Elämää muksujen kans

 

 

Olin taas pari päivää oma sijaaseni, kun lomittajalle tuli menua, ja ketää ei ollu sijaaseksi. Mikäs siinä, kohta sinne lypsylle tarvittoo mennä harva se päivä, niin hyvä kai se on, että vähä käy etukätehen kuiva harijooteelemas, kuinka lypsy sujuu.

Täytyy kyllä sanua, että osaan varmahan viä dementootunehana mummonaki, vanhaakoris, lypsää. Kyllä se niin tuonne selekä ytimehen on iskostunu, kuinka homma sujuu, ja mitä siä navetas teherähän.

Mukulat oli tietysti aamuusin Lakson kans, kristillinen tasajako, minä teen aamutyö, ja Lakso saa nukkua kakarojen kans sen aikaa.

Ja minkä helekkarin takia ne mukulat nukkuuki sen isän kans, vaikka maailman tappihin asti? Kun ovat äiteen kans, niin ensimmäänen koettaa harve se aamu herätä ennen kuutta, sen saa juuri huijattua maito hörpyyllä, ja sillä, että kaivaa sen kainalahonsa ja kietoo peittohon, kuin pienen merimakkaran, ummistahan silimänsä viä reiluksi tunniksi.

Vanhee, joka muuten on hilijaanen mies, kun ei juuri puhu, kyselöö välillä keskellä yötäki äitiä, ja ottaa kärestä kii, ja sovittaa välillä sitä kättä poskensa alle, ja viälä kuuluu hiljaa, hyvin onnellisesti ”äiti”.

Näin ne yöt kuluu, kun itte niitten kans nukut (Laksohan kuorsaa kuin höyryveturi, tai sitte sen puhkuli puhaltaa suoraa naamahan tai niskahan, enkä voi nukkua sen kans),

Ja varsinki, kun sun tarvittoo navettahan, niin ne mukulat seurusteloo sun kans yölläki.

Vanhinki plätkii mua pienenä naamalla, että heräsin varmasti nelijän mais, ja sitte se kellon lähestyes kuutta, rupes nukkamahan, kuin tukki, kun mun piti nousta. Mutta olipa saanu pirettyä äiteetä heräällä muutaman tunnin, ja taannu takuu varman aamu vitutuksen, ja jäätävänä väsyn päiväksi.

Ja sama taito tuppaa olla nuolla nuoremmillaki, kieltämättä se valavominen on näin nelikymppisenä, kun nukkuu jo muutenki huonommin, helepompaa. Mutta aina se on yhtä ihanaa, kun tajuat, että taitaa herätyskello soira ennemmin, kun itte saa nukkua uurestansa.

Ja sitte, ku tuut navetasta, oot siä lypsäny, kolannu, kuivittanu, tuonu apetta, koettanu juottaa vasikoota ja pestä konehia ja saara niitä pesuhun, niin tää nukutahan viä lähes kymmeneltä aamupäivällä. Kun ollahan isän kans.

Mukulatki nousoo silimät ristis ja tukat pystys peitoosta, kun kuulevat, että käyt olohuonees hakemas pyyheliinaa, että saat suurimmat lehemän hajut nahkastas pois.

Tiät siinä vaihees, että ei tarvitte palijo päiväunista haavella, kun ne on nukutta jo aamulla.

No, onneksi ei kumminkaa tarvi niitä kiskua aamulla viireltä ylähä, ja koettaa lähtiä omaki tukka putkella, kirkonkylää kohti viemähän niitä, aijoos, hoitohon, ja sitte pitää kiirettä, että kerkiää hakehen ne aijoos viä takaasinki.

Tämä nyt tosin on yks vaihe vain elämäs, sitte, ku ne on teiniä, niin nukkuvat ehtooaskares aikahan asti hyvinki.

 

Ole itse oma sijaisesi

 

Tämä on monellaki maatilalla, missä elukoota on, arkipäivää. Niin meilläki, lauantaina lomittaja sairastuu, ja toimistolla, ei yrityksestä huolimatta, ollu ketää sen tilalle.

Sehän tarkoottaa lypsykarijan kohorolla olles, että sitä mennähän sitte itte lypsylle, oli sitte vanhempainvapaa, tai ripuli. Joo, tiän, että on olemas ohejeestus, että jokaasella pitääs olla olemas se varahenkilö, joka astuu härän hetkellä remmihin. Mutta kenellä se oikiasti on?

Robottinavetas se ny varmahan juuri vois mennä, paskaa osaa jokaanen kolata, jos haluaa, ja aika moni osaa käyttää tietotekniilla, eres alustavasti tänä päivänä. Toinen asia on sitte se, kuka tohtii mennä sinne, villinä, ja vapaana tallustavien lehemien sekahan seikkaalehen.

Mutta parsi- tai asemanavetas asialle antaa oman säväyksensä, että tarvittis oikiasti osata lypsää.

Nyt moni varmahan ajatteloo, että heleppo homma, siinä vain plätkii lypsimet kiinni sinne kantturahan. Voin kertua, että se lypsinten saanti sinne kantturahan ei oo muuten mikää yksinkertaanen tehtävä, sellaaselle henkilölle, joka ei ikinä, milloonkaa, oo lehemä lypsäny.

Ittekki tuskaalin silloon kakstuhatta luvun alaku vuosina maamieskoulus vanhan riippatissi lehemän vieres, että mitenkä helevetis nämä oneres, teorias, maharollista saara nuohin vetimihin kiinni niin, että imu pysyy kaiken aikaa päällä, ja et imuroo oman tuvanki pölyjä, sinne lypsykoneeseen.

Meillä tosin on anoppi, mutta se on työelämäs, maatalouslomittajana. Siinei auta sanua, että jätäppä ny ne naapurin askarehet tekemättä, ja tuu meille. Mun vanhempani on ikä ihimisiä, saa olla onnellinen, että ne on sen järijillä, että äitee hoitaa viä muksuja. Ja ovat oman osansa siitä lehemän lypsystä teheny, isä seittemänkymppiseksi, ja äitee 63 vuoren ikähän.

Aamulla lomatoimisto jo viestitti tänään asiasta, ja kysyyvät, että kysyvätkö sitä anoppia, jos siirtääs lomapäiviänsä mun takiani.

Heti rupes aivot raksuttahan, nyt on syysloma, ja teini haluaas Tampereelle. Jokaanen teinin vanhempi varmahan tietää, kuinka iloa ja riemua pursuavia olioota ne on, niistä ihan puhkuu se positiivinen energia ylipursuvasti.

Niinpä hyvänä äitänä sanoon, että ei kuulkaa tarvi, jos se anoppi, ja näin ollen sen teinin mummu, lähtis sen kans sinne reissuhun, olis viä yö yli, ja minä saisin pitää vapaani siä navetas lehemiä lypsellen, ne kun on välillä huomattavasti helepompia ymmärtää, kuin teinitytön ajatukset ja mielenliikeet. Ja ovat aina tasaaselle tuulella, ja oletettavasti viä kohtalaasen hyvälläki.

Ja jottei kukaa ny pahoota mieltänsä, niin peruun fysioterapien torstailta, että käyrähän sitte eres Seinäjoen ideaparkis, Vaasas tai jopa Vesa Keskisellä säästämäs sen teinin kans.

Mutta voitte ehkä kuvitella, että se navetas olo on välillä oikeen sanan varsinaases merkityses lomaa, siitä tuvan kiirestä, hälystä ja niistä kaikista äiti huuroosta, ja alahuulista, jotka on kuin pajatson lippa, kun et tehenykkää kaikille mieliksi.

Kukahan tekis joskus mulle mieliksi?

 

Meinaakkos mennä oikeen päivätöihin?

 

 

Mä oon täs jonkuna aikaa, viikon verran, itseasias pyöritelly moista lausetta.

Sain viime perijantaina puhelun, aamu yhyreksältä, ja olin navetas. Voin pohojustaa asiaan vihkytymättömiä, että oon vahteeksi, vanhempainvapaalla, kun pyöräytyin viä reilu nelikymppisenä, mukulan tähän maahan maksahan veroja.

Puhelimen toises pääs olijalle sanoon kyllä jo, ennen kuin alootti palopuhettansa, että oon navetas. Ja oli ollu erellises kerrallakin, kun kasvotusten ihimisen näin, puhetta asiasta, että meillä on lypsykarijaa, ja lypsyrobotti oon minä, joten se vaatii pari kertaa päiväs sellaasen nelijän tunnin rutistuksen asian etehen.

Ja siinä, kun puhuttihin, oikeen asiaa, eikä paskaa, niin kehuun, että harkitten asiaa uurestansa, kun vuosi on vaihtunu, ja palaan työhöni, kun näen, kuinka se tällääseltä vanhalta kurpalta lähtöö sujuhun, että osaan aikatauluttaa päiväni sen mukahan. Varsinkin, kun se, että olisin aamupäivästä kello yhyreksän kirkolla, tarkoottaa, että olisin yöllä nelijältä navetas, että olis teoreettinen maharollisuus siihen yhyreksähän.

Tähän kommentin, että ”meinaakkos mennä oikeen päivätöihin?”

Olin kyllä sen verran tyrmistyny, että totesin vain, että niinki kai vois sanua, kun navettahan palaan, että en osannu siinä tilantees sanua muuta. Mutta jäläkihin päin oon miettiny, ja pohtinu tätä asiaa. Varsinkin, kun oon siä navetas käyny koko äitiys- ja vanhempain vapaani aijan, säännöllisen epäsäännöllisesti, ollu oma varahenkilöniki, kun lomittaja on sairastunu. Kenenkä muun työtä tekevän tarvittoo mennä tuuraahan ittiänsä, kun sijaanen sairastuu?

Siinä seisoo mun mielestä kyllä, tänäki päivänä, se tuottajalle kiitos kaikesta.

Yhä ajatellahan, että me vain ollahan kotona, eikä tarvitte teherä yhtää mitää. Istun puoni päällä, se puo melekeen homees, tuvas, ja selaan somea, koska ulukonäön perustella en kyllä salilla sitä aikaa kuluta, enkä kosmetologilla.

Minä oon kumminkin se ihiminen, joka tuottaa sen ruuan sinne kauppahan. Mairon, ja kaikki jalosteet, mitä siitä teherähän, voit, kermat, juustot, jogurtit ja muut. Ja jonka työn sivutuotteena tuloo suurin osa Suomalaasesta lihastakin sinne kauppahan, sillä erelleen mairontuotanto, ja sieltä poistuvat eläämet on suurin nauranlihan lähäre kaupan tiskiillä.

Yhtä hyvin minäki sen veroeuron maksan, kun muutkin työntekijät, jotka käy niis päivätöis, ja jotka, tämänkin kommentin perusteella, tuntuu olevan suuremmas arvos, kuin se mun aherrukseni sielä navetas.

Kaiken hyvän lisäksi oon käyny täs keskustelua aiheesta, että onko maatila lapselle riittävän kehittävä kasvualusta, ja antaako se niille tarpeeksi virikkeetä. Mun mielestä, maatilalla kasvaneena kullä, monen muun mielestä ei.

Osuu niin pienihin pintahermoohin koko kommenti, että ajattelin kaivaa tämän kiireen keskellä blogin naftaliinista, ja ruveta purkahan suoranaasia vitutuksen kohteeta ilomoolle, ja ehkä vähä sitä mukulaan hoituaki siinä lehemän lypsyn lomas.

Siinä mietiin sitäki, että muitakin, kun niitä kakaroja, pitääs tuora tilavieraaluulle, että on aivan sama sivistää ala-asteikääsiä, kun ei ne opettajat, tai muutkaa tiä mitä se maatalous, ja työ sielä on. Tästä tosin voisin heittää sen kuuluusan pallon Mtk:lle, se on teirän asianne järijestää moisia tilaasuuksia, ja haastaa niihin ihimisiä liikkeelle. Varmasti löytyy vapaaehtoosia tilallisia pitähän navettansa, tai sikalansa, avoonna, ja esittelehen työtänsä, ja elämän tapaansa.

 

Pikkaasen turpeesta, ja vähä muustakin

 

 

Hallitus on sitten päättänyt nostaa turpeen verotusta, ei ehkä tunnu yhtäkkiä suurilta summilta moiset sentit kilowattia kohoren mitä ne käsittääseni oli, mutta tähän voitaas sanua, että ulukomaasen kivihiilen tai vastaavan verotukseen ei koskettu.

Turpeen verotuksen nosta taas tarkoottaa maaseuruulla, ja näillä paikkakunnilla, missä sitä nostetahan, kuntien verotuksen pienenemistä, jopa työllisyys asteen laskua. Turve työllistää monta sellaasta kausityöntekijää, joita ei moni huomaa ajatellakkaa.

Moni nuori mies maaseurulla aloottaa työuransa paikallisen urakoottijan nevalla traktorin kulijettajana, ajaa koko kesän, ja tienaa ”mukavan” tilin, minkä se sitte käyttää, ihan luvallisesti, humpuukihin, tai säästää ajokorttia tai muuta vastaavaa varten. Herää ennen sian pieremää, ja lähtöö mopolla, traktorilla tai vastaavalla painahan nevaa kohti, ja kuuntelehen ensi kosketuksia työelämästä, ja monen moosista työnantajista.

Saati, että turve on kyllä työllistäny siinä kausiluontoosuuressaan vähä vanhempaaki väkiä, mikkä ei ehkä muuhun työhön sovelle, nevalla harvemmin tarvittoo olla sosiaalinen, tai ihan pilikun päälle muutenkaa.

Sitäkin pikkaasen ihimettelen, että millä sitä hetken päästä lämmitetähän. Mettien hakkuuta halutahan säännöstellä, Suomes, ja näin ollen hakettakaa ei ylenmäärin saara tuotetttyua täälä.

Mutta äläkää pelijätkö, kyllä sitä Venäjältä, Baltiasta tai muualta tuorahan, tai kivihiiltä keski-euroopasta, siinä tosin joku muu tienaa sen veroeuron, kun kotimainen toimija, mutta se ei ehkä täs ollukkaa se suurin tarkootus, kunhan vain Suomes ei sitä tuoteta.

Jopa navetan tai minkä tahansa eläinsuojan kuivituskin menöö hankalaksi, jos turpeen nosto vähenöö, ja hinta nousoo.

Kaikkina syksyynä ei tuo pahanan saantikaan oo niin varmaan, nytkin on luvattu vettä, kuin Esterin takapuolesta, seuraavat pourat on ties koska, ja mahtaako pellot kantaa seuraavan kerran milloonka. Meillä esimerkiksi on kaikki puimatta, kun oroteltihin, että herneetkin kypsyy.

Tosin saahan sitä kuiviketta, puu tai turveperäästä sieltä ulukomailta, ja tuoraankin, Venäjälät ja Baltiasta esimerkiksi. Tosin siinä on sellaanenki riski olemas, että sen mukana tuorahan myös Afrikkalaanen sikarutto, ja jourutaan vain suurempaan allikkoon, mihinä nyt jo ollahan.

Separaattoria sitä täs vissihin pitää ruveta suunnitelemahan, että voi käyttää sonnan uurelleen kuivikkeena. Tosin sekää ei kyllä lämmitä tupia tai tuota sähkyä, mutta nehän tuloo tepselistä seinäs tai patterista, tuotintienergialla. 

 

Jopa meirän isäntä, niin syntyänsä Keskustalaanen, kuin ihiminen voi olla, rupes tänä aamuna pohtimahan, että mitähän puoluetta sitä rupiaas kannattahan tästä eres päin, vai kannattaasko mitää.

Perästä kuuluu

Tulipa mieleheni, kuin luin eläänläkäri Heinosen kirijootelmaa lehemän jäläkeesistä, ja siitä, että oli kuriittansa eherottanu vierahien aikana tilan emännälle, että niistä vois teherä maukkahan lihasopan, kun oli irti saanu, oma sattumus niitten lehemän jäläkeesten kans.

Meilloli joskus nuori lomittajapoika navetalla, se oli sen verran enemmin ehtiny mennä navettahan, että oli aloottanu kolaahan paskaa parsista ja ritilööltä, ja sinne paskaloorihin, tai meillä lieteloorihin, tapaa ne kaikki ylimäärääset plumpsahtaa mitä mitä lehemän peräpäästä tuloo pihalle.

Näin maatilan kasvatille ne lehemän jäläkeeset, ja yleensä se, että kaiken maailman vauvat, ihimiset tai sitte nautavauvat, kelluu siä emänsä vattas pussis, ja se pussikin, jota jäläkeesiski (tai tää päin vanhakansa puhteiksi) kutsutaan, tulee sielä myös pihalle. Ensi se varsinainen jälkeläinen ja sitte jäläkeeset.

Ja välillä ne myös jää niin sanuaksemme kiinni sinne kohtuhun, ihmisellä aiheuttaa älyttömän kohtutulehduksen muutamas päiväs, joka vaati hoituaksensa pois päiväjärijestyksestä kuuria antibioottia. Lehemä taas, erikoosena eläämenä, saattaa selevitä siitä sillä, että ne roikkuvat jälkeiset haisee vain helevetin pahalle. Toisinaan tosin nostaa kuumeen, ja se vaatii kipulääkettä ja antibioottia.

Mutta itte asiaan. Se nuori mies tuli kohta navetasta takaasin pukuhuoneeseen, hyvin huolestuneen näköösenä, otti mua oikeen kärestä kiinni, ja sanoo, että tuu ny kattomahan mitä tuo on.

No, minähän menin, koska en kyllä juuri muutakaa voinu, ku kärestä kiskottiin rivakkaa vauhtia sinne navettahana ja tiettyä parta kohti.

Siä parres makas sellaanen pari päivää sitte poikinu lehemä, jolle oli ne jäläkeeset, ilimeesisti seleenin puutoksen , ja ehkä vähä kalkkivajauksenki, takia silloon jääny. Ja niitei näin nykytietämyksellä suuremmin irrootella, odotetaan vähä, että luonto hoitaa tehtävänsä. Ja sinä aamuna se luonto oli sen hoitanu.

Väräjävällä äännelä sanoo ”katto mitä tua on” ja osootti siine looriin.

Sielähän ne oli. Eleganssin puhteet, minä olin hyvinki tyytyväänen, että ne oli tapahtunu ittestänsä, oletattavasti iliman suurempaa haittaa sen lehemän elämälle aiheuttaen, mutta saaren aikaan sen, että se lomittaja oli oikeastansa ihan kalapia.

Tuli siinä mielehen, että huuren ”IIIK! SUOLET!” Mutta rupesin epäälehen, ennen kuin toteutin mielitekoni, että se kloppi olis pyörtyny siihen paikkahan ja olisin joutunu soittahan ambulanssin, kun olis lyöny päänsä betonihin.

Eipä auttanu, ku selittää siinä, niinku paraski biologian opettaja, että kuules, ny kaikki vauvat, ihmisvauvatkin, on siä vattas tuollaasis, ja jos ikinä vaimon kans meet synnyttämähän, niin istukka sieltäki synnytetähän ja sen on tarkootuskin tulla pihalle.

Epäälin kyllä, että sille nuorelle miehelle ei ainakaa vauvan teko tullu ensimmääsenä sen järkytyksen jäläkihin mielehen, tais huolehtia hyvinki ehkääsystä, ettei jouru moisia roippehia kattelehen. Seuraavaksi ihimettelin, että mitä siä biologian tunnilla opetetahan, varsinki , ku kyseenen nuorimies oli opiskellu pikkaasen piremmälle, kuin minä ikinä.

Talven riemuja, seinien sisällä

Tänä talavena, tai pikemminki ylimitootettuna marraskuuna, ei oo tarvinnu juuri pakkaasesta kärsiä, tai lumesta suuremmin. Se mitä on ollu onki sitte tuntunu perhanan palijo kylymemmällä, mitä tavallisena talavena, jolloon tuvan nurkat paukkuu ehtoosin, kun pakkaanen huitoo lähemmäs kolomiakymmentä.

Männä viikolla kumminki piti vetää kunnon pitkät kalsarit työvaattehien alle, ja ettiä toinenki paita päällensä, ku meni aamulla navettahan, se viirentoista asteen pakkaanen tuntuu viä huomattavasti kylymemmälle aamulla, sängystä ylähä römpinehenä, silimät ristis vaattehia vaihtavana, ku ehtoopäivällä, kun on jo, ainak teorias, hereellä enemmän.

Ettiin raskausaikaaset legginsit pitkikis kalsariikseni, sai vetää melekeen leukahan asti, mikä tällääsellä selekä vaivaasella on enemmän, kuin sata jänista, ja eipähän kuulkaa pääse tippumahan työhousujen alla, ku tursuavat melekeen pairan kauluksesta pihalle, ja voi vaikka situa tissiliivihin kiinni.

Ensimmäänen pakkaasaamu viä meniki, ehtoolla mentihin navettahan lomittajan kans, ja siinä paskakolaa kätehen kattelles ruvettihin ihimettelehen, että mikä tää pitää sellaasta suihaavaa ääntä.

Kävely ruokintapöyrän päähän kertoo sen, että ensimmäänen juomakuppi oli antautunu pakkaasen kynsis, ja siitoli jäätyny joku liitin halaki. Sieltä lensi vettä laajaas suihkus pitkin ruokinta pöytää, ja veten määrästä päätellen oli lentäny hyvän aikaa. Viemäriin (joka muuten on tukos) oli sen verran, että lomittajan saappahan terä osa uppos kokonaan.

Siä kelluu aamulla jaetut appeet kourussansa, veten vallas menehen. Lehemät ihimetteli turvat vinos, ja se hiehoparka mikä seisoo kupin vieres, oli peruuttanu niin pitkälle, kun pääsi. Vaatii muuten muutaman perkeleen, ja välihin jääneet sormet, ja epäälyn, että mahtaako se hydrauliletku lyörä kiinni pitäjää leukahan, kun me epäputkimiehet sitä ruvettihin irti ruuvaahan ja uutta osaa sovittelehen.

Seuraavana ehtoona tulin navetalla, hyvin syöneenä, ja mietiin, että tänään en tee mitää ylimääräästä, kun lomittaj kehuu, että tuloo kauhian huonosti vettä raanasta. Ei siinäkää vaihees kellot kilikattanu, vaan tein viä jotaki turhan päiväästä. Orijuutin lomittaja paraan rupiahan jakahan apetta, ja lupasin mennä itte viehen hiehoolle nappulaa.

Sain pihaton oven auki, ja totesin, että lotajaa vähä turhan tutun kuuloosella äänellä.

En voinu, ku suu auki vaharata juottovasikooren karsinaa, ja yksilökarsina etua, siä oli toistakytä senttiä vettä, juottokarsinan kuppi päästi vettä oikohonsa, karsina oli muuttunu lähinnä Laksonperän rantolettoa muistuttavaksi suoksi, ja kiitin onniani, että kaato näytti olevan melekoonen, toisehen päähän oli jääny kuiva saareken, mihinä 7 vasikkaa vahtas mua viattoman näköösenä.

Tarvitti soittaa jo Laksoki apuhun. Arvakkaa kiittelikö se mua, kun sanoon, että talaven rankkasateet on saapunu meirän pihattohonki ja sun tarvis kultaseni hakia ensimmääseksi lietevaunu, että saataas enimmät vetet pois karsinasta.

Siinä ne miehet ehtoon lippas giantilla vettä ja turvetta, aamulla siivottunn pihaton paskakäytävälle, mistä se kelekottihin tunkiolle.

Syyksi tähän talavituluvahan palijastuu vasikooren ääretön uteliaasuus, olivat, pikku perkehelet, kaivanu seinäkupista ensi kannen irti, ja sitte irrottaneet koko uimurin, ja kuppi puski vettä tulehen tuutin täyreltä.

Avain tavallinen päivä

Eileen ehtoolla mulloli tä mummupalvelu, ja pääsin itte menehen ehtoo lypsylle, se näin vanhempainvapaan (mistä on muuten kova polemiikki, että se pitääs jakaa äiteen ja isän kesken oikeen laillisesti, meillä minä oon kyllä se joka herää yöllä joka kirahruksehen, ja Lakso kuorsaa, niin katton, että mullon laillinen oikeus sitä pitääkki) viimeesinä aikoona tälläästä kunnon kohotusta.

Sitei ensinnäkää ehkä uskoos, sivusta seuraajana, että se navetta työ, ja varsinki tuo lypsytyö parres, pitää ihimiselle yllä kohtalaasen rautaasen peruskunnon, joka nyt vähä tuppaa olehen hukas, kun ensi orotusaijan olin tuvas, koetellen pirellä vain Lauri sisällä. Eileen eksyyn viä koirien kans vaunulenkille päivällä, tiellä vain hieta pöläji, lunta ei oo rippuakaa.

Siinä vaihees, ku lypsähän tarvitti ruveta, niin totesin, että oon jo niin hapoolla, etten jaksaas enää teherä mitää, voisin vain istahtaa perseeni päälle, ja nostaa jalaat taivasta kohti. Onneksi oli lomittaja, jonka avulla selevisin koitoksesta.

Pääsin tupahan, ja nuoree Lakso oli sitä mieltä, että äitee on pikkaasen kauan ollu pois, ja hänellä on mummukiintiö täynä. Pikasuihkun jälkeen istuun nojakiikkustuolis, ja puhelimehen plinahti viesti ”käviskö huolto huomenna?”. Siinä pikkaases väsymyksen tilas rupes hihityttähän, mikä huolto, kuka muka haluaa huoltaa mut. Vastaanko, että Lakso vei jo mersun huoltohon, ja tuloo Harrin kyytis kotia. Ei nimittään ollu numerua ylähällä puhelimes.

Tajusin sen siinä sen hihitykseni lomas, että ehkä nyt kumminki on vähä vakavammasta asiasta kyse, kun ”huollosta”, ja kaivelin googlella De Lavalin huoltomiesten yhteystierot esille, ja sehän se oli. Tuskan hiki tuuppas ottalle, tarvis varmahan aamullaki olla aijoos liikentees, että on eres lypsetty, ku huoltaja kurvaa pihahan.

Yöllä, kuinka ollaakkaa, pyöriskelin sängys, totta kai, ku tiesin, että pitääs olla aijoos matkas. Kello soi kuuren mais, kömmiin ylähä ja pääsin eteesehen. Nenän saavutti niin muikia koiranpaskan haju, että silimiä karvasteli. Kävin Laksonko pökkimäs ylähä, se väitti, että yhtää ei kuule paska haise, mee navettahan vain, niin hän on ammana.

Kiipesin kumminki vinttihin, kun vanhee koira luuras mua portahien yläpäästä. Ja sielähän se oli, vierassängyn vieres, sangoollinen lämmintä, suoraan sanoen höyryvää, ja kohtalaasen vetelää sontaa. Siinä vaihees totesin Laksolle, että kiipee siivoohon, niin juon teen ja lähären. Vieno kyökintä kuuluu, ku se lippas sontaa pussihin, ja kuuras laattiaa.

Kahareksalta aamulla olin lypsäny erikseen menevätki kannulla, ja lykkäsin hyvin itteheni tyytyvääsenä konehia köökkihi pesulle, lomittajaki ihimtteli apetta teheressään, että kuinka sä nyt oot jo valamis. Sanoon, että jotaki mäki osaan teherä, ja oon ehkä jopa hyvä siinä, lypsähän omia lehemiäni.

Kerkesin kuulkaa istua hyvän aikaa aamupala pöyräs ennen, ku se huoltomies tuli. Se on ollu joskus meillä lomittamas, niin taisi tietää, että välillä saattaa aamusta vähä lipsahtaa, eikä pitäny kiirettä toisin, ku minä. Mutta eipä haissu enää koiranpaska tuvas, Laksotki herääli vasta, ku tulin yhyreksän jäläkiin tupahan, mitenkä ne mukulat nukkuuki isiensä kans, ku pienet possut, ku äiteen kans noustahan kohta kuuren jäläkihin ylähä kukkumahan?