa, ollu varmahan ammoosista
aijjoosta lähtien, että miespuoliset ihimiset passatahan pilalle? Niitä on pienestä pitäen piretty jotenki erinomaasen erikoosina otuksina, jokka on vaatinu pumpulis pitua ja erinomaasen erikoosta kohtelua.

Varmahan ne olisivat menny rikki, jos toisin olis tehty.
Onhan ne ny jumala nähköhön ollu poikia ja perillisiä, tilanjatkajia ja sukupolovien perintehien vaalijoota. Aiva niinku sillä johonaki loppupeliis olis sitte jotaki merkitystä. Ja saatu aikahan otuksia, joista osa kuvitteloo, että aurinko paistaa niiren housujen takasauman raoosta.

Jotenki musta on täs ruvennu tuntumahan, aiva omakohtaasella kokemuksella miehestä ja yhyrestä velijestä ja isästä, ja sivusta seurannehena usiampaa muuta, että on saatu kasvatettua ihimisiä jokka tarttoo sitä naista kaikkehen.

Pahimmas tapaukses perunojen kuorimisehenki ”äiti (mikä on yleesnimike kaikille naisille) voisiksä kuoria mulle perunat, ku en ny justihin itte kerkiä?” ja ”äitihän” kuorii.

Äiti, tieräksä mihinä mun aluushousut on?” sielähän ne on siä saman kaapin samalla hyllyllä, mihinä ne on ollu viimeeset kakskymmentäviis vuotta, ota rakas sieltä. Ja seuraavalla kerralla se kysyy taas sitä samaa asiaa.

Niistä on kasvanu niitä miehiä, joille aamulla luotellahan mitä tänään teemme, mistä alootamme, tänä aamunaki nousemme ylähä ja meemmä askarehille, jokka teherähän joka päivä, samahan aikahan. Ja teköö se mies, kun muistat muistuttaa, mitenkähän kävis jos et muistaas? Jäiskö ne välistä, ku kukaa ei sanonu?

Moon täs ihimetelly, että onnistutahanko siä kaupungiis ja taajamis kasvattahan yhä tällääsiä fossiilia, joiren elämä täyttyy naisten ja miestentöistä. Naisten työt on se siivous ja ruuanlaitto, lastenhoito, ja vaikkapa se lehemänlypsy. Ne on ollu vuosisatojen aijan niin, pysyy niin. Ne on varmahan sellaasia asioota mikkä on sisäsyntyysiä, ja se poikalapsi kääntyy niille asetuksille, jos et muuta sille päähän tao.

Välistä sitä tuntuu, että siihen takomisehen paras oli pajavasara, tai kunnon leka. Tuo tolappaleka, mikä on kummia, olis mielestäni oikeen hyvä, se pimpahtaa kivasti takaasi, ainaki näin mielikuvitukses, kun sillä mäiskääsis.

Jumala meitä nuoria emäntiä varijele siltä, että ei kasvatettaas omia jäläkikasvujamme samallalailla, naisten ja miesten töihin. Siinähän tuumma sitte kotia päivän päätteheksi ja alootamme ensimmääsenä ne naisten työt, siivoomaalla keittiön, ku porsas on päivän aikana varmahan käyny siä kääntymäs ja levitelly kaiken sinne ja tänne.

Imuri aiheuttaa varmahan näppylöötä ja allergisia reaktioota. Joskus on tullu mielehen, että mikähän olis se sotkuusuuren piste, että nämä ”miehiset miehet” tarttuus siihen imurihin tai naistentöihin omin pikku kätösin ja rupiaasivat siivoomahan?

Kyllä maalla on mukavaa.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Harrastukset maksaa




Mä oon täs itteni kans tuskaallu, että ihimisellä tarttis olla muutaki elämää, kun lehemät, laskut ja lehemät ja laskut ja muut paperityöt. Sillä sitähän se vähä tahtoo lolla täs nykymaataloures. Välistä viä tuntuu, että ne kaikki paperi hommat vie aijan siltä varsinaaselta työltä, mistä pitääs palakka saara. Niiton niin, että työpyötä tursuaa ja postimies Pate kantaa selekä vääränä laatikon pullollensa harva se päivä.

Nyt on ruvennu tuntuhun sille, että mitä jos sitä sitte keksiis vähä muutaki elämähänsä ku nuo erellä mainitut asiat?

Läheretähän ny siitä, että mikä mua kiinnostaas.

No numero ykkösenä keikkuu, kaikesta huolimatta, ne lehemät. Kai sitä voi sonnilistan selaamistaki sanua harrastukseksi, ku käyt sen harva se päivä lävitte, että olisko siä mitää mikä parantaas meirän karija ainesta aiva ylimaallisesti.

Välistä se on torella harrastepohojalla se valitteminenki, otan tuon, sillon kiva nimi. Joskus taas koettaa vierä sitä harrastusta vähä piremmälle ja selaa faban sivut ja tietokannat ja siirtyy sitte selaahan kanadan vastaavista ja tuntoo ittensä niin kansaanväliseksi, ku kallistuu lopulta viä sinne päin.

Täski asias pakkaa olehen yks huono puoli, niinku kaikki harrastukset, se tahtoo maksaa. Enemmän tai vähemmän. Tosin ei niitä vasikootakaa tuu, jos typpipönttö kumajaa tyhyjyyttänsä, ja yhyres kennos on vain Iso-Räihän Tenoria ja toises jotaki muinaasta holstein sonnia.

No, sitte mä oon joskus ajatellu, että vois mennä johonki jumppahan. Ensimmäänen ongelma asias on se, että ne on parsinavetta lypsäjälle huonohon aikahan, justihin parahaasehen lypsyn aikahan, varsinki ku ehtoopäivä harrastus, iltapäiväunet vähä venähtää. Toinen ongelma on se, että en oo mikää ryhymäliikkuja, muut menöö vasemmalle, niin minä matkustan erellises liikkehes aina vain oikialle.

Uiminenki olis kivaa, mutta tarttis ensi vähä liikkua ja kiinteytyä, että viittis esiintyä julukisesti uimapuvus, ja se uimahalliki on kohtaalasen matkan pääs.

Koiran kans käveleminen on kivaa, koira juoksoo 25 kilometriä siinä aijas, ku minä taaperran ehkä kuutisen kilometriä. Jos viä suuntaas tuonne mettähän ne lenkkinsä, niin ei pääse syntyhyn sellaasta maaseurun ilimiötä, että kaikki ohi ajavat kysyy, että tarttekko kyytiä.

Suurimmaksi harrastukseksi on näyttäny muorostunehen viime aikoona suunnitteleminen, mitä vois harrasta ja teherä, jos olis viittimystä.

Tuloo istuttua puonsa päällä soffalla ja luettua roskaromaania, kirijaa jonka lukeminen ei vaari mitää aivotoimintaa, luet ja oikiastansa et tajua eres mitä siä lukoo, saati, että siinä olis mitää lukemisen arvoosta.

Son sitä torellista pään nollaamista, melekeen kuola valuu suupielestä, ku sitä harrastat, aivot on narikas.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Epäonnen lehemä









Hurja-Helinä on osoittautunut epäonnen lehmäksi, kaikellalailla.

Sen ensimmäinen lehmävasikka Burdetesta loi loppu tiineyden aikana ensikkokaurella, oli sitä ennen kunnon ensikkona tiputtanu maitonsakki meleko vähihin, kun ei se tiinehtyminenkää ihan putkehen menny. Niinpä Juliana joutuu teurahaksi.

Koetin silloon lohoruttaa ittiäni, että onpa sillä seuraava lehemäänen kasvamas Katriina.

Yhtenä kauniina päivänä mentihin piikittähän joukolla hiehoja kiimaan, että saataas ne nopiaa tiineeksi, oltihin hyvin tarkkaahan eläänlääkärin kans laskettu, että siä on niin monta hiehoa.

Pisteltihin piikkiä pyllyyhin ja sitte alakaski se ihimetys, minkä helevetin takia meillä on yks ylimääräänen piikki?`Kuka on laskenu väärin ja ollahanko joku ny jätetty välistä. Kierrettihin karsinaa, pihattua ja laskettihin ja isäntä laski ja Mikael laski ja tohtori laski. Ja aina saatihin sama tulos.

Käytihin kattomas sonnin karsinas ja siäki oli justhin ne mikkä pitää, eikä yhtää ylimääräästä.

Sitte tiirattihin vähä lisää ja torettihin, että son Katriina joka puuttuu. Seuraavaksi kierrettihin joka helvetin paikka, järvirannat, mettät, pellot ja mettämiehekki sitä ettii, Ossi mulliauton valoos, kun haki sonnia pitohon. Ja Katriinaa ei löytyny. Soli niinku ufo olis sen käyny nappaamas kyytihin ja vieny vierahalla planeetalla. Siinä meni Helinän lehemävasikka, niinku tuhka tuulehen.

Nyt HurjaHelmutin häntä katkes harjakoneelle, sitä leikattihin ja ommeltihin, lääkittihin ja paketootihin. Näytti, että toipuu siitä iliman suurempia kommervenkkiä. Kunnes tuli poikimisen aika ja Helinä halavaantuu jo ennen poikimista.

Sitä kävi kattomas ensi meirän alueen päivystävä aamusta, antoo kalakkia, sitte tuli Jaska, kun en keherannu soittaa päivystävää alueen äärilairalta samana päivänä uurestansa ja taas sai Helinä kalakkia ja vähä koeteltihin, että mihinä vasikka on.

Aamulla soli yhtälailla halavaantuneena ja iliman vasikkaa. Joten taas tuli lääkäri ja kaivettihin vasikka, kuollu, ja annettihin kalakkia.

Maanantaina se aina vain makas ja taas, kuinka ollakkaa, tuli eläänlääkäri ja antoo kalakkia ja me nostettihin traktorilla.

Nyt tuli sunnuntai ehtoo ja se haisi niin saatanasti asetoonille ja paska oli ku hiehon sontaa. Annettihin suun kautta proppia ensi avuksi ja maanantaina tuli taas eläänlääkäri Helinää kattomahan. Voitte arvata ku se aiva riemusta hyppi, ku näki saattueen joka sitä saapuu navettahan tervehtimähän, osas ja arvata, että mitä tapahtuu.

Annettihin vähä suonehen tarvittavia heräteaineeta ja huomattihin, että son kehittäny kaiken tämän muun lisäksi toisen lavan vierehen kauhian mätäpaiseen. Siinä vähä arvistelin, että soli siitä yhyrestä kalakkipullosta lähtöösin, kun härissämme jouruumme vaihtahan sen menehen nahaan alle, kun pumppu rupes läpättähän.

Tieron haluusina ihimisinä seki puhkaastihin. Isäntä kyökkii vieres, kun sen teköö kaikki tuollaanen häjyä, ja eläänlääkäri tyhyjäs. Kielsi Laksua oksentamasta sen niskahan, ku kurkotteli siä ylennöksillä lehemän pään seurana.

Lakso tunsi vissihin lievää sympatiaa siinä vaihees ku tohtori vähä kyökkii, tosin rupes kyökkihin ittekki, ku kuuli, että sitä patin sisältyä oli roiskahtanu suuhun asti, ku oli oikeen painellu tyhyjenemisen eristämiseksi.

Että tavallinen päivä Helinän kans. 

 

torstai 3. joulukuuta 2015

Hyvä maatalousvirasto

Hyvä maatalousvirasto, tai paremmin tunnetulta nimeltä Mavi. 

 

Son aina yhtä mukava lukia näitä uutisia, että tukien maksatus siirtyi viikolta tämä viikolle jotakin , koska olemme niin yli työllistettyjä ja tietokoneemme ovat ruuhkautuneet ja muutankaan ei ny oikeen olla keriitty ja oikeastaan ei huvittakkaan.

Kiitos teille taas tästäkin uutisesta.

Oon oikeen ajattellu, että onkahan tänä vuonna tullu minkäälaasia hyviä uutisia koko paskan maataloutta kohtaan? Joskus, niinkun nytkin pistää miettimään, että eikö ne mavin ihimiset ja muukaan Suomen kansa syö, vai eikö nyky ihminen tajua mistä se ruoka tuloo?

Saanko kertua yllättävän uutisen, se ei tuu kaupasta.

Sen tuottaa joku, jonka ammattinimike on maanviljelijä, ja alanimikkeenä on, niinku vaikka meillä lyspykarjatilallinen, toisella saattaa olla puutarhaviljelijä ja joku on lihakarjankasvattaja. Mutta ilman meitä se ruoka ei sinne kauppaan ilmesty ittekseen ihmisten ostettavaksi.

Ja sitten kerron sellaasen ultimaattisen uutisen, maatakaan ei voi viljellä ilman rahaa. Kaikkai yritystoiminta vaatii rahaa. Sitä, että tiät, että sitä tulee ja koska sitä tulee. Raha ei tee onnelliseksi, mutta se helepottaa elämää kummasti, niin että tälläänen typerä maanviljelijä voi jopa kuvitella olevansa onnellinen, kun saa sitä tillelle.

Tänä vuonna on meille piretty palopuheeta siitä kuinka pitää budjetoida.

No, minäpä budjetoin, niitten ennakkotietojen mukaan koska sitä rahaa, joka on korvaus huonoista tuottajahinnoista, että ruoka olis hapalaa kuluttajille kaupas.

Nyt voiskin sitte joku muu kertoa mitä iloa on budjetoinnista, kun sinnekkin pitäis olla laitettunu, että tällöin saan summan X rahaa ja maksan sillä laskuni ja lainani, jos sitä rahaa ei silloin tuukkaan. Koska on päätetty, että emme ehdi silloin.

Mustakin on alkanut tuntumaan, että emmäkää enää ehdi.

Navetan ovi tuntuu joka aamu aina vain vastemmielisemmältä, koko navetta on yks murheenkryyni, näen siitä yöllä painajaasia, lehmistä ja niiren hoirosta, ja siitä, että ne tarvii sitä rahaa, josta kukaan ei tiä koska sitä saapuu.

Kenenkä muun palkka on jossain ja maksetaan, ku jaksetaan?

Kaunko tuottajan tarvittee jaksaa?

Sinä päivänä, kun minä lopetan tämän maanilveilyn istutan joka pirun peltopläntin mettällä. En kasvata ainuttakaan porkkaana tai perunaa, en ota yhtää lammasta tai vuohta, enkä anna kyllä kenenkää tuorakkaa niitä niihin plättiihin lairuntamahan tai että niis joku kasvattaas mitään.

En ole katkera mutta kumminkin.Vitutus käyrä korkialla, näillä mennään katkeraan loppun asti. 

lauantai 28. marraskuuta 2015

Muutosta elämähän




Silloon vuonna -08, kun ruvettihin turnisjussiiksi ja suunniteltihin navetan laajentamista, pääryttihin tähän parsihelevettihin. Oltihihin nuoria ja naivia, eikkä oikeen osattu ajatella asiaa piremmälle, ja tuskin oltaas rahaakaa saatu täysin uuren navetan rakentamisehen, että sillänsä oli varmahan ainut ratkaasu.

Silloon varmahan ajatteli, että tällä lailla mennähän sitte hamahan tappihin asti, että kyllä mä kuulkaa jaksan ja viittin siä lehemän vieres pyllistellä ja kyykkiä. Ja silloon se viä monesti oli pyllistelemistä ja kyykkimistä, lehemien rakennekki oli mitä oli.

Nyt on ajattellu asiaa, että hitto, muutama vuosi lainan maksua ja sitte meille tuloo robottipihatto. Ja halavalla, lehemä ei sitä tiä onko se rakannus ollu halapa vai kallis, kun se vain hyvä on olla.

Silloon aluuksi jaettihin jauhotki käsin, oli K-maatalouren keltaaset kottikärryt mihinkä siilosta lapiootihin myllärin seos ja sitte läherettihin lykkäähän puo pitkällä niitä, eipä ollu aluuksi montaa lehemääkä, tais olla 25 lypsypaikkaaki vain. Kaurakki oli sellaasia kuoria, että sai muuten vähä mättää etehen, että sait eres lirun maitua.

Ensimmäänen investoonti oli isoo kauha, sitte ostettihin isoommat kottikärryt, Hammerlinit oikeen laakeroorulla pyörällä, oli kevyt lykätä.

Sitte äitee ja isä lopetti lehemä piron ja perittihin anttikristuksen aikaasen Pomon jauhokärryt. Se oli jo aiva Amerikkaa, ei tarvinnu kesken kierrosta hakia yhtää lisää, riitti kerrasta kaikille naamoolla.

Seki rupes riipimähän, niinpä luin ilimootuksia ruokkijoosta ja ostaa paukahutin sellaasen. Käytetyn Alajärveltä, Kirsin ja Saran kans käytihin se sieltä ostamas ja miehet haki.
Tosin siinä kattohon saannis meniki sitte niin kauan, että uhkasin sitte jo myyrä sen paremmin tarvittevalla, sillä sai kummasti liikettä aikahan miehis.

Sitä ennen ostin 15 tonnin siilon Trioteciltä, että saatihin se automaattisesti täyttymähänki, ettei tartte sieltä samasta laron siilosta sonkoolla kantaa ruokkijaa täytehen.

Yhtenä vuotena loppuu vilijat kesken ja tein isännälle tieteellisen laskelman viljan hinnasta, jauhattamisesta ja siitä mitä sinne sekahan pitää laittaa ja sitte soitin A-rehulle, että mitä kuulkaa maksaa täysrehu. Sain täysrehun hyväksi 50 euroa ja niin vaihtuu seki toisehen.

Nyt ollahan haaveeltu muutama vuosi apevaunusta, ku ollahan murskattu vilijaa muutamana vuotena, ja samalla menty kehitykses perse erellä puuhun, lykätty sitä niillä antiikki Pomoolla navettahan persesilimä tuumaa pitkällä, sillä ne kärrykki vähä painaa ku mänttäät sen täytehen märkää tavaraa. Ja muutaman kerran siinä hommas on tullu mielehen, että tämänki vois varmahan teherä toisin.



Niinpä tänä syksynä koitti viimeen se päivä, että saatihin se käytetty apevaunu pihahan.

Voi sitä riemun päivää, ku sai kantaa sen murskeen sinne kärryhyn traktorin kauhalla, eikä vaatinu lihasvoimaa saaraa sitä liikkeelle, ei hikoolua, kiroolua, pyllähryksiä navetan kynnyksellä, ku et saanukkaa kärryä sisälle yksiksensä. Ei kipeetä kankkuja siitä, että läski ja betoni kohtas toisensa saappahan lipsahtaes.

Nyt sitä on viikko jaettu ja seattu ja tällä hetkellä ollahan hyvin tyytyvääsiä. Sinne menöö kivennääset ja vitamiinit, rypsit ja vilijat.

Tosin meirän navettahan sitä ei saa joten puriitahan laron laattialle, ja siitä kuormatahan traktorilla Varmohon, mutta on kuulkaa rakkautta ilimas, ku isäntä kuormaa ja minä ajan Varmoa ja kilijun sille ohojeeta.

Tekemistä olla pitää ja yhteesiä harrastuksia. Nämä lehemät ja niihin liittyvät asiat on vissihin sitte se meirän.

Mutta muutosta olla pitää, muuten jää paikallensa polokemahan.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Kirijallisia töitä




Luin siinä joku päivä Maaseurun Menneesyttä (sillä tulevaasuuttahan sillä ei juurikaa oo, on vain se menneesyys ja ne hyvät aijat). Siä oli juttua siitä, kuinka kukaa täs Suures Suomen maas ei tiä ja osaa sanua, että mitä kaikkia sen maanvilijelijän on oikiasti kirijattava ylähä.

Neuvojaa on monenlaasta, on maitotilaneuvojaa, vilejelyneuvojaa, sitä neuvojaa joka tekee sulle kaiken maailman kannattavuuslaskelmia, neuvojaa joka neuvoo, jotta kannattaako sun muuttaa jotaki sun tilallas vai jatkakko samalla mallilla. Ja ties mitä neuvojaa, tuskin osaasin nimetä kaikkia vaikka kuinka yrittääsin.

Jokaanen osaa näköjänsä sitte sen oman kapian alansa, eikä yhtää mitää muuta. Se maitotilaneuvoja osaa neuvua sua mitä lippua ja lappua täytät sinne sun maitotilahas liittyen. Mitä sulla tarttoo olla jos sulle tuloo se kuuluusa tarkastus ja sun tarttooo esitellä ne sun hienosti, monehen kertahan ja viä muuallekki lähettämät asiat.

Ookko ny varmasti kirjannu tankin lämpötilan ennen ja jäläkeen lypsyn? Onko se sulla siä maitohuonekalenteris ja näkyykö ne varmasta Valmasta, ja näköökö ne varmasti kaikki jokka haluaa, ja ethän vain näytä jonku muun Valmaa etkä omaas. Onko sulla ny varmasti näyttää maitoauton kuittia, että sulla on varmasti haettu maitua tankista, ekkä oo huijannu siinäki asias.

Säilytithän kaikki rehukuitin vähintänsä viis vuotta, että voit toristaa ostanees rehua sieltä A-rehulta tai muusta sellaasesta paikasta joka täyttää vaatimukset. Mikäs siinä, että niistä vaatimuksistaki ollahan kovasti menemäs siihen suuntahan, että jos rehukuormas tuloo sun tilalles linnunkakkaa ja sieltä salmonella, niin oma vika, mitäs ostit, olisit ostanu muualta johona sitä ei oo. Kaiva kuvettas.

Peltopuolen neuvoja osaa sitte neuvua mitä sulla tartoo olla suoritettuna ja kirjattuna peltopuolelta. Oothan merkannu ylähä minä päivänä isäntä kävi pellon reunalla kusella, meni kuulkaa silloonki typpiä ja fosforia maahan ylittyykähän rajat. Ja Muistithan kirijata? Varmasti.

Mutta ei oo olemas ketää sellaasta tai sellaasta paperia mistä voisi lukia, että mitä kaikkia sulla oikiasti pitää olla ylähällä ja kuinka.

Siinähän soittelet, kyselet ja vähä viä tierustelet ja monesta suuntaa, että mitähän sitä pitääs olla ja mihinä. Riittääkö, että on navetan kaapis kaikkien luettavana, vai täytykö viä maharollisesti lähettää vaikka naapurin Eskolle, että seki tietää, että meillon agrikaattii navetan nurkalla, ihan vain sen takia, että se pitää olla paperilla, se ei riitä, että voit kävellä sitä päin ja lyörä varpahan ja saara kipiää.

Joskus kuulkaa tuntuu, että kaikki muu on täs maailmas tärkiämpää, ku se itte lehemän hoito. Kunhan kaikki on paperilla hyvin ja niillon korvamerkit hännäski kiii, niin son hyvä, muusta viis.

Nyt on täytelty lomahakemuksia ens vuoreksi, vaikkei kukaa viä tiä minkämoonen lomituslaki tuloo olehen, niin Mela on jo määränny, että kaikki 26 lomapäivää pitää olla varattuna siinä hakemukses tai sun hakemus on puuttellinen ja et saa lomaa.

Ja sairasloma pitää varata kirijallisesti ennen, ku lomittaja voirahan myöntää? Ja varsinki ku hakemukses ei enää ollu kohtaa, että sen loman varaamisen voi teherä mun puolestani joku muu. Mitä jos mä oon tajuttomana teho-osastolla tai ollahan molemmin? Kuka sen varaa? Teenkö avoomen hakemuksen konehelle, mihinkä saa lisätä käsin päivät, jos satun kuolehen ja tarvitten lomaa ittelleni hautajaasieni ajaksi?

Joskus ihimettelöö, että eikö tää maas voi mikää mennä sillälailla, että teherän entisillä eheroolla, kunnes uuret tuloo? Onhan se kiva koettaa tietää, että koska pitääsin ens vuonna lomaa, koska sille mahtaas tuntua, ja koska on kakaran syysloma.

Eipä sillä varasin kaikki päivät isännän kans yhtäaikaa, kyllä meillon ny niin henuusta viettää vapaata yhyres ja miettiä mitä kirijattaas ylähä.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Jokaisella pitääs olla oma Suomenkarijan lehemä...




Vai kuinkahan sen nyt ottaas. Jäkälä on opettanu jo jonkin verran, että elämä Suomenkarjan eläimen kans on vähän erilaasta, kun tavallisen ayrshiren tai sitte jonku Holsteinin,jolla ei mitää isoja mielenkiikutuksia oo ikinä.

Holsteini on oikeen tasaanen rauhallinen, sen maailma on yleensä aina oikialla tolalla, se syö, juo, kävelöö, makaa, paskaa ja lypsää maitua, niinku perus lehemä tekeekin. Iliman mitää suurempia kommervenkkiä. Yleensä ensikkoki poikiessaan ei hätkährä mitää, laitat sille kohenet ja se seisoo, ehkä vähä kattoo, että mikkä nuo on. Ja hyvä niin, siinä sen suhtautuminen sitte siihen hommahan onki.

Ayrshire suhtautuu jo epäälävämmin siihen hommahan, monesti ne on sellaasia, että antavat lypsää pari kertaa ihan ookoo, ei siinä mitää, varmahan ne kuvitteloo, että ei tätä iän kaiken teherä . Sitte tuloo se kerta, kun se paska sankoon ripa katkee. Yleensä siitäki selevitähän sillä potkurauralla, jonka voi sitte viä jättää ennen kauren loppua pois. Toisen kauren alaku on välistä ollu kans vähä mielenkiintoonen, Salli on ollu mun mielestä siinä paras, raahasin kannun vierehen ja laitoon konehet kii. Lehemä meinas nitkahuttaa niskansa, kun se etujalakojensa välistä käänsi päänsä nurin niskoon ja kattoo, että oikiastikko tätä hommaa teherän tämänki poikimisen jäläkähin.

Sitte on nuo alakuperääset. 

 

Kissankello poikii viime viikon keskiviikkona, oli ihan itte pakertanu Lakson Lipevästä (oli saanu luomua) lehemävasikan, totesimme sukupuolen tosin airan raosta luuraamalla, kun vasikka oli niin liukas liikkeessänsä, ettei kukaa olis saanu sitä kii hännästä nostakkasensa sitä ylähä ja kattuaksensa kummat värkit siä on.

Siäpä ne olli sitte perijantai aamuhun asti kaharestansa, emä hoiti vasikkaansa, ja vasikka hoiti emän tyhyjäämisen. Kauhia mussutus vain kuuluu, kun se täytti mahaansa ja tyhyjäs utaretta.

Tosin tämä liukas liikkeenen neitokaanen ei rajoottanu sitä pysymistänsä sinne poikimakarsinan pahanoolle, vain tukkii etuairasta lävitte ja paineli, niinku hirvenvasa menehen pitkin latua. Siinähän koetat sitte ottaa sitä kii, ja sihirata takaasin karsinahan, ja emä huutaa kurkku suorana ja vasikka ei piittaa siitä mitää. Päätimme, että sen on paree pihatos, ennen kun se hukkuu yön pimeytehen ja oikiasti viä hukkuu tutkimusretkellensä johonki ojahan.

Kyseenen neiti Malviina vietihin sitte navetan läpi, ja navetas se kävi varuuksi koettamas jokaikistä vastahan tullutta lehemää, että mille täältä tissistä se maito mahtaas maistua. Pääsi Mitä-sonnin kaveriksi, otti mitältä luulot pois, kuka on kunkku. Kiipes karsinan ruokintakaukalohon seisomahan, niinkun paraski vuohi.  

Ja Mitän se pitää kuris, juo ensi omat maitonsa, ja jos ei Mitä oo selevinny omistansa siihen mennes, juo Mitänki mairot. Ja Mitä tyytyy tilanteesehen, minkäs se sille voi, kun toinen teköö tahtonsa. 

Kissankello osootti, että Suomenkarija kiipee vaikka puuhun, vaatii hännän ylähällä pitua lypsettäes, muuten se esittää tasapökkää pomppimista maitoputkihin asti. Ja kun on kyse Kissankellosta, mikä ei oo mikää korkeurella pilattu elään, niin se tarkoottaa sitä, että ne pompahrokset on torella voimallisia. Sen sorkan pohojien tarttoo silloon käyrä melekeen sen oman selekälinijan korkeurella.

Saa nähärä mitä yhteeselo Kissankellon kans tuo vastahan, emolehemä tuotannonko.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Luonnollinen kuolema

Siitä on nyt puhuttu, kuinka eläämillä pitääs olla oikeus luonnollisehen kuolemana, eikä siihen, että se tainnutetahan ja lasketahan veret pihalle.

Läheretähän siitä liikkelle, että ootteko nähäny sen luonnollisen kuoleman? Ollu seuraamaas vaikka sitä kuolemansairasta ihimistä siä vuoreosastolla, sen viimeesinä hetkinä. Hetkinä, jokka ei pakosta ookkaa sen sanan varsinaases merkitykses hetkiä, ne voi olla viikkoja ja ne voi olla jopa kuukausia.

Aikaa jolloon lääkkehet ei pakosta enää viä sitä kipua pois.

Sä näet siitä ihimisestä sen, että se on kipiä, vaikkei enää olis ollu tajuussansa. Ihimisen otta on silloon syväs rypys, tai niin ne siä saattohoiros sanoo, kun käyvät kattomas ja puhuvat omaasten kans.

Tajunnan taso voi vaihrella hyvinki, tänään puhutahana jotaki, huomenna ei mitää. Sä istut siinä sängyn lairalla, orotat, että tulis se hetki, etttä se luonnollisuus saapuus ja kuolo korijaas.

Siinä vaihees kun oot sitä kattellu aikas, toivot jo, että Suomeski olis maharollisuus armokuolemahan, eutanasiahan ihimisillä.

Mutta harvapa sitä näköö, käy kattomas niitä läheesiä, ku ei enää olla niin läheesiä toistensa kans. Kaikki ei tunne niitä isovanhempiansakkaa, jotka ny yleensä on niitä ensimmääsiä pois nukkuvia, luonnollisen kuoleman kautta.

Mihinä vaihees se luonnollisuus sitte sallitahan ja mihinä ei? Lääketiere, eläämillä ja ihimisillä. Eikö siinäki mennä osaltansa siihen luonnonvalintahan ja luonnollisuutehen, ku hoiretahan sellaasta mihinkä luonnos kuolis?

Ajatelkaapa vaikka synnytystä tai poikimista. Naiset on vuosisatoja kuollu siihen synnyttämisehen, jos mukula on ollu vaikka vääräs asennos, sitä ei sieltä oo pihalle saatu oikeen kesken, ei oo leikattu, tai jos on leikattu, niin siihenki on kuoltu. Koska silloon on vain leikattu auki ja otettu pois se mikä siä on ollu, iliman lääkkeellistä apua.

Olisko sen Rutunki pitäny antaa kuolla siihen poikimisehen siinä vaihees, kun vain pää näkyy.

Ja nyt joku sanoo, että ittehän sen siemensit. No, mutta Luonnos lehemä asuu laumas, johona on sonni. Ja sonni ei kysele, että teheränhänkö tänä vuonna vasikka, eikä se lehemäkää. Koska sillä on luonnollisesti kiima-aika, joka ohojaa sen käyttäytymistä siihen suvunjatkamisehen. Sonni astuu ja lehemä poikii, luonooski kerran vuores.

Siä luonnos se olis saattanu teherä sitä poikimasta päivä tolokulla, kunnes olis kuollu ittekki siihen hommahan. Rupiaahan se sisälle kuollu vasikka jo märäntymähänki aikansa kuluttua, kun on puoliksi tulos ja puoliksi sisällä, muttei oikiastansa kummaskaa.

Meinaatteko, että se on kaunis kuolema? Kivutoon kuolema? Tai se, että susi syö, aloottaa takapäästä, sillä tajuussansa olevalla eläämellä?

Elämä on harvemmin kauhian kaunista.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Maajussin älykkyysosamäärä




Saimmepa taas lukia netin syöveriistä, että maajussiilla on parkkimittarihin verrattava älykkyysosamäärä ja tämän oli sinne rustannu yks näistä kuuluusista eu-tarkastajista. 
Tai siis sanamuoto saattoo olla se, että melekeen verrattavis, elikkä käsitin niiren kirjoottajien olevan sitä mieltä, että se parkkimittari on fiksumpi ku suurin osa meistä.

Ja tämän kirijoottaa ihiminen,joka käy tarkastamas rahapalakalla meirän tilojamme.

Olin tyrmistyuny, taas kerran. Ajattelin siinäki, että vähästä mäki tyrmistyn, tästäki taas.

Mä voin kyllä sille tärille kertua, että emmä ny ittiäni oo minää järijen jättilääsenä, tai ruurin keksijänä pitänykkää, mutta mietiin siinä sitte ruutua vaharatessani, että mitähän mä ajattelisin siitä. Ihimisestä joka kirijoottaa kuka on ja kertoo ammattinsa mitä teköö ja sitte viä ilimaasoo mielipiretehensä meistä kirjallisesti.

Minäki, kyllänsä tyhymä oon, muttan ny oikeen kesken mee kellekkää kirijoottahan, että mun mielestäni kaikki hitsarit on lähinnnä vasemman jalaan sappaahia joihna on viä reikiä. Ettei niillä se annettu tieto kauaa pääs pysy, jos hetkiäkää.

Täytyy sanua, että kaikeksi muaki on sanottu, verrattu lehemän paskahan jolla naama on aina norsun vitulla (tieroksi vain, kaikki ei oo luonnostansa tyhyjän naurajia, jokka hymyylöö kaiken aikaa ku halijennu nauris ja yrittää olla muuta ku oikiasti onkaa), eikä tuota ulukomuotua ja älykkyyttää oo niin kauhiasti aina kehuttu.

Luonteen laatuaki on oikeen koko hirviporukan kesken kauhisteltu, ku kerran kävin hirvikämpällä isännälle rähisemäs. Siä olivat kuunnellu asennos ja sanonehet perävalojen hälävettyä ”kyllä sullon Matti-parka kauhia akka”. Matti oli hymyylly vuorostansa ku se halijennu nauris ja sanonu, että muuten niin mukava...

Mietiin siinä, että mitähän tuollaanen henkilö on yleensä ajatellu, ku on virkahansa hakenu. Että varmahan sitä on ollu mediaseksikkähempiäki aloja ollu olemas ammatinvalitan listalla, ku se aika on ollu.

Mikä on se ollu se kipinä lähtiä hommahan? Täytyy sanua, että mä en ensimmääsenä pyrkiis mihinkää tarkastajan ammattihin, ei palijo epä mieluusampaa vierasta voi markillensa kuvittella, vaikka asiat hyvin oliski, niin saa aikahan tällääselle parkkimittarilla kylymän ringin puon alle, ku saat soiton johona tulosta saavutahan. Vastas on varmahan jonkin verran varautunutta porukkaa, ku meet, et ehkä oo tuntenu ittiäs aina niin kauhian tervetulleheksikaa.

Emmä sitä sano, että eikö oo olemas niitä paikkoja mihinä asiat ei oo hyvin, mutta yleestäminen on aika raakaa, jos mun naapurini ei päästä lehemiä pihalle, niin ei kuulkaa siäkää sitte ikinä oo päästetty, tai jos sillei käy ikinä sorkkahoitaja niin ei muuten kellää muullakaa Suomen maas käy.

Saakahan sellaanen ihiminen työstänsä mitää tyyrytystä, sellaastaku minä tänä aamuna ku kattelin Kissankellua ja sen pientä Malviina vasikkaa, että hetken on kaikki hyvin ja näin sen kuuluu ollakki. Tai voirahanko sanua, että saamme sen hyvänolon sitte eriasioosta? Toinen siitä, että vetää punakynää paperiihin ja minä, että tallustan se typerä hymy naamalla navetan käytävää pitki ja kuvittelen vain hoitavani lehemiä hyvin.

Voi olla, että tästä asiasta noussu kohu sai aikahan taas sen, että hieman se juopa mikä olemas on, syvenöö tämän hallinnollisen puolen ja niiren parkkimittarien välillä. Mietinkö seuraavalla kerralla, ku ajavat pihahan, että mitähän mieltä tuoki mahtaa olla must, miettiikö, että putkahan kuuluus ja mitenkä nuon tyhymiä ihimisiä voi eres syntyä? Mutta eikö sitä sanotakki, että maajussilla uskonta on 10 ja matematiikka 4?

Näine ajatuksineni painun maata, huomenna on uus päivä ja lehemät hoirettavana, ajattelivat muut sitte mitä tahansa.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Loman loppu




Tuli kuulkaa vihiroonki seki päivä, että meírän isännän sairasloma loppuu. Kerkes se muutamaa päivää vaille vuoren ollakki pois remmistä.

Ette ikinä arvaa, että se ei ollukkaa niin heleppua suhtautua taas tähänki asiahan, että mun tarttoo mennä navettahan sen kans, eikä minkää lomitushenkilön, jonka mä tiän nousevan omin pikku jaloon aijoos sägystä ylähä. Hyppäävän autohonsa ja huristavansa meille hommihin, eikä oo siihen mennes vaatinu kuulkaa multa yhtää perkelettä eikä vittusaatanaa.

Tänä aamuna se kuuluusa herätyskello prinaji mun korvani juures. Oikeen syrämmen pohojasta otti viiren mais. Sitte tuli mielehen, että voi ie, tarttoo Laksoki herättää. Verin vähä peittua tiukemmin ympäri, harkittin hetken, että mitä jos koettaasin nukkua viä ja kattoosiin, että mahtaako sillä ittellänsä olla kello herättämäs.

En sitte saattanu, siinä mun vekkarissani on torkku, niinku paremmaski kännykäs ja viiren minuutin päästä se pränäjytty uurestansa.

Laitoon kaffeen tippuhun ja kävin sitte oikeen rakkautta tursuen herättämäs Laksuaki. Ei vois uskua kuinka oli vitutuskäyrä kohorillansa, ku kävelin sen sängyn vierehen ja kerran karijahrin, että son aamu taas ja lehemät vartoo meitä. Sain kerrasta aikahan liikettä ja jonkilaasta älyllistäki toimintaa, ku se vastas mulle, että joo.

Toisella mainaasulla soli jo ylähällä ja pöyrän ääres kaffia hörppimäs.

Perinteesesti ei päästy aiva puoli kuureksi sinne navetalla, oli lähemmäs kuus. Selasin siinä lomitttajien jäliiltä pilivis olevia soluja ja pohoriin, että mitä tekisin niille, vai luottaasinki siihen, että lehemät huokaa helepotuksesta mun ruvetes ruokkimisen sijasta lypsäjän, että helevettihin on järijestys palannu.

Navetalla meillä oli vähä kähinää työn jaosta, tai siitä, että koeta ny säki tulla kolaahan ja parret pitää haravaaro rehuusta puhtaahksi, ennenku niihin nakellahan kuiviketta.

Alootin lypsyni sillä, että pyöritin plättypannua ja laitoon isännän tulehen kannun kans peräs ja vetääsehen Janetten ja Jelenan yhyret vetimet sillä. Illanhämyn ja Ipanan vetääsin vasikkapiikahan, ku ne pikku perotki juotavaa tarttoo ja mikäs se parempaa, ku aitomaito, vaikka varmahan kohta joku viisahee, ku minä, väittää että vasikan ei oo tarkootus juora maitua ja, että hänellä on niin pahamieli niiren puolesta.



Kerkesin kuulkaa siinä lypsyn aikana vahtaahan niitä vasikootaki, menin oikeen airan vierehen kattomahan, ku Mambo nukkuu reporankana, turpa väpätti ja silimät liikkuu. Näki unta niinki pieni vasikka vain voi. Mahtookahan olla oikeen tissillä syömäs, vaiko leikkii kaverien kans puhtasihin pahanoos, hyppiivät ja potkiivat niinku oikiat vasikat.

Olivat muutenki leppoosaa porukkaa, makaalivat ja kattelivat meitä oven raoasta, leuat kävi, ja kylijet pömpötti. Aiva karehriin niitä.

Täytyy sanua, että tämä normaalihin arkehen palaaminen oli yllättävän raskasta, vaatii päälle parin tunnin päiväunet, ku tupahan pääsin. Soffan kutsu oli ylivoimaanan ja oikaasin siihen, isäntä tukki ittensä nohatuolihin ja siinä meillä meniki sitte sopevasti aika. Ei kuulkaa yhtä riireltykää.

Voi olla, että otamme sen takaasi ehtoolla. Kyllä taas sitä tahtomista vaaritahan, ku ollahan kaiken aikaa yhyres, aamusta ehtoosehen.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Navettasaappahat




Navetas, tai kaikes muuski maatilan työs tarttis olla työkengät. Sellaaset jois on kaiken maailman suojat mitä kenkihin ny oikiastansa on keksittykää. On naulahan astumissuojaa, turvakärkiä, turvapohohaa, eristettä sitä varte, ettet saa sähköiskua jostaki, kuinteki rikkinääsestä vehekehestä.

Yleensä ne mulla pakkaa olehen kummisaappahat, eikä mikkä tahansa kummisaappahat, ku non purefortit, paremmin sanuen viä Dunlopit. Niiton sellaasia tummanvihereetä ja vähä vaaliamman vihereetä. Turvakärijellä ja iliman.

Isäntä onnistuu ostahan ne turvakärijettömät ittellensä, kuvitteli niiren olevan johonaki tarijoukses, ku sai niin halavalla. Totes tilantehen siinä vaihees ku viis alimmaasta lehemän sorkan painon alla oli sen. Ja kyllä mä kuulka sain sille oikeen asiasta jeesustella, että mitenkä kuvittelit saavas parilla kympillä turvakengät.

Ne saappahat on ulukonäöllisesti jo sellaaset kengät, että ei herätä mitää suuria riemun kiljahruksia.

Jalakahan laitettaes voi huomatta jo, että ne melekeen osaas kävelläkki iliman ihimistä siä sisällä. Ku verät ne kinttuuhis, niin ryhtiki aiva muuttuu. Siitä tuloo sellaanen, että vois sivullinen varmahan luulla, että haalarien sisälle on laitettu henkari, oot tavallansa jääny sen varahan roikkumahan.

Tallustat navetan käytävää pitkin hieman niinku roikkuen jostaki, polovet hivenen koukus. Ja ne sun navettasaappahas on ne mikkä määrää sen taharin. Niitei oo tarkootettu mihinkää ripiähän juoksemisehen, eikä kevyesehen hyppelemisehen. Ne on tehty sitä varte, että lontustat niillä menehen tasaasen tappavaa tahtia pitkin navetan käytävää. Ei mitenkää erikoosen hilijaa, muttei taas sitte mitää pikakävelyäkää.

Melekeen vois luulla, että ne kengät liikuttaa sua, ekkä sä kenkiä.

Millää pohojallisilla niitei saa muutettua sen mukavammiksi mitä ne on, ostat vaikka geeli tai muotoollut pohojalliset, niin ne on silti ne navettasaappahat. Aina samanlaaset jalakahan.

Niillon tullu käveltyä kilometri jos toinenki, ja melekeen aina sitä samaa tahtia.

Oomma kokeellu Sievinki saappahia navetas, mutta ne ei ollu kengät mua varte. Isäntä mainostaa nahkakenkien puolesta, sillon maiharit tai Ranet (naapurin isäntä käyttää sellaasia ja sitä sanotahan Raneksi, niin siitä nimi). Niinpä mäki täs innostuun ja ostin sitte maiharit navetalle.

Ei kuulkaa ne kaavoohinsa kangistunehen ihimisen askarehet sujunu yhtää oikiallalailla sellaaset jalaas. Meinasit olla puollas, ku liukastelit lehemän paskas, varret oli niin lyhyet, että haalarin puntit nousi sieltä pois ja ne oli paskas. Niiren varret menöö lysyhyn ja kovettuu kastues, lakkaavat sopimasta jalakahan, hierätävät nilikasta. Iliman villasukkaa et voi käyttää, ku lesti on liian leviä mulle.

Voishan sitä kokeella toisenki valamistajan kenkiä, mutta eivät muuten alakaa useenkaa 37 koosta. Jatkan elämääni ittestänsä kulukevien navettasaappahien kans.

lauantai 31. lokakuuta 2015

Jokapäivä, pyhäpäivä vaiko arkipäivä




Pyhäänmiesten päivä, pyhäpäivä. Vapaa päivä. Kello soi kakskytä yli viisi. Makaat soffalla huonosti nukutun yön jäläkihin, koetit siinä nukkua, ku kaikki yön äänet taas häiritti.

Ajattelet, että nyt on pyhä, vapaa päivä. Heität peiton pois korvilta, istut hetken, ähkääset ja kävelet keittiöhön, laitat kaffeen tippuhun, puet, hörppäät sumpit ja läheret lomitushenkilön seuraksi navettahan. Kierrät kaikki navetan nurkat, kurkistat joka karsinahan, käyt tervehtimäs Helinää poikimakarsinas, huikkaat huomenet Herra Sonnille.

Lykkäät rehut etehen, kävelet maitohuoneesehen, vahtaalet ympärilles, laitat lypsyn valamihiksi. Painat pesurista lypsyn päälle. Lykkäät kaikki konehet parsihin ja kyykistyt lehemän vierehen. Pyyhit vetimet, ja utarehen, vetääset suihkehet. Kiinnität konehet ja orotat, että ne lähtöö irti. Alootat kirijaamahan tuloksia mittalypsystä.

Pyhäpäivänä.

Joka päivä on maatilalla pyhäpäivä, tai joka pyhäpäivä on arkipäivä.

Jouluaattona on sama ralli, silloon koetatahan mennä vain vähä ennemmin aamusta navetalle, jos jaksetahan, eikä ehtoolla oo tarttenu kukkua niiren lehemien kans yömyöhähän. Parahana jouluna oon tullu navetalta tupahan ja lapsi on kävelly ovella vastahan oksennusta valuen. Siinä hyvä äitee pistehet on oikeen pompsrahrellu, ku ensimmääsenä tuloo vain mielehen, että perkeles, ne lehemät pitää ehtoollaki hoitaa, mihinkä se mukula siksi aikaa.

Toiset on syöny joulupäivänä jouluateriaa, minä satuun ennen ruokaalua avaahan navetan oven ja näin lehemän takapuolesta sorkat. Jäi ruoka syömättä, mutta syntyypä Joulupäivä, ku oli J-vuosi.

Uutena vuotena toiset valavoo ja ampuu rakettia, minä torkun yhyreksän mais saunanlautehilla, ja sanon isännälle, että ammu kuulu raketit koiran ja kakaran kans, minä ammun itteni unten maille. Aamulla on herätys kumminki.

Pääsiääsenä toiset polttaa kokkoja, ja juhulii, minä seuraan poikiiko lehemä. Keskutelen aiheesta isännän kans, tarttooko jo mennä apuhun, vai annetahanko olla itteksensä.

Juhannuksena muut suunnitteloo menevänsä Nummirockihin kattomahan esiintyjiä, me korijatahan lehemien rikkomaa aitaa, siirretähän niitä uutehen lohokohon. Suunnitellahan rillaavamme, mutta päärytähän lämmittähän makkaraa mikros, ku pihallaki on niin kylymä ja aamulla tarttoo nousta ylähä.

Sitte ku lähäret johonki rientoohin, mieles on, että mahtaako siä kukaa poikia, toivottavasti Helinä ei saa ittiänsä irti ja tuu laros vastahan, ku meet kotia. Ja ku pääset kotia asti, käyt korkokengät jalaas kattomas lehemiä.

Päivä ku päivä, aina on työpäivä.

torstai 29. lokakuuta 2015

Syitä jatkaa




Tiettekö huomaa taas, että on joulu on  tulos. 

Televesio, kiitos ihanan Ylen, pursuaa kaiken maailman ohojelmia siitä, kuinka Suomi on paska maa eläänten pirollisesti. Tuntuu, että kaikki ajankohtaasohojelmat käsittelöö tällä hetkellä sitä aihetta, taas.

Kaikki on sallittua toiselta puolen, ja me ollahan vastuus kaikesta. Siitäki mitä teurastamolla tapahtuu.

En muuten kattonu niitä teurastamovideoota. Ai miksikö? Siksi, ku se teurastaminen ei ny oo sellaanen juttu, mitä haluan kattella silimät suurella muutenkaa, oon ollu siä Paimioski vierestä kattomas, kun ne teurastaa sonnia. Mielenkiinnosta, kun olin siemennyskurssilla.

Voin sanua, että olin torella ennakkoluuloonen, kun menin sinne, ajattelin, että pyörryn, oksennan sen teurastajan (ajatelkaa mikä ammattinimike) päälle, ne joutuu vähintänsä rahaahan mut jaloosta pihalle virkuamahan, ku yhyren katton ja menetän tajuntani järkytyksestä.

En menettäny. Soli omihin ennakko kuvitelmihin nähären siistiä hommaa, tosin täytyy sanua, että siä oli ne vanhat papat tekemäs sitä hommmaa, soli niin inhimillistä, ku teurastaminen ny vain voi olla. Toisen elämän lopettaminen.

Jonku senki on pakko teherä, Suomen laki kieltää nauran hautaamisen kotia, omille maille, ja Honkajoki lähettää laskun sulle, ku se hakoo sen raaron. Eikä se samana päivänä sitä hae, siä se kerkiää köllöttää navetan takana välistä usiamman päivänki, ennenku kukaa sitä kyytihin nostaa. Sekö ny sitte on niin kauhian hienua.

Mun tuottajana täytyy vain kuulkaa luottaa siihen touhuhun siä teurastamolla, minen voi, enkä kyllä oikiastansa haluakkaa, mennä kattohon, kun mun omat lehemät lopetatahan.

Se on vähä sellaanen pakon sanelema vaihtoehto, minen niitä jokaasta voi pitää tää, saati, että johonaki vaihees se elämän pitkittäminenki on jo eläänsuojelullinen asia.

Mä vain luotan ja uskon sokiasti, että ne lehemät ja sonnit saa sen arvoosensa lopun, käsittelyn siinäki vaihees, ku se loppu elämä on enää torella lyhyt. Hyvin ne on emäntää ja isäntää palavellu, ja niitä pitää siinäki vaihees viä kunioottaa
Niitten takia on tää monasti poraattu.

Sitte sä, joka oot koettanu parahas teherä, ainahan se ei onnistu, vai onnistuuko muilta, muis ammatiis? Mutta on eres yritett. Luet ja kattelet uutisia, kuinka se tuottaja on perkeles syyllinen siihenki mitä teurastamolla tapahtuu.

Kuinka syyllinen on se, joka kuvaa tuollaasta materiaalia, ja ei aiokkaa ilimoottaa siitä millekkää valavovalle taholla, vain orottaa, että saa sen ennemmin televisioihon ja pääsöö sitä kauttaa kaikkien iltapulujen kantehen kertohon tästä asiasta? Mikä on se vastuu?

Täs oon koettanu ny taas keksiä muutaman päivän syitä jatkaa tätä hommaa, minkä takia haluan teherä tätä? Onko siihen viä olemas syitä, miksi koetan tuottaa ruokaa, sillä sitä tarvitahan, olise sitte minkä maalaasta tahansa, niin sitä syörähän.

Ulukomaanen ruoka ei kuulkaa enää sitte oo yhtää halapaa, ku oma tuotanto Suomesta on alas ajettu, siihen ei kannata sokiasti luottaa, sitte valittoo myyjän markkinat.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Valituksen aiheet elämälle

 


Tiättekö, maatilan emäntä on se ihiminen jolle jokaasella on jostaki asiasta jotaki avautumista ja valittamista. Välistä ihimettelee, että miksikä saatanan klosusangooksi meitä tai muaki ajatellahan. Kuinka palijo sinne paskasankoohin ajatellahan sitä sontaa mahtuvan ennenku kripa katkiaa?

Moon välistä ihimetelly, että leijuuko mun pään päällä joku kyltti, että tänne mahtuu valistusta, kuuntelen mielelläni? Mä en oo sitä itte huomannu, mulle son varmahan täysin näkymätöön.

Isäntä valittaa kaikki vaivansa, erehryppä sanohon yhtenä aamuna, että jeesus ku särköö polovia. Hetken päästä huomaatki, että kuuntelet sitä äijan litaniaa mikä varvas on eniten kipiä, ottiko selekähän vai polovehen, ku nousi ylähä, vai ottiko jopa etehen. Siinä sitä sitte kyllä tietysti unohtaa, että nilikat oli kipiät, ku meinaa päätä ruveta särkehen se toisten vaivojen kuunteleminen.

Jos meirän pajas joku teköö jotaki, niin eikähän se kohta tuu tupahan kysyhyn multa, että mihinä on kuule räikkä ja mihinä taas 13 koon kiintolenkki. Ja jos en osaa vastata alakaa se pirun valitus asiasta, että kuinka minkää perähän ei kattota. Siinä vuoratusta kuunnelles tekis, joskus, mieli sanua, että mä katton jopa sen vitun perähän, että voisitteko te miehisinä henkilöönä jättää ne työkalut ittenne ongelmiksi. Minen voi, enkä oikiastansa haluakkaa tietää mihinkä ootte räikkänne ja jakarinne kylyväneet. Melekeen kaikesta muusta vastaan kyllä.

Varsinki, ku tuntuu, että se paja on joku yhteeshyvä. Siinä ku sitte viä kuuntelet jonku muun valitusta siitä, että sinne teirän pajahan ei maharu tekehen Hänen rullapotkulautahansa remonttia tai vaihtahan naapurikylän sussoolle talavirenkahia alle eslahan. Siinä mietit, että mäki oon tähän asti saanu renkahani itte vaihrettua alle, ku ei se munkaa romuni sinne pajan syöveriihin on hetkehen mahtunu, että kyllä rengasliike vaihtaa. Tosin siihen pitää raottaa vähä lompakkua, meirän pajas voi vaihtaa iliman, sähkönki maksan minä ja kuuntelen viä valitukset päälle.



Välistä tuntuu, että lehemäkki valittaa. Meet sinne aamusta, oot nukkunu pommihin ja oot myöhäs. Jeesus minkä mökän ne toisin aamuun pitää, valittaa huonosta hoirosta, parsien pituuresta siitä, että ovat paskaasen parsinavetan asukkahia super upian pihaton sijasta.
Tökkäät ne pihalle, ja sitte ne tuntuu valittavan kohta siitä, että pienet lehemät on tänne laitettu, tuuloo, sataa, sorkat kastuu. Valittavat, ku eivät pääse sisälle syömähän ja partehensa maata.

Vanhat luut valittaa ku kyykit lehemän alla, polevet väittää vastahan, että ei tuollaasta määrää painua voi millää kantaa, notkistua kyykkyhyn ja viä puntata sen jäläkihin ylähä. Naama vasta valittaaki, mennyttä nuoruutta, tullehia ryppyjä, poskehen ilimestynyttä lehmän paskaa, ainaasta norsunvittu ilemettä, koeta ny sille turpa värkille sanua, että sellaaseksi kuule sut on luotu, vähemmän kauniiksi, ja kauneus ja nuoruus on katuavaasta, rumuus pysyvää, että pirä turpas kii.

Mitähän ne kaikki valittajat sanoos, jos valittaasin takaasi? Aloottaasin siitä, että mun maailmahani ei enää valituksia maharu?

Läheren tästä valittehen Ipanalle sonnia ja lakkaan valittamasta, elämä on niin kuulkaa huomattavasti helepompaa.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Rapates roiskuu




Eileen oli vihiroon viimeen se päivä, ku tuotihin isännän kans pikkumulli lasti kotia kesälaituumelta, tai ei sitä ny tämän kesän jälijiltä enää kauhiasti laituumeksi voi sanua, enemmänki sellaanen musta lutakko.

Asian suurin vauhrittaja oli se, että ilimeesesti sieltä on joku sähköt katkaassu, ku me saatanan tyhymät ei olla tajuttu hakia niitä aijoos. 

Kun tuota tilaa ei oo niin kauhiasti ollu, niin ollahan jouruttu asiaa lykkäähän, ku ei nuolle nauroolla oo kerrossänkyjä keksitty, mihinä ne vois kylijet kellollansa maata ja viettää yönsä. Ei olla viittitty tukkia torella piukkahan niitä pihattohon, ku sitte ei mikää kuivitus olis riittäny.

No asiasta joulupukkihin mullit oli tullu siä pihatien pääs vastahan isäntää, joka oli saman tien painanu hanaa Valmetis ja hakenu naapurista sellaasen vanhasta mulliautosta teheryn kärryn, johonka saatihin ruveta niitä sovittahan. 

 

Ensinnäki ihimettelin, että mihinkä saatanahan se ukko jäi, ku ei aau kaffille kuulunu. Soitin ja siä se kirooli vastahan, ku hän tää yksin näitä yrittää kyyytihin. Sai samanlaasen saratuksen vastahan, että olisit saatana sanonu mihinkä meet, niin olisin jopa voinu tulla sun kans sinne, että meinaakko, että oon joku ajatusten lukija (vaikkei niitä miesten ajatuksia oo niin vaikia lukia yleensä).

Kurvasin paikalle Avensiksella, tuulihousuus ja Jalaksen työkengis. Siinä sitte ihimettelin ensimmääseksi, että eivät tainnu olla oikia varustus tähän hommahan, että kummisaaappahat ja haalarit olis tarvinnu.

Ne hiehon aluut ei ollu yhtää sitä mieltä, että sinne koijahan olis tarvinnu kiivetä, varsinkaa ku silta oli vähä liian jyrkkä. Siinä sitte ihimeteltihin, että mitenkä tästä taas selvitähänkää.

Nappulaa kehiin ja sitä sinne koijan sisälle. No sen voitte arvata kuinka nauran kaulat venyy, melekeen ne yletti sieltä maasta asti venyttähän sen kaulansa ja kielensä sinne parin metrin päähän kärryhyn sisälle, oli sellaanen kummilanka efekti taas, että oikeen pisti ihimettelehen sitä nautaeläämen pään venyvyyttä.

Isäntä lähti hakehen irtoaitoja ja minä jäin niiren kans sinne yksin. Siinä me ensi vaharattihin toisiamme, suomalaanen ämmä ja suomalaanen nauta. Kummakki yhtä tyhymänä.

Yhtäkkiä isoon mulli niistä päätti, että kävelen sisälle tästä. Ja saman tien meni nelijä muuta peräs. Minä apinan raivolla perähän ja kääntähän väliairan etehene, että siä ovat ja pysyvät.

Kyllä olin plohtevaa, ku ukko saapuu paikkalle, että mullon jo suurin osa sisällä.

Loput kaks meni oikiastansa huijaamalla sisälle ja vauhrilla takalaita kii. Sain siinä rytäkäs paskalöntin nenäni alle ja se haisi siinä pesusta huolimatta koko päivän, koetin sitä häätää syömällä vähä kamalan imeliä karkkiaki, sain aikahan sen, että maku katos suusta mutta haju jäi.

Lupasin, että ens kesänä vien mullit Ikkelänkylähän, äitee ja isä ei sitä viä tiä, mutta onhan mulla puoli vuotta aikaa sitä niille kertua. Kai me kolome samanlaasta väättyriä saarahan asia sovittua.

Läheren ny tästä suunnittelehen ruokintapöytä valua, niin saan ne loputki tungettua kotia ja juoksevan veren muuski muoros, ku sillä, että juoksen letkun kans.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Kannanotto emännältä

Hyvä Juha Rehula

Näin entisenä Keskustan kannattajana, se kannatus päättyi tämän päivän maaseudun tulevaisuuden artikkeliin lomitusssäästöistä, seuraavalla kaudella äänestän vaikka vihervasemmistoa.

Meillä on lypsykarjatila Etelä-Pohjanmaalla, tosin kohtalaisen kokoinen sellainen, että meitä ei kosketa se, että tippuisimme lomituksen piiristä pois. Mutta niillä pienillä tiloillakin on muutakin elämää, kuin lehmät. Vaikka tunnutte toisin sielä, anteeksi vain, kuvittelevan.

Lomituksen piiristä pois tippuminen tarkoittaa monilla jo nytkin vähäisen sosiaalisen elämän loppumista melkein kokonaan. Tila sitoo 365 päivänä vuodessa, oli sitten häät tai hautajaiset, jotka tällä ehdotuksella jää pientilallisiltä väliin, varsinkin jos ne ovat kauempana.

Pientilallinenkin sairastaa, voi juotua sairaalan yöllä, kuka hoitaa ne eläimet? Te puhutte siitä, että pitää olla VARAjärjestelmä, kerrotko minulle mistä se järjestetään? Et voi ottaa tyhjästä ihmistä joka osaa hoitaa karjaa, lypsää, ruokkia ja ajaa traktoria.

Tilalliset, mistä nyt olemme jopa maaseudussakin lukeneet, ovat kuulemma vanhoollisia ja tekevät lapsiakin keskiverto kansalaisia enemmän, nämä kaikki teidän päätöksenne vaikuttavat niihin maatilojen lapsiinkin. Maatilan lapsena oleminen ei ole näillä pienillä paikkakunnilla muutenkaan helppoa. Tosin päätöksenne vaikuttavat helposti siihen, että eipä niitä maatilan lapsia kohta enää tulekkaan. Tunnen piston sydämmessäni ajatellessani omaa lastani ja sitä mistä hän joutuu nyt jo luopumaan, kun äidin ja isän työ ajaa aina edelle, lapsi joustaa maatila ei.

Saati, että meidänkin lähipiiri, kaikki, on muissa töissä. Jättävätkö he työnsä tekemättä, tullakseen meillä navettaan? Vai ajatteletko, että minun kahdeksankymppinen isäni ja seitsemän kymppinen äitini saapuu hoitamaan meidän lehmämme? He ovat työnsä tehneet, veronsa maksaneet ja kasvattaneet lapsistaan pienen tilan tuloista ihmisiä, jotka kaikki tekevät työtä ja maksavat veroja tämän yhteiskunnan eteen.

Hyvä Juha Rehula, kai ymmärrät, että maatilaa ei lopetata kolmen kuukauden aikana, jos katto sairaslomille tulee? Meilläkin tilan hintalapussa lukisi miljoona, kenenkä meinaat tekevän siitä tarjouksen tässä taloustilanteessa mikä maassa vallitsee. Jos lomitusta pidemmille sairaslomille ei ole, se tarkoittaa lähinnä konkursseja ja kuluja valtioille, pankeilla ja yhteistyö yrityksille luottotappioiden nimissä. Ihmisiä, joiden ei kannata enää ikinä mennä töihin, näitähän on nähty.

Hyvä Juha Rehula ja muut päättävät elimet, oletteko ajatelleet mistä tälläisillä paikkakunnilla, kuin Kauhajoki järjestetään niille lomittajille, jotka jäävät työttömiksi, uusi työpaikka. Ei mistään. Maksatte samat rahat vain työttömyyskortiston kautta.

Anteeksi, että teemme työtä Suomessa, ja koetamme tehdä muillekkin ihmisille siinä sivussa työpaikkoja, olen käyttänyt kaikki mahdolliset lomat mitä saatavissa on, että jaksaisin tehdä tätä työtä seuraavat 30 vuotta, mikä eläkeikään vielä on.

Tämä työ on ollut minulle, itsekkiin lypsykarjatilallisen tyttärenä, kutsumus. Lapsuuden haave ammatti oli maatalouslomittaja tai tilallinen, kummatkin on toteutettu. Mutta mitenkä minusta tuntuu, että kumpikin on nykypäivänä yhteiskunna pohjasakkaa?

Terveisin Kati Lakso
Lypsykarjatilallinen Kauhajoelta

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Lapsen lemmikit




Mä taas jouruun ajattelehen, kuinka erimoosta tuo maatilan lapsen elemä on, ku tuollaasten taajamas asuvien.

Tänään oli sonnien teurahaksi lähtö päivä, olin ollu vähä laiska ja en ollu tulostanu sonniille korttia etukätehen, vain menin häirittehen lapsen Pikku Kakkosen kattomista tietokonehelta ja ammusta niitä tulostahan. Se tietysti heti kysyy uteliahana ihimisenä, että miksi tulostat tuollaasia.

Sanoon, että isoommat sonnit lähtöö teurahaksi, että soittivat autosta, että mun on ny pakko nämä tulostaa. Sillä veti naama mutruhun, leuka rupes väpättähän ja aiva näytti silimä kulumaki kastuvan.

Hyvänä” äiteenä kysyyn, että mikäs ny?

No sä laitat Lipsasenki pois” ” No joo-o. Niin laitan” ”Lipsanen on mun kaveri” Mitä siihen sanoos? Toisilla mukuloolla on kissiä ja marsua, jänistä ja papukaijaa. Meirän lapsella on monen saran kilon isoopäinen sonnin möllikkä, jota se on käyny silittämäs päästä ja antamas sille rajattomasti nappulaa, ku on ollu navetalla.

Siinä sitte keskusteltihin siitä, että ei me millää voira pitää kaikkia sonnia, mikkä syntyy tai on meillä, että pakko ne on teurahalle laittaa, ku ei niitä vissihin sinne makuuhuoneesehenkaa voi sijoottaa koiran kans nukkumahan, vaikka kuinka mielitekis.

Aikansa se pyyhkii silimä, ja sitte asia oli piffi.

Oikeen ajattelin, että mikä äitee mä oon, ku lapsen lemmikkisonnin hävitän, teen sille pahan olon ja aiheutan pettymyksiä. Niitäpä se on joutunu täs maatilalla kestähän harva se kuukausi.

Kesällä poraattihin Ruttua, ku se kuoli. Aamulla ensimmääseksi tartti sille kertua, että Ruttu on kuollu, ku toinen kömpii sängystä ylähä. Son ollu kattomas, ku kaivetahan vasikkaa lehemän sisältä kolomen ihimisen voimin, kyllä silloonki vähä mietittihin, että onko tämä ny kuuren vanhalle sopevaa katteltavaa, mutta mihinkä sen siksi aikaa paat? Yksinkää se ei viihry.

Ja tästäki huolimatta se on ensimmääsenä valamis menehen kattohon, jos lehemä on poikimas, että joko sorkat näkyy ja juoksoo takaasin sanomahan, että tuu äitee vetähän.

Kasvatanko mä siitä yhtä kierohon kasvanutta ku ittestäni, sellaasta ihimistä jolla on paskaa sormen kynsien alla jo pienestä pitäen. Ohojaanko se tahtomattani lehemän kasvattajan uralle, vaikka toivoosin helepommalla leipänsä ansaattevan.

Ja taas me suunnatahan lapsen kans kohti seuraava elämän tuomaa pettymystä. Kai siitä kasvaa vahava ihiminen tämän elämän keskellä.

Yyteryäki piretähän vain sen takia, ku son lapsen lempi lehemä, niin ruma, että jos vierahia tuloo navettahan, niin Yyterö vierähän melekeen piilohon niiltä. Mutta lapsi sitä rakastaa eherootta, rumuuresta huolimatta. Ja näyttää se Yyteröki arvostavan saamaansa huomiota.