Vettä ja pyyhkeetä, Ruttu poikii

Eileen se päivä sitte oli, Rutun poikimapäivä. Käytihin sitä puolen päivän hujakoos kattomas, että mille näyttää. Tavallisehen tapahan ei yhtää millekkää, siä se makas mahansa vieres, märehtii ja kattoo meitä sen näköösenä, että te taas. Lähärin sitte triksevänä emäntänä kirkolle tuhulaahan teurastiliä kauppoohin.

Pääsin peräti kotia ja sain kaikki ostokset kaappiihin, ku lomittaj soittaa, että nyt se poikii ja näkyy vain pää. Siinä tipahti ne loput mitä käsis oli maahan ja kauhialla kiirehellä kengät kinttuhun ja juostes jo huutaa Makelle, että heti navattahan sieltä.

Vaattehien vaihtoki sujuu alta aika yksiön, yhtää ei tarvinnu istua niin ku yleensä ja huo'ata, että voiku jaksaas vaihtaa nämä ja laittaa saappahat jalakahan. Avohaalarin päälle, siemennyshanskoja taskut täytehen, lypsyhankskat kätehen ja pihattohon juostes soitin isännälle. Se koetti sanua, että on ojanrompuja tekemäs, ja mä koetin sanua, että paa vittuhen ne rommut ja tuu tänne.

Vilikaasu osootti, että mitenkä voiki olla kolomas vasikka tälle vuorelle nuon epäkurantis asennos. Ikinä ennen ei oo ollu poikimavaikeuksia, tai virhe asentoja, niin tänä vuonna on ollu. Josko se ny oli se kolomas kerta toren sanoo.

Käsi toosahan, ja toinen jalak löytyy. Sain sen kaivettua esille. Mutta toisehen ei omat käret piisannu, vaikka kuinka kurkotti ja tukkii ittiänsä sinne lehemän uumenihin. Vanhalla lehemällä niitä paikkoja vain on enemmän, ku nuorella.

Melekeen poria pukkas, ku kattoo sitä päätä siinä ja kattoo lehemää. Isäntä saapuu paikalle ja minä hermostuksis jo ehorotin, että katkaase se vasikka, mutta soli elos viä siinä vaihees ja ei oikeen luonto antanu periksi.

Isäntä ropeeras hyvän aikaa, ja minä koetin soittaa tohtoria pailkalle. Päivystysaikahan se ei aina oo niin heleppua, ku alueen sisällä aika moni muuki voi sitä tarvita samahan aikahan. Meinas siinä perhe riitaki tulla, ku asiaa puitihin, että mitä tän kipiän lehemän kans teherähän.

Lopulta isäntä meinas, että hänestä tuntuu, että tämä tulis vaikka tuo jalaka ei ookkaa oikiahan suuntahan, että tää kääntääs vaikka pikku auton ympäri. No siitähän riemu repes, että et saatana verä mun lehemääni rikki. Onneksi saatihin se tohtori kii, ja se meinas samaa, että kyllä mahtuu.

Niinpä miehet vetääsi yhtees tuumin yhrestä jalaasta vasikan pihalle, minä pitelin päätä (kauhian tärkiä tehtävä, muttei musta oikeen ollu muus apua). Ja tulihan se. Kerranki voi sanua, että onneksi oli sonni.

Ruttu suhtaatuu tähän meirän toimintahan tavallisella tyyneyrellä, se seisoo ja kattoo meitä kysyvästi välistä, mitä löytyy, saakko kuule sen pihalle, että nyt en itte pysty. Muutaman kerran käveli karsinan ympäri, isäntä käsi lehemän toosas olokapäätä myören peräs. Otti vastahan hermostunehen emännän tarijuamat raaputukset. Ja kävi jopa juomas välistä.

Se nuoli kuollehen vasikkansakki puhtahaksi, eikoon sääli kävi kumpaaki. Lypsin mairot sitte pakkaasehen, josko se antaas sillä eliksiirillä maharollisuuren muille vasikoolle elämän poluun aluus, kun oman kävi nuon.

Kyllä mä olisin toivonu muuta vähä helepompaa vanhalle lehemälle tästä poikimisesta, viime vuonna se teki kaksooset ja nyt tämä.

Elämä on. Raarollista.