Sivut

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Ei Färillä väliä




Ei värillä väliä, kunhan on musta. Eikös Henry Ford tai joku vastaava sanonu niin. Meirän navetas se ei oikeen pääse pätemähän.

Holsteinit on yleestyny hurijaa vauhtia Suomen navetoos, vieny tilaa Ayrshireltä. Ja kyllä mä sen toistaalta kuulkaa hyvin ymmärrän. Nuo meiränki omat mustikat on hyvin rauhallisia lehemiä, niillon aina maailma mallillansa. Siinei oo isoja kruppuja koskaa.

Ensikkuaki voi vain lypsää tuosta nuon vain, yleensä, se ei siitä juurikaa oo moinansakkaa. Kattoo vähä päälle, ku laitat konehet kii, että ”ai tälläästäkö ny teherähän”. ”Mielenkiintoosta, jaa joka päivä vai, no ei siinä mitää.”

Niin se sutkuttaa maitua tankkihin ensimmääsestä päivästä lähtien, ku vanha tekijä, tasaasen rauahllisesta, leuat vain käy, kun se keskitttyy hommahansa. Ja tuntuu, tuo maito olevan monasti helepommaski, ku sillä ruskia-valakoosella työtoverillansa. Ensikosta asti voi orottaa vaikka minkälaasia tuotoksia, tai ainaki muut on voinu orottaa.

Mullei oo niiren kans menny aiva putkehen, välistä ihimetelen, että mistä pirusta seki mahtaa johtua. Onko vika mus, oonko rasistinen niitä kohtahan ja näen vain mustaa, ku tarttoo mustaa lypsää?

Moon onnistunu haalimahan navettahani ne holsteinit, mitkä ensikkona pääsöö härintuskin 6 tonnin tuotoksehen. Ei siinä viä mitää, mutta jos ei perkskeles seuraavallakaa kaurella näytä herumisen mallia, vain meinaa kituuttaa samaa tahtia, niin ei lypsikin ura pitkää oo.

Tai sitte, ku ne pirulaaset saa jonki tulehruksen tissihin. Eräänki kerran ollahan ihimetelyt mustikan vieres, että miksei se nouse ylähä. Saatihin jotenki solut, ja voi sen ny sanua, että solutti, että tulherus siä on ja rouva oli niin kipiä, että ei paremmasta väliä.

Yleensä niiren ura on loppunu meillä hyvin lyhyehen, tosin ei siinä kahareksas vuore ny mitää älyttömiä kausia oo kasahan saatukaa tieytysti, mutton mulla Ayrshire-paska joka on poikinu ensimmääsen kerran siinä syksynä, ku ollahan alootettu maatalouren harrastaminen. Ja aina vain se töpöttää. Rumahan se on, ku perkele, mutta eipä se sen elua näytä haittaavan. 

 

Ja sitte ne rakkahat ay:t. Tiettekö ne on vähä niinku mä, siksi se sympatia niitä kohtahan onki varmahan niin syvää. Ne on monasti sellaasia pikkaasen pulleutehen taipuvaasia, kiukkuusia, potkiakki ne osaa ihan omiksi ja vähä naapurinki tarpehiksi.

Toiset moittii, ettei niistä tuu maitua tarpeeksi, mutta kyllä niistä sitäki on irti saatu sen potkimise lomas. Välistä on ittiäki vituttanu, ku tietää, että taas tarttoo saara se sorkan heiluttaja lypsettyä, mutta silti niiren kans on tullu takuttua, oikeen joskus ihimettelöö, ku toiset kirijoottaa tai sanooa, että oli niin kauhia ensikko vaatii oikeen rauran.

Meillä vanha mamma Missi pääsi periyttähän sellaasta luonteen lujuutta, että välistä on tarttettu vähä eneekki, ku vain rauta. Kahareskaa ei oo aina tarpeeksi.

Mutta samalla apinan raivolla se pieni ruskia-valakoonen (ja son sen lehemän oikia färi, ei mikää punaanen) potkii ittensä monasti ylähä sieltä murheen laaksosta, ku sairastaa. Lainatakseni yhtä entistä lehemän pitäjää, vähä potkuri lehemä on siitä hyvä, sillä on sitä potkua toipumisehenki

Minä ja mun kantturat. Persjalakaasia pyllyröötä molemmat.

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Kaurapuurolla toimiva rehunjakovaunu




Tänään oli taas Lakson emännän rehunjako vuoro. Suunnittelin homman torella hyvin etukätehen, meen jo kaharen ja kolomen välillä navettahan. Kuivittelen lehemät, juotan Mooseksen, ruokin mullit. Jaan rehun pöyrällä valamihiksi.

Ensi huomasin, että lietekuilut vaatii pahasti naisen hellää veten laskua sinne, enkä ny tarkoota sitä, että olisin kyykityny kuilun reunalla ja kussu sinne härissäni, ku en vessahan keriinny. Vaan sitä, että paskaa oli niin sanuaksemme, taas kerran, kanttansa myören ja sinne piti lirutella letkusta vettä.

Son sellaasta hommaa, että siinä saaki sitte aikansan kuluhun oikeen rattoosasti. Vahtaat silimät pyöriänä, liikkuuko paska vaiko ei. Isäntä on joskus seurustelu aikana soittanu mulle tällääsen ilo uutisen ehtoolla kymmenen jäläkihin ”Rakas, paska liikkuu” oli varmahan niitä ensimmääsiä hetkiä, ku teki mieli sanua, että ittestäskös puhut, ku siihen heräsin.

Koska tuhulasin aikani siihen sonnan kans lutraamisehen, niin pääryyn siihen, että jaoon kuivaa heinää rouville huikopalaksi, että saavat pupentaa, ku tulevat navettahan ja orottelevat, että saan valijastettua armahan sotaratsuni, elikkä kuuluusan Varmo Liftin töihin.

Lehemät lontii sisälle, löyrettihin yks poikimista tekeväki taas pusikoosta piilosta. Tuotihin se sisälle ja rakennetthin pysyvä-väliaikaanen-poikimakarsina siilohon irtoairoosta. Vietihin sinne paali olokia ja jätettihin sinne.

Käynnistin Varmon, ihimettelin, että mikähän täs saatana rakkinehes tällä kertaa on, ku ei meinaa käyrä, ei sitte millää. Mutta kauhiana koneinsinöörinä väänsin vain kaasun kaakkohon ja annoon konehen huutaa, periaattehella, kyllä maailmahan ääntä mahtuu.



Sain paalin kyytihin, vähä se piti ehkä erikoosta ääntä siinäki hommas, mutta ajattelin, että sääli on sairautta ja rumpioon menehen. Ajoon sen navettahan, ei jääny eres kynnykselle kuopimahan, mitä se välistä pakkaa tekehen.

Peruutin pöyrän päähän, leikkasin ensimmääsen kaakun, ihimettelin, että minkä takia se kilujuu näin, kun koetat leikata palaa irto. Hydrauliikka huusi hoosiannaa, ku painatin terää alaha.

Sain uuren pään jaettua, ajoon sen helevetiperkelehen Joulupäivän etehen, verin paalia lähemmäs, painoon terän alaha ja kuuluu saatanallinan paukahros ja Varmo sammuu. Voitte arvella, että mua vitutti ku pientä oravaa, taas kerran. Koetin tartata, ja pyöritti vain.

Soitin isännälle, ja huusin ku hyeena (minkähän laasta äänte ne mahtaa sitte ikinä pitääkkää), ja sanoon, että siitä hajos varmahan moottori. Miehet lomittajaa myören oli sitä mieltä, että ei oo mitenkää maharollista, että jotaki muuta tapahtuu.

Nostin apupoika anteron kans paalit navettahan traktorilla ja vitutuksen voimalla jaoon lehemille rehut. Sillä aikaa diagnoosi varmistuu, Varmon kannentiiviste oli heittäny henkensä ruokintapöyrälle.

Siinä hetken ihimeteltihin, että millä se emännä mieliharmi saarahan pihalle. Sanoon, että joka asiahan on ratkaasu, helevetisti liinoja ja Valmetin kuormaajahan kiinni. Että eikähän se sillä tuu.

Tietääpä taas mitä teköö, ku ruokkii 54 lehemää kottikärryyllä ja tarikolla. Kaurapuurolla käyvä rehunjakovaunu lähtöö aamusta taas liikenteesehen.


keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Rakas Rouva Raato




Meillä on lehemä, jolla on kauhian kaunis lempinimi. Son Rouva Raato. Eihän nimi lehemää pahenna. Se sai sen siitä, kun poikii viime vuonna ennen juhannusta, lykkäs tämän toiminnan ja sunnuntain kuniaksi kohtunsa pihalle.

Se tungettihin sinne eläänlääkärin ja puolen kylän avastuksella takaasin, vähä sellaasella asentehella, että kattotahan kuinka käy. Oli sen verran pihalla, ku lehemän kohtu vain olla voi. Eikä eläänlääkäri antanu mitää takehia toipumiselle, ompeli römpsän umepehen ja toivotti hyvää jatkua.

Sitä siihen päälle viä kalakittihin parit kerrat ja yhyren kerran tilasin viä tohtorin sen letkuttahan, että saatihin Rouva elevytettyä lypsävien kirijoohin.

Varsinaasen lempinimen se sai sitte lopulta siitä, että se ”hieman” tuoksahti kesä kuumalla, ne ompelehet takapuoles haisi, se sisälle tungettu kohtu vähä haisi, valutti sellaasta ehenan färistä talamaa tulehen. Siinä voi sanua, että koko lehemä haisi Raarolle.

Meirän lapsi viä aamuusin tapas tulla navettahan ”äiti autan sua ajahan lehemät pihalle”. Eevi hitahana otuksena oli viimeenen joka lähti liikkeelle, ja lapsi kovana lehemä ihimisenä lähti tallustahan se peräs. Lapsi vain on helekkarin herkkä kaikilla hajuulle, joten voitte kuvitella, ku se kyökkii kävellessänsä sen Eevin peräs käytävää pitkin mehehen ”Yööök” vain kuulua, ja meitä, hyviä vanhempia, nauratti. 

 

No, tämä kohorun ulos tulo sai aikahan sen, että Eevillä oli hieman sellaasta ylimääräästä tavaraa siä kohorun sisällä, kun olis siemennysten aika tullu. Sitä lääkittihin siihen, että saataas kohtu tyhyjäksi.

Sitte ku saatihin tyhyjäys operaatio hoirettua, tiinehtyminen takkus muuten. Mutta ku Rouva on niin kiltti lehemä, niin sitähän sitte uskosta on yritetty.

Rouva tykkää raaputuksista, sen kääntää isoon päänsä (son oikiasti isoo) tarkastelleksensa lypsäjän toimintaa, ja vähä siinä toivos, että saa sinne korvien välihin muutaman kunnon kyhynytyksen.

Palatessani sairaslomalta, siivosin pöytää Rouvan erestä, yhtäkkiä se käännähti muhun päin, työnsi päänsä liki ja siinä me ämmät sitte seisottihin hyvän hetken tervehtimäs toisiamme. Lomittaja nauroo, että lehemä ilime oli ”Hei, säki oot tullu takaasi”.

Itte ropeerasin Rouvaa pari viikkua sitte, ja löysin tiineyren, mutta valitettavasti viime viikon tarkastukses oli alakio karannu ja Rouva tyhyjä. Kyllä mä vähä niin arvelinki, ku erellis viikonlopun lomittajat sanoo, että hieho aitauksesta oli tullu yks hieho heittämällä ylitte ja hypänny suoraa ”sen ruskian lehemän selekähän”. Siinä rivis ny vain sattuu olehen muutama muuki ruskia lehemä, niin tajusin vähä myöhään kuka tämä ruskia lehemä on.

No nyt sitte päästähän taas tähän järkevähän ajatteluhun. Rouva Raato on poikinu reilu vuosi sitte, sillei oo enää hirmusti maitua. Mutta se on lypsäny viimeesen 12 kuukauren aikana 12 tuhatta kilua maitoa, ja on kauhian mukava lehemä. Elikkä mitä teköö Lakson emäntä? Suunnitteloo siementävänsä kerran, ja jos uusii niin vien sen sonnin kans laituumelle, elikkä laitan umpehen melekeen vuoreksi.

Koskahan sitä oppiis, että joskus tarttis ajatella talourellisemmin? Rouva Raaron hinta ei oo vain rahas mitattavaa. 

 

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Paluu arkehen




Maanantaina se koetti, sairasloman loppu, arkehen paluun torellisuus, ensimmäänen navetta aamu puolehentoista kuukautehen.

Ehtoolla ja virittelin herätyskellon plinajamahan kakskytä yli viisi, kattoon monehen kertahan, että varmasti oon laittanu oikiahan aikahan ja laitoonko ny varmasti sen soittahan, etten herää yhyreksältä ja huomaa nukkuneheni onneni ohitte.

Kääntelin ja vääntelin sängys, ei meinannuu uni tulla, tuli loman aikana kukuttua turhan myöhälle, ku oli sellaanenki maharollisuus. Varsinki ku muutaman kerran juostihin viä kotomullien peräs yhyrentoista jäläkihin ehtoolla. Siinä meinas jo tuskan hiki tulla ottalle, että mitä jos mä en saakkaa nukuttua, menöö koko yö käännelles ja väännelles?

Nukahrin kuintekin, heräsin siihen, että se vekkari päästi sen maailmanlopun enteheltä kuulostavan kauhian räminänsä. Jos mun olis joku nähäny, olis varmahan nauranu sille pompahrokselle minkä tein sängystä ylähä.

Navetas meni ensi vähä ihimetelles, mitä teen, mitä nämä eläämet on, mitä niille pitääs antaa ja mitä muut on teheny tää näinä viikkoona.

En ny voi sanua, että olisin työhön määrällisesti päässy kuolehen, ku anoppi oli isäntää lomittamas (sen sairasloma jatkuu hamahan tappihin asti), ja se lypsi. Mä sain olla hyvin miehinen emäntä siis.

Ruokiin vasikat, juotin Martti sonnin, tai siis vein sille tuttisankoon, kattoon päälle ja totesin, että siinä on sen verran tuota lihamullia, että eikähän seleviä itte tästä hommasta, siroon sangoon kiiinni poikimakarsinan aitahan ja jätin seleviämähän yksiksensä.



Rupesin siivoohon ruokintapöytää.

Voi iesusku meinas tulla äiteetä ikävä.Kyllä ihimisen kunto voi huonontua kohtalaasesti, ku ei oo rasittanu ku istumalihaksiansa soffalla ja penkillä. Hikiä pukkas, hanskat hiersi. Lapioon ja lakaasin, kärräsin rehua sonniille siilohon, kippaalin ja puhisin.

Join puolitoista litraa vissyä ja hikoolin vähä lisää.

Saappahat hiersi aina vain varpahia jokka erelleen koettaa luora nahkaansa (mistähän sitä nahkaaki piisaa viä lähtemähän?). Haalarit hiosti. Huivi vasta hiostiki päätä. Hikoolin vähä lisää.

Sain lehemät pihalle, kolasin parret, sanoon anopille, että mee keittähän kaffia, mä kuivittelen nämä valamihksi. Sain aiva kaikes rauhas, kenenkää näkemättä puuskuttaa ja hikoolla, ehkä muutama kirosanaki pääsi asian johorosta suusta.

JA silti, taas kones hyrrää, ku vauhtihin vain on päässy. Tämän aamuunen lomittaja ihimetteli, ku lykkäsin kahareksan mais konehet maitohuoneesehen takaasi, että joko sä ny jo lypsit.

Son lehemä n hoito ku polokupyörällä ajo, ku sen kerran oppii, niin aina taitaa.

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Rakkahat mullit. Ja niiren uus lairuun.




Ne meirän rakkahat mullit, pahan tekijät, karkulaaset, aiturit, kieron konnat. Miksi niitä vois sanua? Ne jokkaa juoksutti koko kylää tää viime viikolla, ku me koetettihin lomaalla ja rentoutua ja olla hankkimatta lisää harmaita hiuksua päähämme. Joka on kyllä muuten kiitettävästi harmaantunu täs tilan piron aikana, vai olisko siinäki asias osuutta niillä kuuluusilla geeniillä?

Ne oli tiistai ehtoona taas, tai osa karuus. Joku oli ystävällisesti oikaassu pihan läpi, joko mullit itte tai joku utelias ulla, ja vieny siitä läpi veretyn virta langan ja paimenen maarootus johoronki mennessänsä. Voi arvata, että nämä nuusku nenät oli heti havaannu, että ei kuulkaa iske sitte yhtää. Ja mennehet yli, ali ja viä vähä välistäki. Olivat onneksi pysyny siinä pihamarkilla parkis.

Päätin siinä sitte, että nyt mä laajennan niiren airan. Ja kierrän mettälaituumet. Kävin lomitushenkilönki hakemas seurakseni, että ny urakoorahan oikeen kunnolla.

Päästihin mettän reunahan, torettihin, että tää on tätä renttaa sen verran, että melekeen käsi kopellolla tarttoo ne airat ettiä sieltä kaiken maailman horsman ja muun kasvuston seasta.

Läherettihin liikkeelle, huomattihin, että kivasti jää nuot lasikuirun paloja vanhoostaa paaluusta käsihin, pisteli niin perkelehesti, ku nypiit niitä sieltä esille. Koettelit, että onko ne ehejiä ja kukahan perkeles on vieny tästäki langat mukanansa.



Päästihin mettän reunahan asti. Alakoo sataa kaatamalla.

Erettihin muutama metri etehen päin. Hyttyys parvi saapuu. Enkä ny puhu muutamasta hyttyysestä, vaan niitä tuli ainaki milijoona. Isoja, lihavia ja helevetin näläkääsiä. Siinä vaihees huomasin, että ne Capri-housut oli aiva väärä valinta siihen hommahan. Saappahan varren ja housun puntin välihin jäi kaistales palijasta ihua, minkä ne pirulaaset löysi heti ja upotti kärsänsä siihen.

Jatkoomme rämpimistä, kirosimme erellisiä airan tekijöötä, ja sitä että mettä kasvaa vuosi vuorelta niiren aitojen päälle, alle ja läpi. Osa langoosta meni siä puitten välis niin, että et tienny mitä sille olisit teheny. Päätettihin antaa olla, ku vähä suoraa suomeksi sanottuna pani vituttahan se homma.

Saatihin airat tehtyä ja kierettyä. Avattihin portti vapautehen.

Mitä teki mullit? Ei mitää, siinä ne seisoo , vahtas mua ku koetin kuttua niitä. Ja näyttivät aiva sille, että siiton kuule kielletty menemästä, niin mehän ei tulla. Aikana houkuttelin viehkeällä äänelläni. Satehen vain yltyes ajattelin, että kyllä luonto tilan poijan puuhun ajaa, tai hiehon pellolle. Lähärin kotia.

Siä ne kuulemma vahtasivat viä aamullaki hyvin samoos jalan sijoos, ku lomittaja kävi tullessansa kattomas.

Kiitollisuus on kuulkaa maailman palakka. Hyvää koetettihin teherä, niin nämä urpot ei tajunnu mitää.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Loman viettua



Mitäs ne maalaasjuntit teköö niillä lomillansa? Ensinnäki kesän viikot pitää muuten aika hyvis aijjoon tajuta varata, että saa pitää silloon, ku kattoo parahaksi, tai saa lomittajaa yleensäkkää. Pakkaa vähä olehen niin, että kaikki kotielääntilalliset piittaas pitää heinäkuus muutaman päivän vapaata.

Olin vähä jäläki junas, ku keväällä keksiin, että lehemälliset lähtöö lehemiä kattohon Joensuun Farmarihin, että mitäs sitä ny sen kummempaa lomaa tarttoo. 

 

Huhtikuulla tierustelin sitte, että oliskahan maharollista, että Lakson pariskunta olis heinäkuun ensimmääsen viikon vapaalla. Melekeen riemusta kilijuun, ku sain saman tien puhelun aikana tietää kuka meillä lomittaaki, elikkäs anoppi.

Eipä siinä me suunnattihin Farmarin, niin sanotulla Pornokaapilla (ja mitä nimiä sille matkaaluautolle sillä reissulla keksittihinkää, siirtohöyläämä, Uretaani Nussimo, Nussisuuli, omatahan vissihin likaanen mielikuvitus). Mukahan tungettihin kakara ja koiraki.
Ku lopulta halaki suomen ajettua saatihin päämme kallistettua siä tyynyhyn ,ja hyvin unen päästä kiinni,soi puhelin. Ensi piti tihirata, että mitä kello on, ja sitte, että kuka helevetti tähän aikahan soittaa. Ja mitähän asiaa sillä mahtaa olla.

Sain jotenki isännän hereelle, että vastaa son sun. Siä oli naapurin Heikki joka ilimootti meille iloosen uutisen. Mullit oli Ikkeläjärves karaannu, ja osa tallusteli niiren kukkapenkis. Luulen, että Heikkiki hieraasi vähä päälakiansa, ku isäntä sanoo, että me ei ny voira auttaa, ku ollahan Joensuus. Tai voirahan, mutta ei ihan olla akuutiinpahan hätähän paikalla. Että soita äiteelle.

Siinä me se sitte jatkettehin lonkan vetämistä, ku naapuri ja anoppi oli tallustanu yön hämäryyres mettäautoteitä pitkin ja ettiny Herra Sonnia ja sen 16 morsianta. Olivat löytyny muutaman kilometrin päästä tarkastelemasta toisen naapurin nevatien päätä.

Kiltisti tullehen nappula sangoon peräs, ku elefantit jonos takaasi käälyhynsä.

Meirän loma meni kuulkaa oikeen hyvin, kattottihin näyttelyytä ja poltettihin hartiamme, lapsi osallistuu junior handler-kilipaaluuhun ja oli onnellisesti viimeneen.

Ja naapurin jahtas koko viikon niitä mullia, ne manas ne varmahan alimpahan helevettihin ja toivoovat nautojen kuolevan sukupuuttohon, että saisivat nukkua eres yhren yön rauhas. Niitoli haettu vähä jokaasen tien varresta, mikä kiertotiestä ristes muualle. Kaukaasemmakki kylälääse oli tähän toimitahan joutunu osallistumahan, ku olivat ohi ajanu.

Kotia tulles käytihin kattomas heti, pienen perhe riiran säestämänä, näitä karkulaasia. Silloon ajattelin, että ny asia varmahan ratkes, ku isännän velipoika tuli päätänsä pyöritellen airalta. Joku, en muuten ollu minä, oli kietonu jousiveräjän yhyren puupaalun ympäri, hukkas sen kautta virrat koko airasta maahan, ja avas uteliahille nautaeläämille tien vapautehen.

Taitaa pitää anua seuraavaa lomaa naapuriiltaki, että mitähän ovat mieltä, taitavat suostua korkeentansa talavi viikkoohin, ettei oo yhtää lehemää ulukoostettuna.