Sivut

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Löytämisen ilua





Kuten ootte varmahan huomannu, niin me ei oikeen olla Lakson kans mitää rakettitieteelijöötä, tai sitte suuria hätähousuja työn teos. Tahtoo vähä olla, että siirrän yli huomiseen sen minkä saatan siirtää huomisehen.

Näin taas pääsi eileenki käymäähän.

Pitääs, huomiookaa sana pitääs, ruveta jo hörvehtimähän puimistaki. No alakaa perin päästihin kylyvämähän kaurat ja vehenät keväällä, sattunehista syistä, niin myöhään, ettei ny oo viä ollu kauhiaa kiirestä asian suhteen. Mutta kai senki homman vois teherä ennen ku ensilumi pääsöö yllättähän maanvilijelijän.

Isännällä oli eileen helevitin hyvä tarkootus ruveta sitte markkia siivoohon, tuohon tien vieri pusikon laitahan on tarkootus teherä makkara tai tuubi (sivistynehemmin sanottuna) niille vilijoolle. Oikeen hyvä irea.

PAITSI, että meirän olles kysees, ja varsinki Lakson hamsterin geeniinensä, se on välistä kovan työn takana saara joku asia tehtyä siihen paikkahan mihinkä meinaat.

Niin nytki.

Siinä ku seisoot ja kattelit, että mitä kaikkia romua nuo miehet oli siihen kantanu hyvähän varastohon, kun niitä voi viä tarvita, niin oikeen ihimetteli, että mihinä saatanasta tälläänen määrä tavaraa on meillä yleensä mahtunu olehen. Ilimeesesti katon allaki suurin osa.

Siä oli vanhat Alina parren erut, montakahan vuotta siitäki navetta remontista jo on, ku ne vaihrettihin vaakapuomiihin? Koetin silloonki jo sanua, että jos romuksi. Mutta niitä voi kuulemma tarvita viä joskus. No, kukaa ei halunnu niitä eres iliman, ku kyselin.

Tietysti sinne oli suures viisaures kannettu rehusiiloosta leikatut palat. Kun niitäki saatetahan tarvita joskus. Suunnitelmaki niille on ollu olemas, mitä niistä voitaas teherä, mutta siä ne on aina vain kasalla, niihin ei vissihin viäkää koskettu.

Heinän keskeltä oli ”löytyny” pari etuaitaa karsinoohin. Tästäki on ollu puhetta, ku sanoon joku aika sitte, että meillä on kuulkaa siä sellaasia, että käykää kattomas. Miehet väitti, että ei oo, eiväkkä lähteny viittimisen puuttes tonkihin.



Iän ikuusen vanha lietevaunu oli ajattu siihen parkkihin, oikeen komistahan maisemaa. Oikeen komiasti ruosteen kukittama, renkahat kenaten joka suuntahan. Ihime ku sillä yleensä eres saa kaivot tyhyjättyä, on se sen näköönen vehejes.

Äkehiä siä oli pari kappaletta. Varsinki täytyy mainita se kuuluusa Hankmo, joka on niin kapia, että ei taira peittää eres Pikku Valmetin jäläkiä, mutta siitäki on tämän tilan piron aikana käyty muutam riita ja varsinki kenenkä se mahtaa olla ja mitä se teköö aina tiellä.

Täytyy siä varmahan olla yks traktorin perähän sovitettava jyrsinki, merkkiä en muista. Käytöski oon sen vissihin kerran nähäny, silloon ku isä jyrsii 165:lla mun puutarhani uutehen uskohon. Siihenki tarttettihin isää, että saatihin seki homma tehtyä, eipä se sen jäläkihin oo mulle mitää käyny tekemäskää. Kai son torennu mut tai meirä toivottomiksi tapauksiksi.

Puutavaraaki sieltä oli löytyny jonki verran.
Karhotin oli siinä parkis, pahasti rampautuneena.Mettäkärry, vuorelta kuokka ja kirves, ja jotei oo tarvittu sitte hetkehen aikahan, ku pihaton kuivituksehen.

Oikeen pani ihimettelehen, että mitenkä yhtehen ojan vieru palahan mahtuu niin palijo roinaa, ja mitä iesusta niitä osaa palasuneeratahan siinä ja piretähän ku epäjumalaa, tätä voirahan viä joskus tarttia.

Mutta maalasimmepa navetan kuistin kertaallensa, osista kohtaa, ei ny aiva jokaasesta paikkaa.

Maalaus kävi vähä niinku meki, vähä sinne päin.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Välittämisen tuskaa




Meinattihin viime syksynä isännän kans, että nyt me rupiamma pitähän sonniaki. Että saa niistä kerralla sitte, muka, vähä rahaa enemmän, ku siitä välistysvasikasta. Kuten heti huomaatte meillä oli se kuuluusa rahan kiilto taas silimis.

Teurastilit vain vilikkuu mieles, että mitä siitä isoosta sonnista saa, ku Atria tai joku muu sen hakoo kyytihin.

No nyt tänä syksynä huomattihin, kun ensimmäänen erä on viittä vaille teuraskypsiä, että ei meillä oikiastansa oo niille tilaa. Varsinkaa, ku meillä on yli kakskytä elääntä tua naapuri ranssilla orottamas, että joku hakoo ne kotia katon alle.

Siinähän sitte mietiin niiren 5 isoon sonnin ja parin kymmenen pikkusonnin kans, että mitä mä niillä tekisin.

Istuun rehusäkkiläjän päällä laros ja kattelin poikia siilos. Siä ne makas pulliat kylijet koholla, märehtii tyytyväästä ja näytti sille, että miehen elämä on sitte niin lokoosaa.

Ei auttanu taas kerran, ku ottaa puhelin kourahan ja kysellä sieltä sun täältä, että mitä niistä sonniista sais välityksehen ja laitanko nuo vähää vaille teuraskypsät ny jo pois, ja mitä nuolle välimallin sonnille teherähän, jokka ei oo lähellekkää teurasikääsiä, eikä enää välitysikääsiäkää.

Kyselin se rahankiilto silimis hintoja, koetin tarijota tutulle sonnin kasvattajalle, olivat mun sonnini kuulemma kalliha terniihin verrattun. No olikai, ku moon niitä juottanu, syöttäny ja lääkinny jos tarve on. Niis on kasvanu muuki, ku se kuuluusa pää ja karvat (tosin karvat on kyllä jo ruvennu kasvahan talavia varte, että vähä valehtilin). Laskin viä, että pelekkä juotto on maksanu 320 euroa, ja 300 olisin pyytäny kappales. Ilimootin sitte oikeen välityksehen.

Sitte tuli se ongelma niistä välimallin sonniista, ku niitei kukaa halua. Eherottivat teurastamolta, että jos teurastetahan isojen poikien kans.

Jouruun sanohon isännälle, minen anna niitä sinne, majootan vaikka makuuhuoneeseheni ne. Pienemmät poijat ei mee suoraa tappohon, että eikö niille joku paikka löyry jostaki. Sitte mä rupesin sanomahan, että emmä kuule sitte Lipsastakaa tuu teurasautohon laittamahan, että minä oon se rakkaurella kasvattanu ja piffin himo silimis kasvattanu, mutta teurasautohon en sitä saata itte laittaa.

Se nauroo ja sanoo mulle, että oot sä yks lihasonnin kasvattaja kans, että mihänä meinaat ne pitää, jos ei niitä voi sitte teurahaksi laittaa?

Siinä sitä piti ruveta miettihin, että voinko mä eres pitää niitä saatanan sonnia, jokka suurimman osan aijasta vituttaa, ku ne on ensimmääsenä huutamas, jos ei ny puoli kuus aamulla tuotu heti niille nappulaa etehen, että onko musta sonnin pitäjäksi.

Totesin, että tairamme laittaa ne välistyikääsinä pois, niin niillä on viä elua jälijellä ja mun ei tartte niitä sitte sinne viimeeselle matkalle laittaa.

Lehemän ikä on, onneksi, alakaa päälle piree. Mutta yhtä kauhia sitä on sinne autohon saatella.

Välistä tuntuu, että oon valinnu väärän ammatin, olis voinu keskittyä My Litle Ponyyhin, niistei tarvi luopua, saa kerätä hyllyt täytehen ja piilottaa komeroohinki. Eivät olis niin tilaa vieviä.

torstai 24. syyskuuta 2015

Investoontien huumaa




Aamulla kiersin navetas ja pihatos, sairaslomani, oikeen viikon pituusen, kuniaksi, kattelemas, että mitä uupuu tai on menny pois hyvästä.

Heti pihatos kattoon, että voi perkeles, tutit vuotaa vasikkapiialla. Lähärin plohtevaa niitä hakeman, ku lomittaja viä asiasta mulle huomautti, että hän on kattonu niitä ny täs, että tarttis teherä jotaki. Sanoon, että multahan kuule löytyy, yks kullin luikaus, ku uus on paikalla.

Pääsin pukuhuoneesehen ja tongiin ja tongiin. Yhyren löysin. Tuli siinä mielehen, että onkahan täs käyny niin, että viimeksi ajattelin vaihtaessani tuttia, että niitä tarttis tilata. Ja siihen se ajatus sitte on vissihin jäänykki, sinne vasikkakarsinahan.

Isäntä tilas mulle Varmohon uuren moottorin, AVK:lta. Osas mopoautoos on samanlaasia konehia, ku tuos pitkäs Varmos. Kyseli hintoja ja meinas, että yhyrellä Lombardiinilla saa kolome nelijä Ligieriä, tai mitä ne ny oliki. Saan sanua, ku ny ensi jostaki saan sen moottorin verran rahaa, että mäki oon ajanu mopoautolla. Mahtaakahan se vituttaa yhtä palijo, ku silloon ku ajat sen puskurihin ja erestä päin tuloo liikennettä yhtenä k****nä ja et pääse ohi, körötät siä nelijää kymppiä menehen kilometri tolokulla.

Kai se Lakso ajatteli, että uus Varmon moottori on halavee, ku uus akka. Uus akka ei pian tuliskaa navettahan ja jakaas sitä rehua eres sillä Varmolla. Nykyynen, vaikka vähä rumaa ääntä pitääki, jakaa sen jopa käsin.

Seuraava investoonti kohore onki sitte pitkähän harkittu ja suunniteltu.

Oon melekeen tilanpiron aluusta asti puhunu, että navetan eres VOIS olla kuisti.

Talavella siihen kivasti nujuuttaa lunta, jos ny sattuu olehen sellaanen talavi, että sitä sattuu satahan. Ja sitte ku sitä siihen nujuuttaa, sä hakkaat ovella vain siihen kenkien tekemän kujan päähän sellaasta paikkaa, mistä justihin maharut sivuuttansa menehen ovesta sisälle, ku oikeen verät vattaa sisälle. Ei sitä ny liiallisuuksihin pirä mennä.

Maitoauton kulijettajaki on joskus hakenu omin pikku kätösin larosta lapion ja lapioonu ittellensä kulukuväylän, ku kukaa muu ei oo saanu aijalliseksi.

Tänä syksynä sitte pääryttihin tähän ratkaasuhun, että ehkä me voitaas sellaanen siihen teherä. Löytyy kuulkaa käytöstä poistettua kattopeltia, eikai siihen ny uusia, herra ie malta laittaa, pienet reiät ei entisehen verrattuna haittaa mitää.

Tuvan vanhat klasit, joista ei maltettu luopua, vaikka ikkunafirma olis ne mennessänsä vieny, katteli siinä paikkansa, ku päätettihin teherä oikeen Lasikuisti. Meinasin niirenki kans jo hermostua, että tuollaasia jätetähän markiille pyörimähän, mutta näköjänsä se vanha sanonta, että kyllä aika tavaran kaupitteloo pitää paikkansa.

Nykku mä viä malttaasin ostaa siihen vähä maalia, enkä joka kevät totiaas, että eikähän se tänki vuoren mee iliman maalaamista.

Tosin harmaantunu lauta sointuus hyvin harmaasehen betoniseinähän.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Vuoren parahat (tai pahimmat) lehemänhoitajat




Me ansaattaas kyllä varmahan tuon Lakson kans vuoren parahan lehemänhoitajan-titteli.

Varsinki sen perusteella, ku tänä aamuna lomittaja soitti mulle navetalta, että ruokkija ei kulije ja Jaguari on kuollu. Niin mikä on kuollu? Voikko toistaa? Minkä takia se on kuollu? Ookko ny aiva varma, että se on kuollu? Mitä jos se vain nukkuu vähä sikiempää?

Tais siinä lomittajaki ajatella, että mulla on ymmärrykses vikaa, ku melekeen tavas mulle ”K-U-O-L-L-U” , että kahtehen miehehen olivat sen torennu.

Teki mieli siinä sanua, että ei siinä mitää vetäkää pihalle, mä oon sairaslomalla viä muutaman päivän ja harteetaki särköö kuule niin lujaa, että en pysty yhtää mihinkää. Mutta kävelin sitte vain makuuhuoneesehen ja sanoon isännälle, että mee tekohengittähän ruokkija liikkeesehen ja Jaguari ei enää elvytystä kuulemma kaipaa. Seki oli vähä silimät ymmyrkääsenä, että mitä on tapahtunu ja voikko toistaa viä kerran.

On taas tänä vuonna käyny sellaanen kato tää navetas, että epäälen ittekki niitä taitojani asian kans. Toiset onnistuu kantturojen kans, niillä on hyvät tuotokset ja keskipoikimakerrat, maitua tuloo ku tuutista ja lehemät on terveetä.

Musta tuntuu, että meillä rämmitähän ikuuses suos, kesällä onnistuu olehen helevetillinen määrä lehemiä ummes, että jos se mairon hinta ei ollu muutenkaa hääppöönen, niin me säästettihin meijerin rahoja viä senki erestä, ku niistä mikkä lypsys oli ei saatu eres kunnolla maitua irti.

Vittuttaa ku pientä oravaa kattua eres maitoauton kuittia, että mitä on tullu maitua, ei juuri mitää. Enpä sitte oo kattonukkaa hetkehen, että mitä sieltä on kerralansa haettu, totesin, että niiin vituttaa palijo vähemmän.

Vituttaa nuo muonavahavuuresta poistunehet kantturatki niin saatanasti Ivankastaki ja varsinki Rutusta olis voinu orottaa tanki täytettä oikeen kunnolla, niin eikähän ne mee kummakki vaikiahan poikimisehen.

Eikä meillä ennemmin oo ikinä ollu tällääsiä poikimavaikeuksia, ku tänä vuonna. Että on tarvinnu yks vasikka katkaasta sisälle ja muutama muu saatu kovalla työllä ja tuskalla verettyä eläänlääkärin kans pihalle. Ja sitte onki lehemä keikahtanu parin päivän päästä siihen.

Oikeen voi sanua, että kyrpää kasvatteloo ottahan. Orotin parempaa tuotosta tälle vuorelle, kymppiä oli pitäny hätyytellä, päästihin sitte alle yhyreksän.

Tilasinpa asian kuniaksi viime viikolla kallihimpaa täysrehue, totesin, että tällääsen perseaukisen ei kannata torellakaa syöttää sitä halavinta vaihtoehtua mikä on olemas.

Jaa lähtis terrorisoomahan ihimisiä puhelimella, tarvitahan ”vähä” apua sen vainajan kans. Ny vois kertua, että asias on yks onni onnettomuures. Se on kuollu suoraa pihalle vievän oven etehen. Eiku narut jalakoohin ja Valmettihin kiinni, niin homma on hoiros.

Elämä on raarollista. Sanan varsinaases merkitykses.
Mutta Ippu, kuuluusa puolisukeltaja, voi hyvin.


tiistai 15. syyskuuta 2015

Sukelluspukupäivä




Eileen oli taas sellaanen päivä, että oksat pois ja palalarvaa. Suunnittelin, siis suunnittelin, että meen navettahan aijoos jaa rehut ja tennu muut hommani ja oon seittemältä viimeestänsä pois, istun isoon puoni päälle soffalle ja oon vaan.

Olin hyvin aikataulus silloon ku kurmuja otettihin sisähän.

Huomattihin, että Jaguaari oli poikinu, tosin sitä ei se kuuluusa perseherelmänsä kiinnostanu, siä oli varaäiteet mikkä hoiti, Jäähile päällimääsenä. Koetettihin tunkata vasikkaa kottikärryllä, mutta se nousi siä seisomahan ja siirryttihin traktori kyytihin. Jäähile hölökkäs peräs poikimakarsinahan asti, Jaguari hölökkäs pitkin peltua ja me peräs.

Hiki oli siinä vaihees jo melekoonen, ku huomattihin, että Ippu puuttuu. Ajattelin, että siä son poikimas puskas. Isäntä ja lomittaja kiersi joka paikan, ei näy. Ajattelin ittekseni, että ei se ny saatana ilimahankaa oo noussu, että pakko sen on johonaki olla, menin uurestansa tuohon tuvan alle, kovimpahan puskahan.

Pääsin siihen vanhan ojan kohtahan, ja aiva ku olisin kuullu puhahruksen. Kävelin lähemmäs, ei näy mitää, kävelin ojan vartehen, aiva ku taas puhajaas. Tiiraalin tarkemmin ja havaattin, että on se siä. Uponnehena Ikkeläjärven mutaasehen rantahan, niin tää, että pää näkyy sieltä heinien ja vesikasvien keskeltä. Koetti pitää turpaa pystys ja sinnitellä pinnalla.

Oikeen vähältä huuto pääsi. Käsi täräji, ku puhelinta räpläsin ja soitin isännälle, että löytyny on. Seki kysyy toisenki kerran, että mihinä sä sanoot sen olevan.

Juoksin toiselle puolen ojaa, ja koetin päästä lehemän työ rannan penkkaa pitki, ihimettelin samalla, että millä helevetillä se on sinne keksiny mennä. Ei siä rannalla voinu ku seistä ja koettaa puhelle kantturallensa, että kohta tuorahan narua, että saan eres sun pääs pirettyä pinnalla.

Laitoomma narun sarvihin, kerranki sarvista oli jotaku hyötyä, jäin pitelehen kaikella ylipainollani päätä pinnalla ja Lakso lähti hakehen naapurista Fendtiä mihinä on paripyörät, että saatihin sellaanen traktori millä oli maharollisuus pysyä pinnalla. Naapurin Raimo tuli samalla kyytillä, ja siinä sitte yhyres miehes ja naises ihimeteltihin, että millä saatanalla Ippu ylähä saarahan. Totesimme ainuaksi vaihtoeheroksi sen, että siitä narusta mikä siä sarvis on veretähän. Että jos se ei kuole niskan nitkahtamisehen, niin hukkuu se, jos ei mitää teherä.

Ensi koetettihin vetää etehen päin, ei noussu rannalla. Uus yritys ja nosto peruuttaen taaksepäin. Johan nuosi lehemä nevasta, sanan varsinaases merkitykses. Seuraava ongelma oliki se, että millä se saarahan kuivalle maalle ettei se kuole pelekkähän kylymettymisehen. Tuumattahin ja koetettihin kaikenlaasta, mutta lopulta ainut keino oli taas se sarvis ja päästä vetäminen. Kyllä siinä ajatteli, että ihime ku pää ei lähere irti, aiva pahaa teki, mutta vaihtoehtua ei palijo ollu.

Siinä tohtoria orotelles peittelimme Ipun, silloli isännän päiväpeittoki päällä hevoosen loimien lisäksi, pari mattua. Lämpööstä vettä, kuivaa heinää. Lehemä lämpö persreiästä oli ensimmääsellä mittauksella 35 astetta.

Kaiken hyvän lisäksi kaivettihin sieltä vasikkaki pihalle, joka oli siinä vaihees elävä, ku homma aleettihin, mutta ei saatu sitä niin nopiaa pihelle ku olis tarvinnu. 

 

Siinä yöllä ku rillasin siä lehemä seurana makkaraa, ku ei maltettu sitä yksin jättää sinne olehen, niin mietiin taas, että oonkahan mä aiva järkevä. Lapsi oli kylällä kaverin tykönä yötä, ku ei kukaa keriinny hakehen sitä sieltä pois, ku tunkattihin kaikellalailla lehemän kans. Lehemät ajaa aina kaiken muun erelle, muu elämä pysähtyy siihen, ku lehemät teköö tai niille sattuu jotaki.

Tiä sitte mitä se lehemä loimiensa alla ajatteli meistä, ku nuotiolla istuttihin ja sinappia kyrsän päälle väännettihin.

Ja taas tuli kuitenki aamu ja kello puoli kuus ja ruokkija ei liikahtanu mihinkää.

Haettihin Ippu kotia tänään, traktorin kauhas, aina vain elävänä. Siirrettihin poikimakarsinahan, ens yönä ei piretä makkaravalakiaa, voi käyrä sentäs tuvasta kattomas, kuinka se voi. Koko päivä on menny taas sen kans vääntäes.

Ittehän oon ammattihini valinnu.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Paskanvoima




Tämä viikko on kyllä menny ihimetelles paskaa, sen ulukomuotua, koostumusta ja sitä mihinä sitä esiintyyy, muuallaki ku siä kuuluusas perserei'äs tai vessanpytys ihimisasumuksis. Navetashan sitä ny on välistä kattua myöte, son aiva normaalia.

Mutta se mikä on epänormaalia niin onki sitte eriasia. Ensimmääseksi voisin kertua, että musta ei olis miksikää lähihoitajaksi, ihimispaska on sellaasta mikä saa mun kyökkihin ja oksennus tukkii kurkkua kohti, kun jourun sen kans tekemisihin. Lapsen takapuolen pyyhkiminenki on ollu välistä meleko äänekestä hommaa, varsinki, ku se lapsi itte kärsii samasta vaivasta. Mutta lehemän paska ei aiheuta ongelmia.

Perijantaina meillä oli vasikooren nupoustuspäivä, ja Multakokkares oli isoos ryhymikses, ja se piti sieltä siirtää pienempien sekahan, että saivat kaikki maata ketarat ojos taju kankahalla, iliman pelekua, että hereellä olevat talloo päälle.

Työnsin sitä takapuolesta, koska vasikka harvemmin kävelöö etehen päin silloon, ku olis tarves, mutta silloon ku ei olis tarvetta sehän juoksoo. Tuuppasin menehen selekä krykys. Nenähän rupes tulehen kauhia paskan tuoksu. Ajattelin, että mikä iesus tää haisoo nuon muikiasti paskalle. Nuosin vähä suorempahan ja huomasin, että haarunperät oli aiva paskas, vasikanpaskas. Se ny oli se asian paras puoli, en ollu sentäs sontinu housuuhini ponnistelles sen kans etehen päin.

Eileen ehtoolla vietihin Madonna sinne isoohin ryhymiksehen, ja ohojaalin sitä taas peräpuolelta etehen päin. Nojasin kunnolla sen kinttuuhin, että liikkus etehen päin. Kyllä rupes reisiä lämmittähän. Siirryyn vähä taaemmas ja vilikaasin haalariani ja totesin tulleheni valelluksi kusella yltä päältä. Kusi oli lähtöösin vasikasta, ei omasta inkotenssi ongelmasta.

Lähärin siitä lypsämähän ja tartti tyhyjätä Iiineksen (son oikiasti Iiines kolomella Iillä) takanisä kannulla. Seisoon siä sen ja Ihimeen välis, ku oli pakko pirellä niitä konehiä ylähällä, ku Iines paskapiittaa tällääsestä touhusta, se seilaa eres takaasi ja polokoo niitä lypsimiä irti kaiken aikaa, jos meinaat, että se selviää asiasta yksiksensä.

Eikähän Ihimeelle tullu paska hätä. Ei sekää mitää, paskakkohon silloon, ku tuntuu sille, mikä mä sitä oon kieltähän. Mutta se, että ei viitti nostaa häntää kunnolla ja viä heiluttaa sitä toimituksen aikana, varsinki ku lypsävän lehemän paska on aika vetelää, on ällöttävää.

Soli justihin niinku se sonta olis laitettu johonki propellihin. Tunsin kuinka sitä pläiskähteli mun päälleeni, haalarit oli yltä päältä paskas, käsivarret aiva ripaji sitä ittiänsä, poskehen mojahti oiva kökkö. Ja tietenki korvahan suoraa sisälle. Tunsin aiva ku se koetti valua alemmas samalla ku kaivelin niillä valamihiksi paskaasilla lypsyhanskoollani suurimpia möykkyjä sieltä pois.
Kävelin siitä toiselle puolen navettaa ja meinasin liukastua Helinän paskahan, jonka olin unohtanu kolata ruokintapöyrän päästä ylityksen kohoralta.

Ajattelin siinä, että vaarin kohta paskaasen työnlisää tästä hommasta.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Minimies




Vietin siinä keskiviikko aamuna viimestä sairaslomapäivääni, niistä kaikesta kuuresta mikkä sain tulehtuneesehen selelähäni. Oikeen erellis ehtoona ajattelin, että verän kuulkaa lonkkaa justihin siihen kakskytä yli seittemähän, ku kello soi herättähän mukulaa kouluhun. Että siihen asti makaan vaikka väkisin siä peitoos.

No, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

Puhelin soi vähä jäläkihin puoli kuus ”lomittaja tää hei, lehemä on poikinu”. Oikeen ensi ajattelin, että mikä lehemä, että ei siä oikeen kukaa näyttäny eileen ehtoolla sille, että harkittoo jakaantumista. Kysääsin sitte, että kukahan solis. Apsi.

Mielehen tuli heti, että voi persehen suti, että sen poikimapäivä on vasta lokakuun puolalla ja ny eletähän vasta 9 päivää syyskuuta. Moon jo hyvin harijaantunu tähän pikaasesti pukeutumisehen, oli jo vaattehet päällä, ku kävin vähä isännällekki sarattamas, aiva muoron vuoksi, että koeta tulla kans, että ei varmahan hyvä heilu siä, tuskin on vasikasta eläjäksi nuon varahin. Että koettaa kasata luunsa kokohon, jos tarttoo se armahtaa elonpäiviltä.

Säntäsin navettahan ja ensimmääseksi kattoon, että mihinä pirus se vasikka ny makaa, ettei näy mihinää. Siähän se köpötteli menehen pitkin käytävää. Käveli muina paavoona Elloksen vierehen ja rupes nisää ettimähän, että mun on näläkä, ruoki mun.

Lomittajaki sanoo, että soli ensi luullu, että Helinähulina on yöllä taas seikkaallu, ku kaikki kolat oli kaarettu, mutta oli yhtäkkiä huomannu vasikan, ku oli aloottanu kolaahan parsia. 

 

Eiku kannukone syöntihin ja Apsilta maitua kannuhun, ihimettelin sitäki, että millä niin tyhyjästä uterehesta tuli niin palijo maitua. Lomitushenkilö kaappas Minimiehen kantohon ja vei poikimakarsinahan, sanoo, ettei se juuri mitää painanu. No ei kai, ku oli suurin piirteen puolet normaalista vasikasta. Apsi tallusti peräs tulehen ja meni heti hoitahan omaansa.

Tarijottohin Minimiehelle mamman maitua pullosta, aiva sen takia, että epäältihin jaksaako se varmasti juora emästä maitua, ja saa vasta-aihet. Minimies yllätti siinäki ja joi pullollisen maitua pienehen mahahansa, välistä isoohonkaa ronttihin ei taharo saara maharutettua niin palijo kerralla.

Sinne jätettihin Minimies Apsin kans olehen.

Seuraavana aamuna nauroon airan vieres, ku Minimies päästi menehen pukkilaukkaa isoos karsinas emänsä ympäri. Son oppinu juomahan suoraa vetimestä maitua, ja hoksannu senki, että tuollaasesta vähä matalammasta utarehesta on heleppoo juora, ku äiree makaa. Varsinki ku äiree makaa justihin niin, että maitokauppa on vasikalle auki (vanhat lehemät makaa sen päälli puolen takajalaka takana, että utare on esillä, ku non vasikan kans).

Taitaa Minimiehestä eläjä tulla, siä son keskiviikosta asti ny ollu mamman helemoos, isäntä jo sanoo, että meinaakko kauanki lypsää lypsykärryllä sitä Apsia siä. En oikeen osannu sanua tähän mitää, ku en malttaas pariskuntaa erottaa toisistansa. Kai solis pakko, ku ruuhkaaki pukkaas poikimakarsinahan, Ipun laitoon pihalle ja meleko varmasti haen ehtoolla vasikkaa järvirannasta kottikärryyllä.

Mutta ku Minimies on niin söpö.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Hyvinvointia ihmettelemäs




Oon täs lukenu sosiaalisenmedian tuluvaa eilisistä hallituksen ilimootusluontoosista asioosta, että ny leikatahan vähä kaikilta työntekijööltä. Ja voisinko sanua, että häly on ollu ainaki valtava.

Eipä se tietysti ittestäkää oo tuntunu kivalle, ku niitä tuloja on leikattu täs viimeesen vuoren aikana jonkin verran. Mutta näyttää sille, että siitäki on jotenki selevitty, vyötä on kiristetty ja asioota mietitty, pakkohan se on. Ei mulla oo kuulkaa ollu juuri sanomista siihen, että Venäjälle ei saa maitotuottehia (eikä kortonkia, siitäki on johonaki lukenu, että seki kiellettääs) vierä, ei lihaa, eikä oikiastansa mitää muutakaa länsimaasta tuotetta.

Eikä sen kuulemma pitäny vaikuttaa yhtää mihinkää, niinhän ne isoot ja viisahat herrat sanoo, että ei vaikuta Suomes mitenkää. No, siitä voirahan olla vähä erimieltä, Kauhajoellaki se mairon hinnan lasku teki muutaman milijoonan verotuloos kunnalle. Se ei mitää on meilläki koko se tulos mitä on tehty, ei tarvinnu palijo ennakkoja maksella.

Nyt täs ihimetellähän, että maharetahankahan niitä tukiakaa koska maksaa, tänä vuonna, vaiko ens vuonna, vai menikö ne hamahan tulevaasuutehen. Siinei palijo tulevaasuutta suunnitella, ku sun tilipäiväs on joskus, ennalta tietämättömis. Palakan saajalla se tilipäivä on tieros, silloon tuloo rahaa, vaikka sitte himpun vähemmän.

Mä oon koettanu rehufirmahanki sanua, että emmä tiä koska mä voin maksaa, ei oo tietua, koska tuloo rahaa. Täs ei ny vissihin kuitekaa laajemmasta mittakaavasta ollu kyse, niinhän ne viisahamat sanoo.

Joskus tuntuu, eikä niin joskuskaa, että ihimiset on tottunu liian hyvälle. Kauppa on täynä tavaraa ja sitä saa rahalla, toisilla sitä rahaa on kautta aikaan ollu enemmän ku toisilla, toisille se on pahasti päässy tekehen pesän ja toisille ei. Sähkyä tuloo seinästä, senku laittaa älypuhelimensä piuhan päähän, niin taas saa selata facebookkia yllin kyllin. Lämpö tuloo patteriista, kukaa ei vain tiä miten se sinne patteeriihin siirtyy.

Elämä on heleppua. Oikeen ajattelin, että mitä se yleeslakolla uhkaalu tarkottaas. Se vois tarkoottaa esimerkiksi sitä, että nuosta kaikista olis kuulkaa puutetta.

Ei se ruoka sinne kauppahan ittestänsä siirry, joku sen sinne valamistaa ja toimittaa. Ja myyjät sen hyllyttää ja myy. Mitä jos ne ei oliskaa paikalla siä? Hyllyt huutaas tyhyjyttä, niinku venäjällä? Tai sähkyä jaettaaski vain tietty aika päivästä, silloon sitte sitä vois käyttää. Jos polttoaine olis kortilla? Ei palijo mikää liikkuus.

En oo vanhingon iloonen, mutta kumminki, navetta täynä lehemiä, tuoretta lihaa tarijolla, jos sattuus näläkä yllättähän, anopilla on perunamaa. Osaasin kuulkaa puhutella sitä teiksi niin, että oikeen suuhun tulis kipiää.

Kyllä mäki tykkään saavutetuusta eruusta, on kiva käyrä lääkäris, sitä varte ei tartte vakuustusta, että voi hoirattaa ittiänsä, on kiva, että jokaasella on toimehen tulo, vaikkei töitä oliskaa.

Mutta se vaatii rahaa, ja rahaa ei vissihin oo valtiollakaa. Se taas vaatii kaikenmaailman säästöjä, ja niihin on pakko jokaasen osallistua, halus tai ei.

Tällä viikollaki on taas sunnutai, eikä Valio maksa tuplahintaa silloon haetusta ja lypsetystä mairosta. Pyhäpäivät on samanlaasia päiviä, ku kaikki muukki, televisioista tulo silloon vain huonompaa ohojelmaa, ku arkipäivinä.




maanantai 7. syyskuuta 2015

Vanhaa teknologiaa




Ajattelin tänä aamuna, kun kattelin puhelintani ja lomitushenkilö oli laittanut viestin, että Jessika on poikinu, että siinä on oikeen sitä aikansa elänyttä genetiikkaa taas putkahtanu maailmahan.

Tai sille se tuntuu näin, kun luet genomiista ja kaikista maharollista jutuusta mitä lehemistä voi tutkia etukätehen ennen ku ne on eres ensimmäästä kertaa poikinu. Ajatelkaa, tierät onko se paska elukka vaiko ei. Ulukonäöllä ei kuulemma oo niin väliä, vain niillä genomiilla mikkä siihen paperihin tulostetahan ja se on sitte se mitä se lehemä periyttää.

Jaa moon niin vanhan aikaanen, että olin onnessani, ku Missin (joka poikii uransa aikana 13 kertaa) tytär Showstarista poikii Erwinistä lehemä vasikan. Orottelen siitä hyvää tulevaa lehemää parin vuoren päästä, iliman sen suurempia murehia. 

 

Oon koettanu kattella täs omas lehemän pirossani sitä, että mitä ne emät on. Missin jokaanen tytär on poikinu vähintänsä sen kolome kertaa, Suomen keskiarvo lehemillä taitaa olla vähä yli kaks. Eli ne on keskiverto lehemiä kestävämpiä ja pitkäikääsempiä. Veera parahana on ny seittemännen poikimisen suorittanu, lähestyy mairos 80-tuhannen maagista rajaa, kyllä mulle sellaaset lehemät kelepaa.

Onhan se suku muutenki sellaanen, että varmahan se olis monesta muusta navetasta karsittu jo aikaa sitte. Niis esiintyy sellaasta pientä jalakojen heiluttelun taipumusta, että siinä toiset kalapenee. Tästä johtuen lupasinki käyrä sen Jessikan lypsämäs näin ensimmäästä kertaa mammaloman jäläkihin, jos on vaikka päässy unohtumahan se mitä lehemän elämä oikeen onkaa.

Joskus oon oikeen ajatellu, että mitä jos nappaasin jostaki niitä häntäkarvoja tai verta ja laittaasin menehen etehen päin, mitä ne tulokset mahtaas ollakkaa. Mitä jos se jollekki hyvälle, tai siis mun mielestä hyvälle, lehemälle antaaski aiva paskat tulokset. Lakkaasko se lehemä tuottamasta siihen, ku näkis, ettei mus kuulkaa oo potenttiaalia asian suhteen.

Koetin kesällä eläänlääkärillekki sanua, ku se Veeran arvoja kysyy, että ei kerrota sille, että son miinuksella, mitä jos se asian kuullessansa sitte lakkaa olemasta hyvä lehemä. Se nauroo mulle ja sanoo, ettei lehemä niistä luvuustansa tiä.

Lähären täs ny sitä muinaasmuistuani kattomahan, ja suunnittelehen sille uran jatkua, että päästääs taas sen keskiverto lehemän poikimalukujen päälle.

Ollahan yhyres Jessikan kans muinaasmuistoja ja vanhentunutta teknologiaa, mutki vois korvata robotilla ja Jessikan genomisonnien jäläkelääsillä.
Molemmat ollahan korvaamattomia omassa lajissamme.



torstai 3. syyskuuta 2015

Jumppaa, taikka kuole




Sellaanen sunnutai aamu taas oli viime viikolla. Emilia perkeles oli päättäny halavaantua sitte poikimisen päälle.

Siä se makas niin sanuaksemme reporankana poikimakarsinas, sai kalakkia ja sai kalakkia viä toisenki kerran saman päivän aikana. Sitte se vaatii vähä jumppaamista, että saatihin sellaasen kohtalaasen lehemämääsehen asentohon.

Lehemän ku ei oo hyvä maata täysin kylijellensä suorana pitkiä aikoja, sen biovoimala rupiaa tuottahan kaasua mahojen sisuksis ja syöveriis ja hetken päästä se kylijellänsä täysin körmöttävä lehemä on ku tynnyri. Röyhtä ei toimi sellaases asennos ja röyhtääleminen on lehemän yks suurista elämän tehtävistä ja erellytyksistä.

Voitte arvata mikä työmaa on siinä 600 kilon kantturas joka makaa ku raato, siinä vaihees, ku se on päättäny, että ”Ah, mä oon niin sairas ja mä aion kuolla”. Silloon justihin ymmärtää sen mitä tarkootetahan sillä, ku sanotahan, että makaa ku lehemä nevas.

Sillei oo sitte minkää lajin yritystä yhtää mihinkää suuntahan, se vain rököttää sorkat sojos ja häntä suorana ja kieliki pakkaa lerpattaa. Silimät voi vähä liikkua pääs, että siitä tiät, että kyllä siä viä joku hönkä on.

Eipä siinä laitettihin narua jalkoohin, riimu päähän. Kiskottihin päätä sen verran, että saatihin se toisen takajalaa naru menehen kantturan alle, kiskottihin vähä lisää, että saatihin se viä syvemmälle alle, että saatihin se sellaasehen paikkahan josta sen lehemä saa kääntyhyn kylijellensä. Sitte me verettihin se kuuluusa perse silimä tuumaa pitkällä. Make ja Anoppi kiskoo narusta ja minä ja Eve työnnettihin sitä rontan raatua. Ja niin se kellahti rinnallensa.

Siinä samas, ku se saatihin rinnan päälle maata, Emilia muisti, että emmä ookkaa kuolemas, voisin vaikka ruveta syömähän.

Siinä mä sitte kääntelin sitä kaikenlaasten miesten kans loppu päivän, ensi kävi naapurin Unto vetämäs sen lypsyaikahan toisin päin. Ehtoolla orottelin yhtä miestä, joka iloosesti jätti ilimoottamatta, että ei aiokkaa tulla avustahan. Niinpä menin selekä leikatun isännän kans kääntähän kantturaa, istutin isännän traktorihin ja olin itte viisoomas ja naruja kiinnittelemäs. Niin me Pikku Valmetilla varovasti muutettihin lehemä asentua.



Seuraavana päivänä kalakittihin lisää ja haettihin lonkkapihirit ja nostettihin koko lehemä ylähä. Huomattihin siinä, että oli saanu etulapahan hermovaurioita, mutta kuulemma paranoo jumppaamalla.

Niin me sitte nostettihin se viitisen kertaa sinä päivänä ylähä Valmetilla ja liinoolla etupäästä , lypsettihin, ettei utare tee sen olua huonommaksi. Ja seuraavana ehtoona se päätti, että moon sen verran kova lehemä, että osaan nuosta ittekki

Siä se on poikimakarsinas Ilolinnun vasikan kans, vahtaa mua ja orottaa, että toisin sille kaiken aikaa kaikkia hyvää.

Äkkiä se lehemäki oppii näköjänsä erikooskohteluhun, hieromisehen ja lepertelyhyn. Ottaa kaikki huomion osootukset vastahan tyynen rauhallisesti, korvia vähä heiluttaa ja näyttää aiva sille, että mä oon kuningatar.

Ja niinhän se onki, hyvin on emäntää ja isäntää palavellu, kaiken työn mikä sen etehen on tehty, ansaannu. Ansaannu viä sen maharollisuuren elämälle.