Sivut

lauantai 31. tammikuuta 2015

Lehemä on elään, ja varsin hauska sellaanen

Lehemä on hauska elään. Ootteko huomanna, kattokaa ny ensi sen ulukonäkyäki, son aika huvittava jo sinänsä, ku kattelet sitä. Siitei oo luoja luonu oikeen virtaviivaasta elukkaa, on kuulkaa suunniteltu ulukonäöllisestikki enemmän hitaasehen kiiruhtamisehen, ku kauhian tallapohojas liikkumisehen. Sarvet ja tissit,ja kaikki se muu siinä välillä, mikä siihen lehemän syvimpähän olemuksehen kuuluukaa.


Niiren kans pakkaa välillä naurattahan, ku niiren touhuja seuraa, varsinki, ku ne lähtee menehen oikeen sitä ”lemmun loikkaa”. Ajatelkaas ny,se monen saran kilon lehemä päättää, että ny mä kuulkaa kiihrytän tämän ruhoni huippunopeutehen, ja sinkaasen tuonne rantapusikkohon tyrät rytkyen. Son aika näky, ensinnäki tuloo mielehen siinä vaihees, että ne etu -ja takapää ei siinä vauhris oo enää synkronootu yhtehen. Ne pompahateloo toisistansa välittämättä epätasatahtia mehenen, välillä se peräpuoli käy melekeen metrin korkeures maasta, ja ne kuuluusat utarehet viä heilahteloo puolelta toiselle, neki omas taharissansa.

Mutta matka etenöö niinki, vääjäämättä, jos erellä kulijet, niin et niin lujaa pääse itte juoksehen, että se lehemän lyhyellä tai pitkällä matkalla voitaasit, ku se kiihryttää. 

 

Kotona joskus vein lehemiä eri lohkolle, meillä oli laitettu lairuun ala lohkoohin ja niihiin vei kuja mitä pitki mentihin, käytihin airat vain kääntämäs uutehen uskohon, että tuonne mennähän. Kuja oli sellaanen, että siiän justihin toisensa kantturat mahtuu ohittahan. Minä erellä ja seittemäntoista lehemää peräs. Ensi ne tuli hyvin laiskaa, ei mihinkää kiirettä, niinku lehemä ny vain osaa. Pää vähä alahalla, rauhallisesti joka askelta harkiten, kunnes ne keksii, että jumantsukka, uus lairuun. Siinä rupes töminä kuuluhun selijän takaa, mölähryksien saattelemana. Ei auttanu siinä lehemän hoitajankaa ruveta laittahan ku Dunloppia toisen etehen, onneksi oli silloon viä nuori ja hoikka, eikä ollu pitkä matka. Kerkesin ennen niitä lohkolle, ennenku rouvat saavutti mun, siä ne levis ku mässin munat pitkin peltoa, siinä sinkooli sorkaa korkialle ku mentihin lemmun loikkaa pitkin lohkua, välistä peräjulukkaa airan viertä, tarkastettihin rajat, ja sitte puskettihin ja muuten vai möyrittihin.

Tai ku meirän ensiimmäsenä kesänä tilanpitäjinä Lehemät oli ollut erellisenä päivänä naapurin puollella pahanteos, isäntä meni korijaahan aitaa ja mä päästin ne jo pihalle. Ajattelin, että ei ne ny sinne mee, kaikki kakskymmentä, yhtenä jonona suoraa päättäväsesti siitä samasta aukosta, pomps vaan. Ei yhtää auttanu olla Lakson eres, se ei haitannu lehemien liikkumista miilläälailla, ne vain vähä kiersi Lakson perooonaa, että pääsivät menehen. Oikiastansa nauratti, ku ovelta katteli niiren päättävääsyyttä asias. Niilloli ilimeselevä suunnitelma asian suhtee.

Tai ku me hukattihin Missi, ei olis ikinä uskonu, että se niin nopiaa pääsöö kävelehen, jos olisit sitä hoputtanu, niin mitää liikehriintää ei olis tapahtunu, mutta ku se salaa lähti, niin oli varmahan juosten menny. Tultihin toisia viemästä ja jotaki päällistelemäst pihalta, niin lehemää ei oo mihinää, ei navetas, ei kujan varres, ei laskuojas selijuun, ei siä toisten joukos. Siinä meinas jo perheriita tulla, ku huomattihin, että auto jarutti kummasti pellon vieres. Käveltihin tutkihin asiaa ja siähän se oli , ojas seisomas vähä sarven kärkiä näkyy, ruskia lehemä, syksyn ruskettamien pitkien heinien seas. Sieltä se kömpii, ja meni muiren kans laituumelle, ei yhtää ollu enää jalaat kipiät, ku meinasit, että se saa pitää lepopäivän. Ei sopinu mumman suunnitelmihin.



Näitähän riittääs, tarinoota lehemistä ja niiren touhuusta. 

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Säästökohtehia elämälle

Siton ny sitte ruvettava säästähän. Seuraava kysymys kuuluuki sitte, että mistähän sitä viä säästääs, ku ei täs ny niin helekkarin leviästi nykkää oo eletty.
Ja jos jotaki kiinnostaa, mitä se viis senttiä hinnasta on, niin meirän maitomääräs mitä meijerihin on menny vuores, niin reilu 23 tuhattaa. Ja sitä hintaahan laskettihin syksyllä ensimmääsen kerran, että siinä ku laskoo ne yhtehen niin voiki sitte päätellä mitä son koko vuorelta.

Son oikiastansa se tulos mitä tehtihin erellis vuonna. Son ny syöty. 



Mitäs me syörähän? Kiristetähänkö vain vyötä, ja ollahan onnellisia, että paino putuaa, ja vartalo hoikistuu?

Aamulla tätä asiaa pohoriin navetalla, ku vasikoolle tarttis juomarehua tilata. Vaihtoehtojahan on siinäki asias pilivin pimeen. Starttia, Valion tekemää, meillä on juotettu, eikä se ny aiva kaikista halavinta värkkiä oo. Soittelin siinä ja kyselin vähä, että mitä miki maksaa. Yks laatu olis ollu huomattavasti halavempaa, valamistus maa vain oli sitte ulukomailla. Siinä pesin konehia pois, ja mietiin asiaa ja ajattelin palijoko siitä sitä säästyä tulis, montako lavaa vuores menis.

Sitte mieleheni pilikahti, että mikä on sen Suomalaasuuren hinta. Laitoon sitte tilauslapun vetähän maitoauton mukana. Meirän Suomalaaset vasikat juo Suomes Suomalaasesta raaka-aineesta valamistettua juomarehua. Mä ajattelen sen niin, että siiton mulle ja muillekki tuottajille hyötyä, ku teen näin ja tuen omaa meijeriäni.

Mulli jo pistettihin pakkaasehen viime viikolla, lihaa ei tarvi kaupasta tuora. Syörähän oikeen Ikkeläjärvistä lähilihaa, rakkaurella kasvatettua. Kotona teurastettua ja leikattua, itte jauhelihaksi jauhettua. Suomalaasta ruokaa parahimmilansa, ei oo stressannu kulijetuksista, ku latohon ammuttihin, kai täs tarttoo kohta osoottaa suuret leipuri hiivan kykynsäkki, tekaasta leivät ja pullat itte pakkaasehen, säästää siitäki. 

Eläänten hoiron tasosta en tingi, ehä hieman helepommin laitan nelijänneksen umpehen, ku kuurille, mutta eipä ne tuota, jos et sä niitä hyvin hoira, vaivojansa kattele ja lääkitte. Eileenki justihin roppasin Esikkoa, annoon kalakkia ja roppia, että mammalla olis hyvä olla, ja muistaas vähä tätä toistaki mammaa mairon määrällä.

Kohteeta on keksitty taas, vaikka kuinka. Tuskin meirän kakara pääsöö tänä kesänä muumimaailmahan saati juuri muuallekkaa, eikä äitee ja isä sitäkää vähää. Tuli onneksi peruttua jo se helemikuun lomaki, ainut mitä ollahan kerran vuores piretty pois kotua.

Elämää se tämäki, nuukuus on tairetta. 

 

maanantai 26. tammikuuta 2015

Alennustila, henkinen ja rahallinen

Siinä se taas tuli, uus ilo uutinen Suomalaaselle mairontuottajalle. Kymmenen rosenttia palakasta pois, alakaen ens kuusta.

Odotettavishan tuo oli, ei sitä voi kieltää, mutta kyllä se kuulkaa silti pahalle tuntuu. Jokaanen voi sitä miettiä omalle kohorallensa, sulle tulis pomo aamulla sanohon, että ens helemikuus sulle maksetahan sitte näin palijo vähämmän. Hommat pysyy samana, jos ei jopa lisäänny. Laatu täytyy säilyttää, ku sen putuamisesta ny vasta rokotetahanki. Että koeta ny kuule hymyyllä ja olla tyytyväänen, sullon sentäs töitä.

Tekis mieli ny tähän sanua, että näyttää ne työttömäkki pärijäävän. Välillä tuntuu, että palijo paremmin, kun mä. Kyllä Valtio omistansa huolen pitää. On kuulkaa työttömyyskassaa ja sosiaalitointa mikä huolehtii, yrittäjä ei muuten oikeen kuulu niirenkää piikkihin,jos hommansa lopettaa. Senkus meet luukulle ja sanot, että ny menöö vähä huonosti. Nojoo, emmä sitä sano, ettei niitä tarvita. Mutta ootteko ajatellu, että kauanko tälläästä järijestelmää on maharollista pitää täs mittakaavas yllä.

Minoon täs viä siihen tyytyväänen, ettei ainakaa viä, tartte joka tankillista maituansa kilipaaluttaa, kuka hakoo, kelle annan halavimmalla. Vaikka kieltämättä, ny vähä sellaanen tilanne on, että niin taitaa tällä hetkellä olla.

Lehemäkkii liikkuu teurahaksi, vaikka Atrialtaki tuli nootti, että lihan hinta laskoo 3 senttiä kilo. Sianlihan kans moon ihimetelly kauan jo, että antaakahan ne rahaa mukahan, että ne hakoo ne naskit teurahaksi. Kohta son meillä lehemällisilläki sama eres, saa olla tyytyväänen, ettei tullukkaa laskua, ku kuorma lähti.

Sitä sopis ny kaikkien miettiä pienes mielessänsä, varsinki siä kaupan tiskin äärellä, ostanko Suomalaasta ruokaa vaiko sitä muutaman sentin halavempaa ulukolaasta. Son meille kaikille kotia päin, ku ostaa Suomalaasta. Sille ostajallekki pitkäs juoksus. Jos sä sillä pystyt säilyttähän tällääsen hyvinvointi valtion, että tuloo enemmän veroja ja kertymää kassahan, niin eikö se oo sen väärti. Asioota pitää pohtia pitkäsjuoksus, ei hetken huumas, vaikka mieli tekiski muuta.

Palakka alesta huolimatta on pakko mennä navettahan. Pakko ruokkia lehemät tänäänki, ei voi jättää jokatoista kertaa välistä, vaikka 10 prosenttia meniki. Ehkä se taas tartttoo emännän painaa se pää sinne karvaasehen kylykehen ja itkiä ne karvahan kyynelehet siihen, niistä nenänsä ja koettaa olla taas ihiminen. Vaikkei meille oikeen kukaa tunnu arvua antavankaa.

Son se raskahin pieti täs hommas, tuntia olevansa arvotoon muiren mielestä.


sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Lypsyn opettelua

Tulipa täs mieleheni taas lypsynaikana, ku lomitushenkilöä opetin niitä konehiä sinne lehemän tissiihin kiinnittähän, että minkälaasta se olikaa, ku itte opetteli. Siiton jo toistakytä vuotta, vaikka jo aiva aikuusena ihimisenä tämän tairon oon ittelleni hommannu. Maatalousoppilaitokses Kauhajoella.

Ensi me harijooteltihn, vois kai sanua, että oikeen kuiva harijooteltihin sellaasilla hemmetin kummiutarehilla sikalanluokas. Siä oli oma lyspykones sitä varte, että tollot sai ensi kosketuksen sen sielun elämähän. Minä siä muiren muas, en sitte ollu kotona opetellu. Ajattelin aina, että rupian tekehen jotaki aiva muuta, ku lehemän persettä vahtaamahan.

Tähänki asiahan vois sanua, että ei se luulo torellakaa oo tieron väärti. 

 

Jotenki tuli siinä mielehen, ku en oikeen sitte keksiny, että mitä sitä ihiminen isoona tekis, muuta ku olis isoo, että mitä jos menis sinne maatalousoppilaitoksehen, Jos jäiski kotia lehemiä pitähän. Tuumasta toimehen ja hakupaperit sisälle.

Sen seuraksena sitte ruvettihin sitä lypsämistä harijoottelehen Ainon opetuksella.

Heleppohan niihin kummikikkiihin oli konehet laittaa, ei se pökkähän kiinnitetty tissi palijo heilunu, ku koetit suhinan ja korinan säestämänä niitä lypsymiä sinne sovittaa. Ei noussu jalaka ei, ku oli vähä niinku jakkara mihinä ne killuu.

Toista se oli ensimmääste kertaa navatas. Lehemää en nimeltä muista, mutta sen muistan oikeen saatanan hyvin, että sillä oli komia repputissi. Siä mä sitte kontiin sen alla, ja koetin laittaa niitä konehia kii. Lähinnä sain varmahan vain turvetta kilo kaupalla filtterihin ja uuren ennätyksen sarattamises. Luovutettava oli sen kohoralla varmahan kaharennenkymmenennen yrityksen jäläkihin, ja kattottava kuinka se karijakko sen teki.

Sain sitte harijootella vähä parempi rakenteesellä kantturalla sen jäläkihin. Sinne oli heleppoo tällääsen tolloonki konehet saara. Senkähän takia, mulle on tuo lehemä rakenne niin tärkiä, muistan sen ensimmääsen kohtaamisen sen matalan tallukan kans ja sen tuskan ja turhaatumisen siinä vieres polovillani olles.

Koettanu ne omastaki navetasta hyvin äkkiä eliminoora, jos joku on näyttäny suuntaa antavasti olevansa epäkuranttia rakennetta omaava.Tälläänen lievästi ylipainoonen, kipiä polovinen pyllyrä sinne lehemän alle halua kontallensa mennä. Mä tykkään, ku ei tartte ku vähä kumartaa ja son siinä.

Enkä voi kehua viäkää olevani maailman teknisin ja siistiin, iliman horinoota lypsäjä.

Priimaa on pakkannu silti tulehen, vaikka itte kritiikki ja tutkiskelu onki välistä kovaa. 
 

perjantai 23. tammikuuta 2015

Lomaalun auttuutta

Lomalla on kiva olla, siä on mukava maata lämpöösis peitoos, kääntää kylykiä siihen aikahanan, ku tavallisesti tarttis nousta ylähä ja koettaa hilata perseensä navettaa kohti. Torellaki kääntää kylykiä, siinä viiren mais alakaa se kylyjien kääntöö. Sen verran saat sitä kylykiä kääntää, että lakanat koettaa kiertyä ympäri, ainaki ne lähtöö sieltä petauspatjan alta pois, ku käännät ja viä kerran käännät, sitä kylykiä. 

Pyörit ku hyrrä, ei nukuta sitte tippaakaa. Kotana arki aamuuna nukuttaas niin makiasti, et millää jaksaas avata silimiäs, torkahrat heti, ku oot saanu puhelimen herätyksen sammutettua. Mutta ei lomalla, oikeen ajattelet, että ny mä nukun, iliman mitää kiirettä ja ressiä ylähä nousemisesta. 

Kuuluu oikeen Pling. Unihiekat pyyhkiytyy silimistä samantien pois. Luuraat kelloa, son varmahan, ainaki yhyreksän. Viis, voi perkele. Käännät kylykiä, tyyny on huonosti, mätkit sen parempahan asentohon. Käännät taas kylykiä, peitot on huonosti, asettelet ne paremmin. Hiki. Heität peitot poi. No ny on kylymä, käärit ittes niihin pirun peittoohin, niinku muumion käärinliinoohonsa. 

Ja käännät kylykiä. Suhina vain kuuluu, ku käännät sitä kylykiäs. 

Sitte soi puhelin, kotona on ongelma. Parahas tapaukses siä soittaa eläänlääkäri, jonka kans olit sopinu monta viikkua sitte tälle päivälle tapaamisen, ja olit unohtanu. Tai jos oot yksin lomalla, siä on isäntä. 

Ja se, että isäntä soittaa ei tiä mitää muutaku, nousevän alapään elimen nimisen käyrän. Se voi soittaa vaikka mitä, vaikka jotaki niin tähärellistä, että mihinä mun aluushousut on. Tai sukat. Tai, että meinaan tästä lähtiä Mtk:n kokouksehen. Jaa, kiitos kuule tierosta, olisin voinu elää iliman tätäki.

Tai sitte se soittaa oikeen asiaa. Pääsin viime tiistaina oikeen Ikaalisihin asti, ku se jo laittoo viestin. Hieho oli poikinu, no soli iloonen uutinen. Varsinki, ku oli teheny lehemävasikan, sainpa pohtia sille nimiä heti, siitä tuli Lakson MilkyWay. 
Toinen uutinen oli se, että Kuura oli saanu paskahalavauksen ja pistäny yhyren lypsy-yksikön täyrellisen atomiiksi, täysin korijaus kelevottamaksi. No soli sitte se toisen ääripään uutinen. 

Aiva ku molisin voinu siinäki asias auttaa. No voinhan mä, siinä laitoon taas harmaan aivomassani toimintahan, vaikka välistä epäälenki, että ei siä kauhiasti sitä liikehrintää oo, ja laitoon heti ilimootuksen Facebookin ihimeellisehen maailmahan. Ostetahan lypsy-yksikkö, Milkmasteri, ettei ämmän tartte viirellä kitkuttaa. 

Sitte mä tein päätöksen, että tuollaasta hiehua ei meillä tarvita, ja että ruokalaskut aleni justihin merkittävästi. Lihaa ei tartte ostaa hetkehen. Eikä kenenkää pelijätä henkensä erestä lypsyllä, hiehonkaa.

Eikö kuulosta rentouttavalle, ei päivääkää iliman lehemiä. Eres lomalla.

Se lomalta paluu onki sitte aiva oma maailmansa, ei vois uskuakkaa, kuinka palijo voi ottaa päähän mennä aamulla lypsylle. Kattoon viä aamulla ensi solutierot, ja päättelin, että jotaki tarttis teherä. 

Kävelin ensimmääseksi pihattohon, ja huomasin, että yks oli päättäny maisen vaelluksensa. Että tervetulua vain emäntä takaasi, kyllä me sulle hommaa keksitähän oikeen urakalla, jos ei muuta niin ruumiskuskina ja plätyn paistajana. 

Siksi kai sitä hommaa voi sanua, ku lättypannua heiluttaa ja löytää oikeen lönttisolut,jokka ei taharo eres tippua irti siitä vehekehestä. Son aina mieltä ylentävää, tuntuu aiva, että ne sun naurat on ajattellu sua. Muistuttavat, ettei vain totuus pääse unohtumahan.

Että eläänlääkäriä orotellessa. 

 


tiistai 20. tammikuuta 2015

Ruoka on halapaa

Taas kattellu täs näitä uusia uutisia leheristä ja netin syöveriistä. Kuinka kauppa on ny luvannu laskia ruuan hintoja. Kuulkaa ei siinä mitää, oikeen hyvä irea. Kyllä mustaki on kiva ostaa halapaa ruokaa. En tosin oo käyny siä elintarvikeliikkehes kattomas, etä onko näin oikiasti käyny ja palijoko ne hinnat on laskenu.

Uutiset on kyllä tosin antanu ymmärtää, että ei se kauppa aio omasta katteestansa leikata. No, emmä siihen kyllä uskonukkaa. Kuka ny niin hulluolis, että suostuus pienempihin katteesihin. Tarviihan sinne tilille rahaa tulla, millä laskut maksetahan ja kaikki muukki toimintahan liittyvät kulut.

Tänään oli sitte rarios jo joku neropatti sanonu, että tuottajien hinnasta se olis oikeen leikata, ne saa muutenki niin palijo maataloustukia.

Tiettekö te minkä takia niitä tukia maksetahan? Eipä sitä tietysti sillälailla oo toitotettu medias, mitä näitä muita juttuja. Son sitä varte, että ruoka kaupas olis halapaa, son tukia sille ruuan ostajalle, se ei vain näe niiren tilillä se raha, mutta sillä piretähän hintoja alahalla, että se ruoka olis halapaa.

Päivän uutiset sai kyllä sellaasen mielen, että minen tähän kökkähän enää halua osallistua. On sen verran leikattu ny viime aikoona, että mäki leikkaan kohta tuotannon minimihin. Lopetan kokonansa, kannattamattomana, son kohta se munki palakka leikattu, että muut saa enemmän. Harvella sitä tuloo ilimootuksia, että ens vuonna emme maksa kaikkia sun palakkaas, saat vain osan, maksamme ku jaksamme. Tai ,että leikkasimme ny huomisesta alakaen sun tilipussistas tämän verran, koeta pärijätä, vaikka kulut juoksooki samallalailla.

Kullolis kuulkaa liitot barrikaadiilla, siä pomot huutelis lakkua, ja tukilakkua. Mitä teköö maanvilijelijä? Menöö aamulla taas sinne navettahan, vääntää itkun siihen lehemän kylykehen ja jatkaa hommiansa. Väsymys painaa ja laskut aharistaa, mutta jatkettava on, tuskin näitä tiloja kukaa haluaa tällääsenä aikana ostaakkaa, ja ruveta yrittähän. Seittemän vuoren aikana on kuulkaa aika suuri luuta lakaassu täs maas. Muutoksia on tullu, eikä torellakaa parempahan päin.

Moon vähä sitä mieltä, että ruoka on halapaa niin kauan, ku sitä rahalla saa. Jos siitä täytyy jollaki muulla tavaralla ruveta maksahan, niin sitte voin miettiä sen hintaa uurestansa.

Tapa maajussi päivässä, eikö se oo ennenki ollu mottona?


lauantai 17. tammikuuta 2015

Elämän eliksiiri



Elämän eliksiiri, son kuulkaa sellaanen juttu, että toisille se tietysti on eri asiaa seki mitä toisille. Mutta mun aamuni ja elämäni kyllä pakkaa käyrä sumpin, virallisemmelta nimeltä kaffin voimalla. Sitä vaaritahan muki tolukolla, että emäntä pysyy tolokuussansa, ja isännän tolokkuuhin saamiseksi pannukaupalla. 

Pakkaa välillä olla, että ei taharo vatta kestää niin palijua, mitä pää vaatiis. 

Aamu alakaa sillä, että laitat Mocca Masterin rupsuttahan, oikeen ku viittiis olla niin vanhan aikaanen, että keittääs kunnon pannukaffetta, solis kuulkaa eetvarttia, sen parempaa ei voi kaffi ollakkaa, ku pannus keitetty. Mutta kyllä tuo mokkiksella tiputeltuki välttää, näin ku tarvii se yskivä ja kakova kones saara liikenteesehen huonosti nukutun yön jäläkihin. 

Siinä istut ensi silimät ristis ja kuuntelet rupsutusta, hetken viä saan huolahtaa, ei oo tippunu. Sitte kuuluu se viimeenen korahrus sieltä keittimen syöveriistä, voit viä hetken hengähtää, ei oo viä suoratin tyhyjä. Pinnistät kuulos äärimmelinsä, ny tais viimeenenki tippa tippua pannuhun, avaat varovasti silimät ja tarkastat tilantehen.

Kävelet astia kaapille ja rupiat valakkaahan mukia, meillon niitä muumimukia. Pitäähän mukin ny olla aamun mielentilan mukahan, isäntä mulle tarijuaa yleensä sitä mörkö kuppia, puhun kuulemma samalla lailla, ku se mörkö muumiis, murahtelemalla ja oon yhtä jäätäväki siinä pöyrän toisella puolen. Vissihin sen sormia sitte pistelöö. Ja mä annan sille aina Haisuli kupin, jos se vain on puhuras. 

Siinä sitä sitte ronatahan, yhyres menehen, loma aamunuki, vaikka mä saisin jäärä nukkuhun ja olis isännän navettavuoro lomittajan kans nousen ylähä, herättähän sen (mitä,herääkö miehet muka itte aamulla), patistan keittähän kaffia ja sitte viä juon sen seuraksi pari mukillista.Ja vaharin, että se saa silimänsä auki. Entiä minkämoosta myrkkyä siitä pitääs keittää, että Lakson sais kerrasta hereelle.

Pitkin päivää sitä siinä istutahan kaffepöyräs, välistä siä on monta muutaki henkiä ku me kaharestansa. Tahtoo olla ne aamun ensimmääset kaffeet sellaasia, että silloon ei oo muita seurana, muulloon on.  Siinä kaffikupin ääres tuloo pohorittua syntyjä syviä ja saatua kans monta hyvää ireaa, ja ehkä jopa kesksuteltua niistä keskenänsä. Kerranki istutahan puomma päälle samahan aikahan.

Siitä se lähtöö aamu käyntihin, pannullisella kaffia, ja sitä menööki sitte päivän aikana usiee pannu. No, paree niinku, ku että aloottaas aamunsa kopalla kalijaa.

Muumitalossa ovet on aina auki, ja pannu kuumana.

torstai 15. tammikuuta 2015

Ehkääsy kuntohon

Oottekos muuten huomannu maatilalliset, varsinki eläämiä omistavat, laittaa ehkääsy asiat kuntohon tulevaasuutta ajattellen? Ja onnettomuurekki vois sitte ehkäästä samahan syssyhyn, ja sairastumiset. Non kuulkaa tällä menolla kielletty maatilan asukilta.

Ai, miks mä näin kirijootan? No siksi, että ny eletähän näillä näkymin viimeesiä aikoja, tai no , eihän se tavallansa oo varmaa viä, mitää ei oo päätetty, mutta Suomen päättäjät ku tuntoo, niin peli on kuulkaa menetetty. 

Lomitukses eherotetahan kesäkuulla siiryttävän sellaasehen järijestelyhyn vuoren 2016 aluusta, että tilallinen tiinehenä oleva ja lapsen saava äitee saa kuus kuukautta äitiyslomaa. Muillahan se pysyy siinä yhyreksäs. Mutta mehän ny vain ollahan kotona, ja levitetähän persettämme, emmekä tee mitää, niin ihan hyvin voi vähä leikata tälläseestä oikeuresta. 

Mihinkä hittohon sä laitat sen vauvan siinä iäs, jätäksä sen äitiysloman aloottamisen siihen päivähän, että  pusket sen muksen pihalle, askares välis, soitat lomatoimistolle, että ny saa tulla. Että saat sen puolen vuoren ikähän, ku lomat on lusittu. Tierättekö, että sellaasta ei nyyttiä ei saa viä oikeen mihinkää hoitohonkaa viä siinä iäs? Otetahanko se töihin mukahan, traktorihin könköttähän. Laitetahanko vasikan karsinahan lypsyn aijaksi?

Tai toinen juttu, ei kannata sairastua. Oli sulla sitte syöpä tai vastaavaa, niin solis sitte kolome kuukautta mitä saat vuores pitää lomaa. Tippapullo mukuna vain sinne töihin, loorihin voi kyölätä, jos sille tuntuu. Vältä siinä sitte bakteeria. 

Tai jos sullon jalaka poikki, saahan se toinen sut nostettua traktorin etukuormaajalla sinne toisen traktorin hyttihin, jos tarve vaatii. Istu siä sitte koko päivä, mitä turhaa tulla välillä pois. 

Eläänyksikkömäärääki on esitetty sen verran nostettavaksi, että pitää jonnin verran niitä eläämiä ollakki, että sitä lomaa ja lomittajaa sitte eres saa. 

Mua vähä murehruttaa taas. Meirän tilallisten puolelta. Olisin mäki,ehkä saattanu mukulan teherä viä, muttei mulla oo ketää, joka sitä sitte hoitaas, ku olisin askarehilla, eikä sitä vissihin oikeen soveliasta oo yksin tupahan jättää, nykypäivänä. Ennen oli ennen. Silloon tehtihin mitä oli pakko, nyt saat sosiaalitoimen perähäs, huono äiti.

Ehkä ne on päättäny ehkäästä tää maaseurulla väestön kasvua, olihan siitä joskus Maaseuruski juttu, että tää ollahan vanhoollisia, on suuremmat perheet ku muualla. Me kuollahan sukupuuttohon.

Lomitusasiat vois, ehkä, ratkaasta omalla työntekijällä. Mutta mistä löyrät sellaasen johon voi luottaa, jolle sun ei tartte teherä niitä töitä valamihiksi. Ja joka tuloo silloon ku pitää, ja teköö niinku on sovittu. On siinä taas miettimistä pienelle ihimiselle. 

Joskus tuntuu, että raja se munki jaksamisellani on. Koettakaas ny teherä kerranki hyviä päätöksiä, meiränki eruksi, äläkää aina vain leikakko ja ottako pois. 

 

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Äidin rakkaus


Äidin rakkaus, toiset sanoo, että son sisäsyntyystä, kaikilla, eläämillä ja ihimisillä. Että siinä hetkes, ku se limaanen möltti luiskahtaa pihalle. Ihan naps vaan, ja mitää sen suurempaa ja ihanampaa ei oo olemaskaa. 

Ei se ny kyllä aiva pakkaa sillälailla tosielämäs aina mennä, niillä lehemilläkää.

Suurin osa on torella hyviä emiä, ne kuulkaa kääntää ja vääntää, nuoloo ja viä vähä nuoloo sitä vasikkaa. Luulis, että siihen tuloo karvatoon kohjta, ku sitä nuollahan niin antaumuksella. Ja kyllä se vasikka sitte sen näköönen onki. Son ku pieni pörröönen teddykarhu, ku mamma on se oikeen putsannu ja hoitanu, joka karva sojottaa pystys. Kokouaki tuli melekeen puolet lisää sillä. 

Äiree putsaa korvakki, välillä ihimettelöö, että koettaako se syörä ne toisen kuuloelimet siitä päästä pois, ku ovat niin syvällä lehemän kituumis. Ja sitä mölinän määrää mitä sille vasikalla piretähän. ÖÖÖÖÖ, MÖÖÖ, MUUU.

Isäntä eileen meni pihattohon ja ihimetteli, että mikä perkele tää huutaa niin lujaa. Vietihin Esikko aamulla poikimakarsinahan, soli vähä sen näköönen, että vois jotaki tapahtua. 

Ai minkä näköönen? Monasti lehemä valuttaa kirkasta limaa saavi kaupalla, sillä luut laskeentuu perspielistä. Ennen ihimettelin, että mikkä luut, mutta kyllä ne ny jo tällä emännöömisellä pistää heti silimähän, ku ne laskeentuu. Esikko oli aamusta vähä sellaanen sisäänpäin kääntyny, seisoo sen näköösenä, että kuunteli ittiänsä, varmahan vähä oli polttoja.


On sitte niitä toisenmoosiaki äireetä, lehemiski, niitei kuulkaa palijo kiinnosta mitä sille oliolle tapahtuu minkä ne pihalla pukkas. Tosin monet on niistä hiehoja, mutta löytyy niitä vanhojaki lehemiä millä on arveluttava suhtautuminen omahan jäläkikasvuhun.

Älyki aikanansa nakkeli vasikkaansa niin, että näkyy lentävä vasikka poikimakarsinan laitojen yli. Tuli kiire hakia se pois sieltä, ennenku saa vasikalta hengen pois. Sai sitte korttihinsa merkinnän, että muista seurata seuraavalla kerralla. Tiä sitte oliko sukupuoli sen mielestä väärä, ku tämä heittopussi oli sonni, ja seuraavan lehemääsen kans ei ollu ongelmaa.

Meilloli joskus Eppu niminen hieho joka poikii pellolle, tuohon klasin alle, siihen se jätti sen jäläkikasvunsa, niinku paskan puosta. Lähti muina leheminä lätkihin, ku tilanne oli ohi. Onneksi oli toinen kanttura poikinu aamulla, soli poikimakarsinas omansa kans, joten otimme vasikan kantohon ja veimme sille toisekin. 

Toinen ääripää on nämä superäirilliset, joitei yhtää haittaa montako siä on, ja kenenkä ne on. Kaikki kelepaa, ja mikäs sen mukavampaa emännälle ja isännälle, pääsöö kuule helepolla. Mikää ei oo sen paree vasikanhoitaja, ku lehemä itte. 



Seuraavaa poikijaa orotelles, innolla. Kyllä se vai on kiva kattella niiren touhuja.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Harrastusta pukkaa






Ja kaikkihan harrastaa, eikö vaan. Vaikka mitä, pitsin nypläyksestä lähtien, kodin sisustamista tottakai, ja lenkkeelyä iliman muuta. Vai kuinka se menikää. Mitähän sitä oikiastansa tuloo harrastettuakaa, vai tulooko yhtään mitään. 

Oon kyllä huomannu homman kallistuvan sen ei-mitää kannalle, on kuulkaa mukava maata askeres välis puo homees soffalla ja olla vain. Voi kai sitäki harrastukseksi sanua, hyvällä taharolla ainaki. Onhan se toistuvaa ja säännöllistä, tiä mikä siinä kehittyy, eikö sen harrastuksen pitääs olla kehittävää? 

No mä koetan lukia, en tosin mitää tieteeskirijoja ja tietosanakirijoja, eikä oikeen nuo sanakirijatkaa ja koulukirijat uppoa. Enemmänki  menöö tuollaasen hömppäkirijallisuuren puolelle koko homma. On mukava lukia jotaki aiva älytööntä, mikä päättyy siihen onnellisehen loppuhun, kuinka kaikki saavat toisena ja elivät elämänsä onnellisena loppuhun asti. Tai sitte jotaki Harlequin kirijoja, jos sattuu tarvittehen sellaasta siirappista romantiikkaa ja "pientä" erotiikan ripausta (kerrottahan mies lukijoolle, että niis on pornua enemmän, ku perinteeses Jallus, vain mielikuvitus on rajana, ku niitä lukoo). 

Sitte mä luen aikuusten satuja, fantasiakirijoja. Ennen kaikkia moon ihastunu Terry Pratchettin kirijoohin, niillon yhtä palijo yhteestä oikian elämän kans ku sialla ja pohojan tähärellä. Mukava kuulkaa uppoutua ja noitien ja kääpiöören maailmahan ja unohtaa kantturat siinä sivus. Siä on korkeentansa jonku sukunimenä Ammu.

Kuvaamistaki mä tykkääsin harrastaa. Siitä tykkääsin oikeen kovasti, mullon kuulkaa oikeen järijestelmäkameraki sitä varte. Tosin emmä sitä oikeen osaa käyttää, mutta on nopiee ku tavallinen pokkari. Sitä mä raahaan pitkin navettaa mukana, että saisin lehemistäni kivoja kuvia, erestä ja takaa, ja ku ne istuu ja makaa. Ja voitte muuten kuvitella, että se kamera-parka haisoo vähä navetalle, sitei kehtaa mihinkää julukisihin paikkoohin vieräkkää.

Siitä hommasta mä haluaasin oppia lisää ja oon kattellu välill kurssitarijontaaki. Siinon vain sellaanen pikkujuttu, että kaikki kurssit on justihin askares aikahan. Harrasta siinä sitte, työ haittaa sitäki hommaa.


Oon mä joskus, vaikkei ulukomuorosta uskooskaa, harrastanu enemmis määrin liikuntaaki. Kesääsin fillarootu koiran kans järven ympäri, harva se päivä. Koira toimii kirittäjänä, niin varmahan, mä en pysy sen kans samalla suorallakaa, ku se lyö tallan lautahan. Niin palijo ei kettinkiä mun pyörästäni löyrykkää. 

Innostuun mä täs muutama talavi sitte hiihtämisestäki, ajattelin, että teköö hyvää mun lypsämisen rasittamille olokapäille. Ostin oikeen suksetki, meinasin vissihin, että musta saarahan vanhoolla päivillä uus Marja-Liisa Kirvesniemi. Huomasin siinä, ku sitkiästi puursin kolome-nelijä kertaa viikos laruulle, että ei se hiihto sen kivempaa hommaa oo, ku silloon teini-ikääsenäkää, ku viimeksi koetin. 

Kyllä kai se lehemän pitoki on harrastus, ku harrastukset maksaa, työstä saa yleensä palakkaa. Että eipä siinä, koetetahan harrastaa tästä etehen päinki. 

lauantai 10. tammikuuta 2015

Likapyykin pesua


Eikä ny puhuttakaa mistää juoruusta tai meirän riiroosta navetalla, eikö niitäki likapyykiksi sanoata, ja turhanpäiväästä spekuloontia. Vaan oikeen oikiasta likapyykistä. Navetta pyykistä, siitä mihinä on sitä ittiänsä kuulkaa vähä enee mukana, oli ne sitte vaattehia tai niitä lypsyrättiä. Niin paskaa niis on, yllä ja päällää.

Navettavaattehistaki voi sanua, tai siis ku niitä pitää päällänsä ja siä saapasteloo, että kulijen paska housuus. Tosin saa ouroomiille ehkä korijata, että son ulukopuolella se paska, eikä sisäpuolella. Ja tähänki asiahan vois tietysti kyllä sanua niinki, että se suurin paska on torellaki siä sisällä ja painaa melekoosesti.

Mutta muistan viä aijan, meillä kotonaki, että lypsyluurut pestihin käsin, eihän se ny ollu homma eikä mikää, ku oli kaikki kuustoista lehemää ja yks luutu jokaaselle. Ja varsinki, ku käytti ne luurut niin loppuhun, ku meirän äitee, että siinei muuten palijo sitä pestävää osaa ollu, ku reikä oli reiän vieres, pyyhittäeski piti asetalla se kluutu tarkoon, että oli jotaki millä pyyhkiä.

Ne pestihin kuulkaa oikeen Kota-paras kiuhutetulla vetellä, samalla millä lypsykoneski, ensi pesin putkiston, päästelin kiuhavat pesuaine vetet läpi, ja koska nuuka olla pitää, niin se otettihin sankoohin mihinä ne kluurut orotti vuoruansa, ja sitte niitä tulisuurelman avulla siä hulijutettihin hyvän aikaa. Sitte saatoot justihin kummihanskat käres niitä hangata siä, että liat lähti kunnolla irit (mikkä liat, ja mistä?). Sitte taas kiuhuvaa vettä parasta. Kyllä tuli puhurasta, se kiuhuva vesi ny jo tappoo kaikki bakteerit, mikkä niis trasuus yritti elellä. Ja mä inhosin sitä hommaa. Jeesus, siä olit puo pystys ja koetit jotenki saattaa sattua niihin polttavihin kluutuuhin.

Ajattelin jo silloon, että eikö helevetis tähänki hommahan jotaki muuta vois olla. 

Soli aiva amerikkaa, ku lomituspaikoos oli pesukonehia. Ajatellin, että tuollaanen mullaki sitte on, jos mulla ikinä on yhtää lehemää, ja vaikka olis vain ykski niin pesukones on silti. 

Ja on niitä kuulkaa ollukki, eihän nuota tavallisia kotikonehia oikeen oo tarkootettu pesehen lypsyrättiä, tai työvaattehia, mikkä on uinu mihinä milloonki. 


Näin seittemännen tilanpito vuoren aluun kuniaksi, taas yks sanoo yhteestyösopimuksensa irti, ja haki oikeutta eläkkeesehen. Jätti pyykit paskaasehen vetehen kellumahan, näytti vain näytössänsä jotaki vikakoodia, ja torettihin, että se voi olla, että ei kannata korijata. Varsinakaa ku oli käytettynä ostettu, ja tulisko se kestähän, jos sinne monen saran euron osat haettaas. 

Soliki sitte varmahan melekeen seittämäs koneski. Että kertoo aika palijo mitä ne siä navetalla kestää, ja mullon siä viä kaks konesta, toinen pesöö rättiä ja toinen haalaria. Ja satunnaasesti lehemän tissiliiviä, mutta sen jäläkihin sitä konesta saaki pestä muutaman kerran tyhyjänä ja viä avaalla kaikki paikat mikkä auki saa. 

Kyllä moon siitä Mielestäki sinne haavellu, mutta kärsin siinä ostotilantees aina siitä "muka-nuukuuresta". Solis jo hintansa haukkunu, ku olisin ostanu yhyren kunnollisen, vaikka teollisuuskonehen, enkä niitä montaa kolomen saran euron konesta. Että sellaasta nuukuutta. 

Kokeellahan kuinka kauan tämä uusin kestää. Takuuhan ei nuosta korvaa mitää, korijaaja varmahan kieltäytyys eres sattumasta navettakoneesehen, saati, että mitä se sanoos, ku avaas sen ja kattoos mitä son syöny.

Onni on uus pyykkikones. 

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Ei nimi miestä pahenna






Ootteko miettiny mikä työmaa on lehemien nimien keksimises. Joo, ja oikiasti Suomenmaas jokaasella lehemällä, joka tarkkaaluhun kuuluu on oma nimi, eikä ne oo vain korvanumeroolla 1234. 

Ja se nimen keksiminen voi kuulkaa olla välillä sellaasta tairetta, että siitä on oksat pois, ja viä pala larvaaki. Mikä tahansa nimi ei kelepaa, toiset on teheny siitä kyllä sanan varsinaases merkitykses tairetta, tietää hyvin justihin lehemäsuvut, kuka kenenkäki vasikka on, ku on käytetty sitä aikaa ja viittimystä siihen miettimisehen. Nimet menöö omaa linijaansa, heti arvaat miston kyse.

Kyllä se meilläki vähä tahtoo niin olla, onhan siä jotaka harhalaukauksia niiski, mutta sanotahanko näin, että silloon on ollu pakko vaihtaa suuntaa nimiämises, ku muuten menis suuren suvun lehemien nimet liian yks totiseksi. 

Toisilla ne nimet on tosi hienoja, oikeen ulukomaan kieltäki ja mikäs siinä. Me ollahan isännän kans vain niin junttia, että ollahan koetettu pysytellä täs kotimaases, että kielitaipuu ja tierettääski viä mitä se maharollisesti tarkoottaa se nimi.

Toisilla lehemillä se nimi on vähä viä ennekki. Että kannattaa miettiä miksi nimiää senki takia. Kotonani oli Paituli niminen lehemä, en oo ikinä nähyny niin eripariista koottua kantturaa, mitä Paituli parka oli. Rattoa sia siementää urakalla joka kerta, että sen sai tiineheksi. Ja on meillä ollu Jakorasia niminen hiehoki, jolla ei ollu toimivia munasarijoja. 


Rutun ensimmäänen vasikka oli Tyllerö, joten seuraavasta tehtihin sitte Ipana, ja Ipanalla on Kakara. Rutun seuraava lehemävasikka onki sitte sarijasta poiketen Janojuoma, son syntyny sunnuntai aamuna ja mulla oli justihin baarista kotiutunehia nuoria miehia poi'itus apuna, ja ne tarijooli mullekki lonkeroa janojuomaksi, joten vasikasta tuli sitte Janojuoma

Salennon Help Mellä on tyttäret Kiss Me ja Love Me. Sen verran meki tuota enklantia tajutahan, että tieretähän mitä ne tarkoottaa. 

Joulupäivä poikii eileen kotitarve Sonni Jalopenosta, vasikka sai alakunsa siitä, että sonni muutti karsinaa sitä mukaa, mihinä p****u parahelle haisi, ja näin syntyy sitte Lakson Muuttopäivä. 

Electric teköö sähköhön liittyviä vasikoota, tai no, ne mitenkää sähköösiä oo liikkeessänsä, torella rauhallisia otuksia, mutta sillon tyttäret Jännite, Käämi ja Laturi. 

Ilona on Missin vasikka, ja Missillä on nuota naisen nimisiä, niinhän se Ilonaki on, mutta sitte Ilona on myös Seinäjokinen juottola, joten Ilonalla on puolestansa Kantri ja Liesu, mikkä on kans kuppiloja.

Vasikan nimen miettimisehen käytetähän varmahan meirän taloos enemmän aikaa, mitä ikinä meni siihen, ku omalle mukulalle keksittihin nimiä. Soli hyvinki yksin kertaasta hommaa, toisin ku tämä. Sitä nimiä pitää pyöritellä kielellä, makustella, miettiä voinko mä oikiasti lypsää tuon nimistä lehemää, vai saako siitä näppyjä jos sillä on aiva vääränlaanen nimi.

Ei soo yksin kertaasta, lehemänkää nimiäminen. 

maanantai 5. tammikuuta 2015

Onnellinen loppuko?


Eikolis ihanaa, ku jokaasella elämän tarinallaki olis onnellinen loppu. Prinssi löysy prinsessansa ja sitten he elivät elämänsä onnellisesti loppuun asti. Ja aina paistoo aurinko, linnut lauloo, kukat kukkii ja oli niin ihana ilima.

Välillä tuntuu, ettei sillä elämällä niin kauhiasti niitä onnellisia loppuja oo tarijottavana, miettikää ny. Kuolemahan se elämä päättyy, jokaasen, johonaki vaihees, ennemmin tai myöhemmin, nuorempana tai vanhempana. Se jokaasella elollisella on eres, tiä sitte tosin onko se ny niin huono loppu tarinalle, tuskin se loputoon jatkumokaa niin paskan hääviä lopulta olis.

Sitä kuulkaa lypsää sitä ensikkuansakki vähä sillä ajatuksella ensimmäästä kertaa, että ny lähti liikkeelle se Never Ending Story. Tavallaan, jäähän ne muistoohin elämähän, vaikka maallinen taivallus oliski päättyny. Kyllä se emäntä muistaa lehemänsä, ensikkonsa, jokaase, Joskus joku vaatii vähä kaivelua, mutta melekeen voisin väittää osaavani nimetä jokaasen, jos kysyysitte. Norsun muisti, elämän nippelitieros.



Aina sitä orottaa sitä poikimistaki, innoossansa, uutta elämää syntyväksi. Minkämoonen vasikka tuloo, tulooko sonni vaiko lehemä, miksikähän mä se tällä kertaa nimiän. Tulooko siitä huippulypsäjä, tulooko lehemä ollenkaa. 

Eikai elämää oliskaa iliman orotuksia, toiveeta tulevasta. 

Jäkälän ensimmäänen poikiminen ei sitte aiva putkehen menny, tai varsinaan poikiminen meni, vasikka tuli pihalle, iliman avustusta, mutta kuollehena. Pieni komia Suomenkarijan lehemävasikka. Ei tullu uutta asukasta vasikkalahan, uutta nimiämisen tuskaa, sai kantaa traktorin kauhahan, vierä kylymähän orottamahan matkaa hautahan. Isännän ensimmäästä ja viimestä palavelusta sille. 

Joskus sitä miettii, että mikä on se viimeenen taakka  mikä katkaasoo sen kamelin selijän, joskus tuntuu, ettei jaksaas kaikkia asioota kantaa, ja vasikan kuolemaki tuntuu ylivoimaaselle voittaa. Silti sitä on jatkettava, toivottava, että mulle ja meillekki on suotu se onnellinen loppu, vaikka lohoruttomalle välillä näyttääkin.



Joulupäivä siirrettihin poikimakarsinahan, näytti vähä sille, että saattaas jakaantua, mutta naismaasesti unohti touhunsa, ku rupes ihimettelehen uutta ympäristyä.

Etehen päin, ku mummo lumihanges, tällä kertaa sanonnan varsinaases merkitykses. Lunta on kiitettävästi. Tyyli on vapaa, mutta pakollinen.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Orottavan aika on pitkä






Se ny tuli huomattua jo omana tiineysaikanansa, että se torellaki on pitkä se yhyreksän kuukautta. Ja viimeesillä viikolla viä toivoo, että voi jeesus ku tästä tilasta jotenki pääsis erohon jo, aharisti ja kiristi, maha oli tiellä kaikes. 
Nymmoon kattellu nuota meirän hiehoja, että ei se kuulkaa sen kummempaa näytä niilläkää olevan. Ei ne oikeen tierä kuinka päin sitä ittiänsä sovittaas maata partehen, tai kuinka nousis ylähä. Jäkäläki leikkii istuvaa härkää ja tuumaa hyvän tovin pylly maas, ja pää ylähällä, ennen ku saa mielensä sellaasehen järijestyksehen, että teköö sen viimeesen rutistuksen asian hyväksi.

Välistä kuuluu kauhia murina ja öhinä, ku ne makaa sen isoon mahansa vieres "ÖÖÖÖÖÖÖ" ja sitä jatkuu ja jatkuu. Kieltämättä, sellaanen se olo varmahan vähä on. Vanhat lehemät sitte yleensä seleviää siitäki hommasta rutiinilla, kai siä sisätilooski on tilaa jo vähä erilailla, vaikka pienen henkilöauton sovittaas.

Tai sitä itte poikimista tapahtuvaksi, vasikkaa maailmahan putkahtavaksi. Siinä vasta emännän hermoja vaaritahanki, ettei se jo kollaa lehemän sisätiloja, mihinkä piilotit sen mukulas. Isännän hermot kestää paremmin, sillon kyllä aikaa, minä jo meen tukka putkella valijahat kainalos kaivahan, että joku on vialla. Harvoon  on,  lehemä on luotu poikimahan, varsinki ne vanhat. Son märehtimisen välis tapahtuva ähkäys ja son siinä, vasikka pahanoolla. Lehemä kerkiää kyllä orottaa, ei oo turhaa se sanonta "lehemän hermoosta". 

Ja kyllä se aika kuulkaa on pitkä mones muuski asias, niinku tänä aamuna, ku orottelin lomittajaa saapuvaksi. Lunta oli tullu sen verran, että ajattelin, että onkahan se ajanu ojahan. Tarviiko keskiverto emännän hypätä Valmentajan rattihin ja käyrä kiskaasemas se mettähallituksen puolelta. Ei tarvinnu, tiet oli auraamatta, ja soli ajatellu, aiva oikeen, että hilijaa hyvä tuloo.





Tai ku orotat konehia irtuavaski viimeeseltä lypsettävältä, että saisit vierä kaikki maitohuoneesehen ja pestä pois, tulupata putket ja homma olis siinä. Tuntuu aiva, että se lehemäki aavistaa  ne sun ajatukses, ja alakaa oikeen liruttaa sitä maitua tulehen. Tiiraat keskuskappaletta, yhyrestä nisästä viä tuloo kunnolla, perkele, eikö se lopu ikinä. Tekis mieli joskus kiiruhus teherä niin, että ottaas vain pois, sanoos, että lypsin tänään vain enimmät. Ei siinä sä seisot lehemäs takana ja mohojat sille, että koeta ny. 

Ennen se aika pitkäksi tuliki, ku orotit siementäjää. Vaikka kuinka otit sen käyntiaika viestin, niin silti tartti orottaa. Harvoon se etuaikahan tuli, tahtoo aina mennä sinne aika haarukan loppu päähän se tuleminen. Välistä melekeen pomppii paikallansa, että eikö se tuu ollenkaa. Ny ei tartte orotella, ku isäntää häntää pitähän. Seki kyllä välillä kestää niin, että hermohon ottaa, tulis ny nopiampaa. Siinä seisot pistoletti työnnettynä rintavarustuksen välihin (kiitos luojalle isoosta tissiistä, pysyy spermat lämpimänä), ja orotat mihinä Lakso kuppaa.

Tänään saa varmahan orottaa maitoautua, tuskin saapuu aiva aijallansa. Vo haitata tämä pikkaanen lumisaras liikkumista. Seki on kumma, ku oot tottunu, että yhyreksältä se tuloo, että jos ei heti silloon saavu, niin melekeen puhelimen ottaa kourahansa ja soittaa, onko sattunu jotaki. 

Mutta hyvää kannattaa aina orottaa. 


perjantai 2. tammikuuta 2015

Lupauksia

Eikö sitä uuren vuoren koettaes teherä aina uuren vuoren lupauksia, luvatahan vaikka mitä, tai kuvitellahan lupaavansa, sitte viimeestänsä maaliskuun lopulla voi myöntää ittellensä, että ei siitä mitää, taaskaa tullu, että luovun koko hommasta. Ja sitte luvatahan, ettei ikinä enää luvata mitää.

Mitä sitä lupaas? Ensi vois luvata, että tänä vuonna mua ei yhtenäkää aamuna ota päähän nousta ylähä. Niin varmahan, heti eileen aamuna, vuoren ensimmääsenä päivänä, ajattelin, että voi perkele ku koko läävää ei oliskaa. Vois pyhä aamuna eres vetää lonkkaa niin kauan, ku haluaas. Tosin ei se auttaas, viimeestänsä siiä viiren kuuren välillä sitä herää. Kai sitä on sisäänen navettaherätys kello.

Sitte vois luvata, että teköö kaikka paperityöt aina aijoos. Mistäkö tälläänen tuli mielehen? Laitoon siinä vuoren viimesänä päivänä puolen vuoren kuitit kansiohon järijestyksehen. Jos senki olis teheny ajoollansa, niin olis päässy palijo vähemmällä vitutuksella ja hammasten kiristyksellä. Nyt meinaan laittaa heti, ku maksan laskut. Eli siis koska?

Sitte mä lupaa, että yhtää ei lehemäkkää ota päähän tänä vuonna. Ei asu meirän navetas yhtää "saatanan kantturaa". Tais ensimmääsellä lypsyllä ja päästä nuo sanat suusta, ja otti niin ankarasti päähän, ku Jatsi tiputteli konehia. 

Voisin tietysti luvata, että isännällekki en tänä vuonna oo kiukus, mutta se menöö kastihin, että en mä ihimeesihiin pysty, kaikis asioos sentäs. 

Kiimantarkkaaluhun lupaan panostaa niin maan perkeleesti, päästähän tänä vuonna alle kahtehen siemennyksehen vasikkaa päälle. Se taitaa kaatua ensimmääsenä ehtoona, siihen, että kuolaan jo soffalla siihen aikahan, ku pitääs mennä iltakierrolle toosia kattelemahan. No, joskus munki pitää nukkua, ja ku yöllä en saa nukuttua, niin eres ehtoolla. Että se siitä tarkkaalusta.

Mittalypsytkää ei ota tänä vuonna yhtää pattihin. Sehän on ihanaa homma, informaation keräämistä, ittelle ja muille. Joo, niin varmasti, mutta on se silti niin pitkäveteestä, typerää pulijaamista yksiksensä, että en tiä mitä kivaa siitä vois keksiä.

Että paree, ku en lupaa mitää. En niitä pysty pitähän kuitenkaa. Ensimmääsenä päivänä jo suurin osa kaatuu omahan maharottomuutehensa.