Sivut

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Kyttäyskeikka



Tiettekö, tämä maanvilijelijän elämä on yhtä kyttäämistä.

Sitä kytätähän kaikenmoosia kummallisia asioota. Koska maitoauto tuloo, tuliko posti jo? Milloonka teurasauto saapuu, kävikö rehurekka, ku siilo rupiaa kolokuttelehen tyhyjyyttänsä.

Kytätähän tuvan klasista, että mitä ne lehemät teköö pellolla. Tua ne syö, kytätähän, että mitähän ne syö. Miks ne on tua? Onko siä jotaki erikoosta? Pitääskö mennä kattomahan, mitä ne teköö siä, tarvittiskohan ne mun apuani ja seuraani siihen mitä ne ny ikinä sattuukaa puuhaahan.

Navetas kyttäät niitä lehemien kiimoja. Minkälaasta limaa näkyy, miksei näy llimaa, minkä helevetn takia tuo lima on tuollaasta, eikä sellaasta. Mitä tekisin sille limalla, siementääsinkö vai olisinko siementämättä.

Sitte kytähän tietysti kuka menöö mökki tietä pitki, onko se vain meirän lehemä, vaiko maharollisesti mettän hirvi. Vai koirako siä lönköttää, ettei vain oliski susihukkanen.

Ja tietysti sitä säätä.

Keväällä alakaa se lumihankien, jos ny niitä nykypäivänä sattuu näillä leveyksillä olehen. Silimä kovana vaharatahan, että on ne varmahan jonku verran jo sulana, aiva selevästi eileen otti tuo triivun harija tuohon kohtahan navetan seinää, ja tänään vain tuohon.

Ruvetahan haaveelehen, että kun nuo tuosta sulaa, niin kohta me päästähän sitte pelloolle ja ruvetahan oikeen työstähän. Ja ku muutama päivä, ja yöpakkaaset, menöö, niin kytähän viä ankarammin. Eikö ne perhanat sula ollenkaa, ei tuu kevättä tänä vuonna. Ei tuu, vaikka kaikkina muina vuosina on tullukki, joskus ennemmin, ku toisinansa.

Sitte ku se lumi on sulanu, niin joku kiireheesin painaa jo pellon reunalla rautakangen kans, koettahan onko routaa. Ja maa vain kömäjää ja hakkaajan pääski taitaa vähä kumista, ku se sen kankensa sinne justihin lumen alta palijastuneesehen maahan isköö ja löytää sen rouran sieltä

Sitte sitä ihimetellähänki, ja kytätähän taivasta, että eikö ny yhtää näy saretpiliviä, että tulis vettä ja se routa sulaas maasta. Niskat meinaa aiva tulla kipiäksi, ku tuijotetahan taivasta, että minkälaasta piliven lonkaa siä seikkaaloo, vai seikkaalooko ollenkaa.

Sitte ku saat ne kylyvöt alakuhun, niin alakaaki se toisenmoonen kyttääminen ja taivahan vahtaaminen, eikai ny vain tuu saretta, että saataas nämä kevät työt valamihiksi askeres väliis?

Saat siemenet maahan ja sitte voi sataakki, että lähtis kohta orastuhun. No, ei sara, vahtaat taivasta, että mikä perkele sitä esterin kuuluusaa persettä nyt vaivaa, kun ei piskuakaa tuu. Ehtoolla viimeeseksiki vilikaaset klasista pihalle ja toivot kesäsaretta. Hilijaasta ja sopevaa, kaiken kastelevaa.

Ja nykku olis rehunteko, kyttäät sitä sateetonta väliä, kiruat säitten haltijaa, ja ittiäski, ku aina sataa. Vahtaat tällä kertaa sinne taivahalle ja ihimettelet millä perkehelellä se voi ollakki aina nuon musta ja mistä pirusta tuota vettä riittääki. 

Nyt moon kytänny viä facebookkia, tilan sivut on onnellisesti kaatunu ja oon vaharannu, mahtaasko sinne johonki välis päästä vai olla pääsemättä ollenkaa. 

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Vanhuus ei tuu yksin




Mä oon täs miettiny, että nytkö se alakaa. Vanhuus. Nelijäkymmentä rupiaa tulehen tämän lypsäjän mittarihin pikku hilijaa.

Sitä huomaa aina välillä ittestänsä uusia piirtehiä, minkä voi kattua ennustavan sitä kuuluusaa vanhuutta, ja toivottavasti viisauttaki siinä sivus. Tosin luulen, että omalla kohorolla se ei tarkoota sitä jäläkimmäästä.

Ensimmäänen, ja ei niin torellakaa mairitteleva, vanhuuren oire minkä oon huomannu ittestäni on se, mitä isä aina sanoo ”vanhoosta ihimisistä” (ei kyllä varmahan tarkoottanu sillä ittiänsä). Tuntuu, että ku jotaki tarttis teherä, seisoo suu auki, niinku pareekki kärpääs haavi, ja ihimettelöö, että mistä aloottaas ja mitähän sitä sitte tekiskää. Ja tekiskö mitää, vai aloottaasko ollenkaa.

Lehemää siementäeski on välistä turpa täynä sontaa, ku se leuka roikkuu, niinku vanhoollä äijillä, ja sitte käy turahrus ja mihinkäs se paska lentääkää, jos ei suoraa sinne leipäläpehen. Voi sanua puhuvansa paskaa oikeen kirijaamellisesti.

Saati se, että on kauhia tohina, että teet jotaki.

Navetaski läheret kolaahan parsia, ensi kävelet kuus kertaa navetan päästä päähän, ettien niitä paskakolia, eikä niitä meillä eres oo mitenkää vähä. Yleensä ne on tullu jätettyä sinne peränurkkahan, matkalle on jääny vain muutama sellaanen, joita et muka jostaki syystä halua käyttää. Kaikista huvittavinta siinä tietysti on se, että kerkiät unohtaa sen, mitä olit hakemas siinä välillä ja hairahtua tekehen jotaki muuta tarpeellista. Kuten raaputtahan Almua korvan takaa, hierohon nenää sen turpahan.

Yks varma, omasta mielestä, alakavan seniiliyren merkki on se, että maitoauto vaihtuu käymähän meillä yöllä. Arvakkaa opinko minä sitä aikaa enää millää? Muutamana yönä melekeen kirmannu pihalle alasti, ku oon kuullu, että pihas käy auto. Ensimmäänen ajatus on tietysti, että mikä vitun auto meirän pihas on tähän aikahan yöstä ja mitä helevetin asiaa sillä on meille.

Siinä olis voinu saara maitokuski syränkohtauksen, kun olisin rynnänny tuvasta pelekis tissiliivis ja aluushousuus maitohuoneesehen tukka pystys hätistelehen sen öistä työrauhaa.

Tämä öinen maitoauton käynti on tietysti saanu aikahan sen, että muistuttelen lomittajia, että laittakaa aamulla tankin raana kii ja tankki päälle, ku rupiatte lypsähän. Arvakkaa muistako koko asiaa itte?

Usiamman kerran kävelly maitohuoneesehen ja huomannu, että tankinpesuri sylyköö maitua laattialle. Kiirehellä kääntäny raanan kii ja koettanu huuhrella hanaa ja pesuria, että saisin mairot sieltä pois. Ja viemärikki tykkää kyttyrää, ku sinne pääsöö maitua. Siä on suoraan suomeksi sanuen voi pötkä taas yks kaunis päivä, ku isäntä sen joutuu mulle avaahan.

Ja välillä on käyny niinki onnellisesti, että on unohtunu laittaa tankki päälle lypsyn aikana. Saat konehet maitohuoneesehen ja huomaat, että tankis on lehemä lämpimät mairot orottamas, koetat painella kaikki pirun nappulat mikkä siinä jäähryttämisehen liittyy, että saisit ohitettu viivehen. Saratettu, ku lappalaanen ja haukuttua isännän ja tankinhuoltomiehen siinä sivus, kun ovat keksinehet sen viivehen siihen laittaa

Viime viikonloppuna tämä vanhuuren ruokutuksen multhuipentuma sai pääte pistehensä, kun kesän ensimmääsillä lämpöösillä vähensin vaattehiani navetas. Tietysti siinä hieman hikisenä vilivoottelin ittiäni naveta ovella, kävi niin sopeva tuulen vire. Ehtoolla ihimetelinki, että mikä perhanan omena mun pakarahani on ilimestyny. Tarkempi tutkiskeli osootti, että en oo ryhtyny ”herelmälliseksi” vaan jumittanu perseeni niin, etten tahtonu saara loppu viikonlopuna lypsimiä kii eres Liberolle, jolle saa laittaa melekeen seisaaltansa konehet.

Että turhaa ne eläänsuojelujärijestöt pelekää, että lehemiä piretähän parsinavetas viä iän kaiken, ei meillä ainaa. Emäntä loppuu enemmin siä parres lypsäes, ku lehemät.