Sivut

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Katso kengurun loikkaa...




Viime viikolla sain viimeen sen syvän inspiraation sykyäksen päivähäni. Päätiin siinä lehemää lypsäessäni, että tänään on se päivä, ku Lakson ämmä opettaa Luksuksen tavoolle tammikuista Sarkaa varten.

Kävin ensi juomas tuvas kaffeet, syömäs voikkuleivän, ettei tarvinnu tyhyjin vattoon lähtiä lehemän kans askarelehen (vaikkei kyllä mun kysees ollessani olis teheny pahaa jättää sitä leipää pupentamatta). Join usiamman kupillisen sitä sumppia vahavistaakseni mieltäni, kerätäkseni sitä kuuluusaa Suomalaasta sisua.

Tottakai oli varannu avustavan henkilön operaatiotani seuraamahan. Aiva varmuuren varalle, pääsi nimittään pilikahtahan mieleheni, että jos se homma ei ny aiva meniskää niinku elokuvis.

Laitoomme riimun Luksuksen päähän, siinei ollu mitää ongelmaa, homma näytti sille, että sujuu niinku tanssi kesääsellä lavalla auringon laskies.

Koetettihin sitte vetää sitä Fiian kans parresta pois. Lopulta toinen tuuppas puosta ja toinen veti ja Luksus jullitteli.

Saatihin liikenteesehen. Sen pää kiemurteli ku kärmes eres takaasin, ylähä ja alaha, sivulta sivulle, melekeen kuulin korvissani, että joku pillipiipari soitti sille korvan juures huuliharppua ja se sen taharis sitä päätänsä väänsi.

Saatihin ovi auki, kuvittelin tuolloonki viä, että Luksus on perin rauhallinen kanttura. Päästihin porras kivelle.

Luksus sai sen pienen ihimisen kokoosen päänsä kiskaastua alaha, naru luisti käsis sitä mukaa, kun joku tollo oli unohtanu teherä siihen jarrutussolumuja matkalla. Minä rentona ja notkiana, ku rautakanki tempauruun sen pään liikkehen mukaasesti maata kohtaavalle raralla.

Pihallaki oli tietysti kohtalaasen liukasta ja maiharitkaa ei oikeen ottanu mistää pitua, vaikka kuinka koetin niillä sutia menehen pitkin pihaa, sen pää maata viistävästi kulukevan lehemän kans.

Tuli siinä pienehen mielehen, että tämei varmahan pääty oikeen komiasti. Ja sitte se helekkarin naru lipsahtiki mun lehemän paskan silaamasta työhansikkahastani. Lehemän suurehen päähän pilihahti samas hetkes VAPAUS! Ja niin se lähti.

Karvaanen takapuoli pompahteli sinne ja tänne. Lähinnä se kipitti justihin sen verran meirän erellä, ettei saatu helevetilläkää siitä narusta kiinni. Se loikkii laituumen poikki keittiön klasin alle juoksentelehen ja tekehen mun epäonnistunehen talustus yritykseni hyvin seleväksi isännälle, joka siä hörppii omaa sumppiansa ja kehtas viä vilikuttaa ikkunasta meille kättänsä, ku köpöteltihin sen erellä köpöttelevän kantturan peräs. Teki mieli näyttää kansaanvälistä käsimerkkiä, eikä kysees ollu viitta vasemmalle.

Kierrettihin navetta melekeen kahtehen kertahan, koettaessamme eres ohojata se meirän toimintahan hyvin tyytymätöön kanttura eres takaasin navettahan avoomesta ovesta.

Saatihin me se sinne lopulta, ku otettihin yritys muutamahan kertahan uurestansa. Soitettihin Laksoki avuksi, torettihin, että me talutetahan vain Naperua ja Lakso raahakkohon Luksuksen tutustumahan Valmetin etukuormaajahan. Siinä se miettii syntyjä syviä hetken aikaa, ja kaikesta päätellen keskusteli samalla oman lehemyytensä kans syvällisesti ja päätti, että on kivee kävellä, ku kunnon näyttelykanttura.

Sainki sitte seuraavana päivän käyrä näyttämäs ittiäni muulleki lääkärille, ku eläänlääkärille. Vähä sitä huvitti, ku kuuli mitä olin touhuamas loukatessani selekäni. Ei tainnu olla nähäny tai ajatellu, että joku voi lähtiä lehemän kans näyttelyyhin.


torstai 1. joulukuuta 2016

Vanhemman osa maatilalla



Ei se aina oo heleppua, yhyristää äitiyttä ja tätä lehemänpitäjän arkia.

Lapsen lempilehemä poiki, Yyterö. Son kuulkaa ollu jo monta vuotta niin ruma, että ollahan koetettu lapselle puhua, että jos Yyteröä ei enää siemennettääs ja se laitettaas kauren jäläkihin pois, kun maito loppuu.

Voitte arvata, että sellaaset puheet on saanu leu'an väpättähän, kyynel on noussu sinne silimäkulumahan ja värisevällä äänellä on tokaastu vastahan, että ei. Yyteröstä ei luovuta.

No, se vanha kanttura siis poikii tiistaina. Poikiminen ittessänsä meni torella hyvin, se vain plutkahutti vasikan pahanoolle, pomppas ylähä sitä hoitahan, nuoli ja hellii, niinku oikian lehemän kuuluuki. Vetääsi sankoo tolokulla vettä, jäläkeeset tipahti tuosta nuon vain, ei merkkiäkää huonosta voinnista.

Tuli sitte se poikimisen jäläkeenen ensimmäänen lypsy, kattelin sen utaresta sillä silimällä, että tuo toinen puoli on kyllä mekekoonen mötti. Otin tissistä kii, ja meinasin saara sorkkaa. Oikiastansa tiesin siinä vaihees, ettei siä mitää lapsille kerottavaa oo. Verin kuitenki, sain pihalle ruskiaa mönijää.

Siinä me seisottihin isännän kans sen vanhan, kohtalaasen ruman lehemän vieres, ja melekeen meiränki teki mieli ruveta porajamahan siinä yhyres. Tierettihin, että se on jommankumman asia kertua tämä uutinen lapselle.

Äitee sen kunian sai iltaruuan päälle.

Sanoon, että nyt on näin Yyterön käyny.

Voitte arvata, että ensi meni alaleuka kaksin kerroon, huulet truutulle ja sitte rupes väpättähän, itku pääsi, oikeen kunnon poru. Kömpii äiteen sylihin oluansa helepottahan. ”Eikö äiti Yyterö seleviä tästä, sä oot sanonu, että se on aina selevinny kaikesta?”

Siinä tukkaa silittäes sanoon, että ei seleviä, ettei oo oikeen Yyteryä kohtahan kuvitella sellaasta, hoitaa turhaa sellaasta mikä ei hoirettavis oo. Että se on meirän vastuu asiasta, jos lehemistä tykätähän ja niitä piretähän, että asiaa ei pitkitetä ja niistä luovutahan, kun on sen aika. Mieluuten hieman liian varahin, että ne saa arvoosensa lopun.

Kysyyn, että haluakko, että Yyterö lopetetahan kotia? Miettii aikansa ja sanoo, että ei halua. Haluaa, että Yyterö vierähän pois, ettei hän näe sitä kuollehena. Sanottihin, että ei siinä mitää, asia selevä.

Sitte kysyyn, että teherähänkö Yyterölle oma muistopaikka ja mihinkä tehtääs. Päätettihin siinä, että järvirantahan, ku sielon ympäri vuoren niin kaunista. Sielon Yyterön sielunkoti, siä saa lapsi käyrä kattomas ja muistaa oman lehemänsä. Muistaa lämpimän ruskian kylijen, lämpimän henkäyksen, tuntia karvojen karkeuren poskella, haistaa lehemän tuoksun.

Soitin tänään sitte Atrialle, että tälläänen kyyti olis saatava. Puhelimen pääs oleva henkilö kirijas sinne lehemän tietoohin, että haetahan viimeesenä kyytihin ja vierähän niin suoraa lopetuksen, ku voirahan, kun on lapselle rakas.

Mitähän ajatteli tällääsestä pyynnöstä? Mitä mahtaa ajatella kulijetussuunnittilja lukiessansa äiteen toivehet? Kaikkeni asian etehen ainaki koitin, että sen maatilan lapsen olis eres vähä heloppoo olla luopumisen tuskassansa.

Ei oo heleppua olla lapsi maatilalla, tykätä lehemistä. Ja kasvaa elämähän.