Ennen aikojansa

Sunnuntai oli sellaanen ennen aikojansa päivä. Kattelin päivällä umpilehemiä pellolla, tuos tuvan klasin alla ja silimähän pisti, että Ipanalla on vähä tullu utaresta. Ja minkä takia sille on tullu utaresta, ku poikimapäivä on vasta ens kuun 9. Elikkä ei ny tarttis olla tissin alakua 12 päivä kesäkuuta.

Ihimettelin sen touhuja kyllä jo erellis yönä, siinä ku kukuun ja en saanu nukuttua, niin on hyvää aikaa aina vaharata mitä lehemät teköö. Ipana oli täs olohuoneen ikkunan alla, seisoskeli ja katteli, oli vähä sellaanen, etten oikeen ookkaa. Muut oli tua kauempana, söivät ja käveleskelivät, niinku lehemät ny tapaa teherä.

Ehtoosta rupes satahan viä ku kaatamalla, ja miehet otti lehemiä sisälle. Lomitushenkilö oli kattonu, että siä se ny seisoo häntä pystys. Sen näköösenä, että kohta poikii. Ei voi arvata sitä rakkahan vitutuksen määrää siinä vaihees, ku isäntä sanoo, että ookko huomannu. No, oikiastansa en, mutta jotenki oon arvannu siitä käytöksestä, että näin käy.

Eiku saappahat jalakahan, ja kahalaamahan sinne vesi sateesehen ja liejuhun. Lehemä poikima tällis pääsi palijo kovempaa menehen siä, ku minä nahattomilla jalakapohojillani, jokka oli tungettu Dunloppiihin. Siinä sitä kerkes taas hyvin ajatelle, että sitä vois kasvattaa vaikka siiliä, tai sopulia, ennemmin ku lehemiä.

Pienen jahtaamisen jäläkihin saimme Ipanan suostuteltua sisätiloohin. Vietyä poikimakarsinahan ja laitettua oven kiinni peräs. Samalla pihatos käynnillä huomattihin, että yks sonnivasikka oli heittäny lusikkansa nurkkahan päivän aikana.

Seisua pällisteltihin airan vieres ja ihimeteltihin, että millähän me se otettaas sieltä pois ja mikähä piru senki tuli? Ja koskahan son kuollu. Aamulla ei kuulemma ollu ollu mikää. Siinä tunsi oikeen ittensä hyväksi lehemän pitäjäksi, ku katteli sitä raatua siä toisten joukos ja suunnitteli sen pois kärräämistä.

Miettii, että mitähän sitä olis voinu teherä toisin, että näin ei olis käyny.

Lehemä karsinas tekaasi itteksensä, kuinka ollakkaa kuollehen vasikan. Otettihin partehen ja lypsettihin lirut pois ja murehrittihin, että kuinkahan sen lehemä paraan mahtaa käyrä. Tulooko mamman mussukka maitohon, vai menöökö sen siliän tien mättääsehen.

Kaikista huvittavinta oli oikiastansa se, että itte ajatteli, että näitähän ny sattuu, eikä niille niin kauhiasti mitää voi, mutta lomittajaa piti vähä lohorutella, että ei se ny kuule sun tekemisistäs tai tekemättömyyksistäs oo kiinni. Että siltä lehemä kuoloo , kellä lehemä on.

Pää rintaa vasten ja kohti uusia pettymyksiä. Seuraava kokelas, elikkä Ruttu viety poikimakarsinahan.