Sivut

torstai 3. syyskuuta 2015

Jumppaa, taikka kuole




Sellaanen sunnutai aamu taas oli viime viikolla. Emilia perkeles oli päättäny halavaantua sitte poikimisen päälle.

Siä se makas niin sanuaksemme reporankana poikimakarsinas, sai kalakkia ja sai kalakkia viä toisenki kerran saman päivän aikana. Sitte se vaatii vähä jumppaamista, että saatihin sellaasen kohtalaasen lehemämääsehen asentohon.

Lehemän ku ei oo hyvä maata täysin kylijellensä suorana pitkiä aikoja, sen biovoimala rupiaa tuottahan kaasua mahojen sisuksis ja syöveriis ja hetken päästä se kylijellänsä täysin körmöttävä lehemä on ku tynnyri. Röyhtä ei toimi sellaases asennos ja röyhtääleminen on lehemän yks suurista elämän tehtävistä ja erellytyksistä.

Voitte arvata mikä työmaa on siinä 600 kilon kantturas joka makaa ku raato, siinä vaihees, ku se on päättäny, että ”Ah, mä oon niin sairas ja mä aion kuolla”. Silloon justihin ymmärtää sen mitä tarkootetahan sillä, ku sanotahan, että makaa ku lehemä nevas.

Sillei oo sitte minkää lajin yritystä yhtää mihinkää suuntahan, se vain rököttää sorkat sojos ja häntä suorana ja kieliki pakkaa lerpattaa. Silimät voi vähä liikkua pääs, että siitä tiät, että kyllä siä viä joku hönkä on.

Eipä siinä laitettihin narua jalkoohin, riimu päähän. Kiskottihin päätä sen verran, että saatihin se toisen takajalaa naru menehen kantturan alle, kiskottihin vähä lisää, että saatihin se viä syvemmälle alle, että saatihin se sellaasehen paikkahan josta sen lehemä saa kääntyhyn kylijellensä. Sitte me verettihin se kuuluusa perse silimä tuumaa pitkällä. Make ja Anoppi kiskoo narusta ja minä ja Eve työnnettihin sitä rontan raatua. Ja niin se kellahti rinnallensa.

Siinä samas, ku se saatihin rinnan päälle maata, Emilia muisti, että emmä ookkaa kuolemas, voisin vaikka ruveta syömähän.

Siinä mä sitte kääntelin sitä kaikenlaasten miesten kans loppu päivän, ensi kävi naapurin Unto vetämäs sen lypsyaikahan toisin päin. Ehtoolla orottelin yhtä miestä, joka iloosesti jätti ilimoottamatta, että ei aiokkaa tulla avustahan. Niinpä menin selekä leikatun isännän kans kääntähän kantturaa, istutin isännän traktorihin ja olin itte viisoomas ja naruja kiinnittelemäs. Niin me Pikku Valmetilla varovasti muutettihin lehemä asentua.



Seuraavana päivänä kalakittihin lisää ja haettihin lonkkapihirit ja nostettihin koko lehemä ylähä. Huomattihin siinä, että oli saanu etulapahan hermovaurioita, mutta kuulemma paranoo jumppaamalla.

Niin me sitte nostettihin se viitisen kertaa sinä päivänä ylähä Valmetilla ja liinoolla etupäästä , lypsettihin, ettei utare tee sen olua huonommaksi. Ja seuraavana ehtoona se päätti, että moon sen verran kova lehemä, että osaan nuosta ittekki

Siä se on poikimakarsinas Ilolinnun vasikan kans, vahtaa mua ja orottaa, että toisin sille kaiken aikaa kaikkia hyvää.

Äkkiä se lehemäki oppii näköjänsä erikooskohteluhun, hieromisehen ja lepertelyhyn. Ottaa kaikki huomion osootukset vastahan tyynen rauhallisesti, korvia vähä heiluttaa ja näyttää aiva sille, että mä oon kuningatar.

Ja niinhän se onki, hyvin on emäntää ja isäntää palavellu, kaiken työn mikä sen etehen on tehty, ansaannu. Ansaannu viä sen maharollisuuren elämälle.


1 kommentti:

  1. Tuttua lapsuudesta/nuoruudesta maatilalla. Meillä oli silloin tyypillinen muutaman lehmän karja, mutta kyllä näitäkin sattui. Kerran myös parhaalle lehmällemme, kun kevättalvella poiki. Naapureiden avustuksella sitä käänneltiin monta päivää. Ja kyllähän se vihdoin siitä nousi. Voi sitä riemua. Enemmän kuin lottovoitto.
    Mutta tuli kesä ja heinäkuu. Lehmät olivat jokivarren laitumella. Eräänä aamuna laitumella ei ollut yhtään eläintä. Kaikki olivat runnoutuneet yhteen latoon, jonka ovi oli auki. Ensin olimme tyytyväisiä, että kaikki ovat tallella. Kunnes huomasimme, että juuri tämä lehmä puuttuu. Sitä huudeltiin ja haettiin, mutta ei löytynyt. Arvasimme, että jotain vakavaa on sattunut, koska se ei yksin lähtisi vaeltelemaan mihinkään. Isä meni ilmoittamaan asiasta poliisilaitokselle. Samassa sinne soitettiin jokivarren eräästä talosta, että joessa kelluu ja virtaa alaspäin suuri, ruskea lehmä. Se oli meidän kilttilehmä, jolla nimellä sitä kutsuttiin.
    Tuli ikävä tehtävä. Isän ja serkkuni kanssa ajoimme traktorilla ja kärryllä/kouralla toiseen kylään, joen alajuoksulle. Lainasimme siellä tutun talonväen venettä. Lehmä oli jäänyt juuri ennen koskea ensimmäisiin kiviin kiinni vatsastaan. Soudimme viereen ja laitoimme köydet ympärille. Vedimme kyytiin ja toimme kotiin. Naapurissa oli juuri kaivinkone töissä. Se teki haudan ja hautasimme rakkaan lehmän. Se oli surullinen kesä ja tuo tapahtuma oli mielessä vuosia.
    Ilmeisesti jokin peto oli tullut hätyyttämään eläimiä ja tämä lehmä oli ajautunut jokeen.
    Onneksi Emilia tervehtyi. On raskasta katsella, kun iso lehmä makaa pitkin pituuttaan eikä pääse ylös. Sen hädän aistii ja keinot ovat kuitenkin rajalliset.
    Ja lehmä on muuten todella, todella viisas eläin. Siellä suuressa päässä on paljon tietoa ja ajatuksia ;-)

    VastaaPoista