Kyselytunnin satua

Maatilan lapset, varsinki kotielääntilan, näköö vähä kaikenlaasta.

Meilläkin tuo rinsessa tallusteli perijantai tai ja tänä aamuna omin saappahin navettahan kattohon, että mikä sillä äiteellä kestää, ku ei tuu tupahan.

Ensi se kattoo mun vasikkapiian täyttyäni. Päästin sinne lämpööstä vettä ja kaaroon sekehan säkin maitojauhetta, ”Minkä takia äiti laitat vasikan juomahan vettä joukkohon?” Siinä sitte selität sille, että tuo on maitojauhetta, joka vetehen sekaamalla on vähä niinku maitua, muttei yhtää sinne päinkää.

Siinä se kattoo ku juoma pyörteeli piiassa, ja pohtii asioota. Vasikoosta pienehen mielehen päläkähti, että ”onko äiti meillä yhtää vasikkaa syntymäs ny” vastaukseksi ei kelevannu, että onhan siä Metwursti, MennytYö ja Metsinkäinen, että käy niitä kattomas. Eiku tarttoo olla ihan uus vasikka.

Siitä me sitte lähärettihin hilaahan sitä vasikkapiikaa ja 200 litraa juomaa pihattohon. Lapsi halus kans työntää ”äiti, minä autan” Tuli siihen välihin seisohon ja lykkäähän, tuntuu lähinnä, että epäautti, ku tartti itte seisua niin helekkarin kaukana ja kulukia perse pitkälllä, että lapsi mahtuu välis kulukehen. Ei se ny aiva vastahan vetäny, ku sitä piikaa vietihin.

Päästihin pihattohon ja se kattoo, kuinka laitoon letkuja kii, että mullit saa juora. Samalla se vilikaasi poikimakarsinahan, johona June oli jo muutaman päivän ollu. ”Äiti, lehmän pyllystä näkyy sorkat” No, katto niin näkyyki, mutta ei soo pylly mistä ne näkyy. Ja sitte selitettihin mikä reikä on kysees. Siinä se tiiras asiaa tarkemmin ja ”siä on tuollaanen pussiki”. No, niin on, siä se vasikka on emän vattas sen aijan, 9 kuukautta minkä kasvaa siä.

Mentihin köökkihin ja laitoon siemenannokset Jännitehelle, ja lähärin siementähän. Viiren vanha tuli taas kattohon silimä kovana, että mitä tapahtuu. ”Onko äiti siäki vasikka” Ei oo, ku äiti vasta laittaa sen vasikan sinne lehemän sisälle. 

 

”Mistä äiti vasikat saa alakunsa?” Kuinka tämän asian selittääs... No kuule, vasikan siemenestä, ja se siemen on lähtöösin sonnilta ja sonni, tai täs tapaukses äiti laittaa sen lehemähän ja siä siitä kasvaa vasikka. ”Äiti, kuinka ihimisen lapsi saa alakunsa?” No, kuule ihan samallalailla, ku se vasikkaki, ihimisen siemenestä, ja son isällä”.

Aiva näki ku aivot raksutti ja asiaa käsiteltihin tietokonehen sisuksis. En tiä minkä mooses siemenpussis se ajatteli niiren vasikan, - ja ihimisensiemenien olevan, ei kysyny enempää. Isänsä nauroo mun selityksille, ja sanoo, että pussispa hyvinki.

Kaippa meirän täytyy kohta mennä kattohon hiehokarsinan airalla, että kuinka se vasikka luonnos laitetahan alakuhun. Vahtaahan silimä kovana mitä Lipevä puuhaa ja touhaa. Kyllä mua varmahan eskarin opettajat kiittää, ku lapsi kertoo toisille, että äiti laittoo vasikansiemenen lehemän sisälle ja lapsekki saa alakunsa siemenestä.

Orotan aikaa

Sellaasta se on, elämä, yhtä pirun orottelua aamusta ehtooseehen. Ensi sä heräät aamulla ennen sian pieremää, kattot kellua, ja huomaat ettei viä oo aika nousta. No sä rupiat orettelehen, että se uni tulis tai sitte kello saavuttaas sen maagisen rajan, että vois nousta ylähä, eihän sitä ny ennen aikaasesti kukaa nouse sieltä lämpöösistä peitoosta.

Sitte sä orottelet, että kaffi tippuu, orottelet, että isäntä pääsöö ylähä, nyt on sellaanen onnellinen tilanne, että meen aiva ittekseni sinne läävähän sekaahan, ei tartte orotella ku ittiänsä. Välistä siinä ki on orottamista, vähä niinku tänä aamuna, väsytti niin saatanasti, että nukahrin uurestansa, ja heräsin, ja totesin, että voi nukkua viä hetken, ei tartte orotella tänään maitoautua, että ei haittaa.

Sitte sä meet navettahan, orottelehen, että frouvat suvaattoo nousta ylähä, varsinki, jos meet vähä myöhäs, niin niiren kello meni jo, ja ne on uurestansa körmöllänsä. Ja seuraava ylähä nousun kohoro on niiren mielestä kello yhyreksän, ne orottaa silloon mannaa taivahasta saapuvaksi.

Lypsyllä saa lopulta orotella, että viimeeset lehemät menöö tyhyjäksi, seisoskelet siä, kattelet ympärilles. Viet orotellessas osan konehista jo pesuhun, pesekki ehkä jo ne valamihiksi orottelehen telineesihin.

Sitte saat orotella, että putki tyhyjääntyy mairosta, näinku sen vain ilimalla tyhyjää, niin saaki toviin orottaa, ettei sieltä enää pahemmin nurraa maitua tulehen. Nuuka olla täytyy näin kivisenä aikana, ja koettaa liruttaa vähääsinki liru tankkihin meneväksi.

Sitte orottelet, että konehet lähtöö pesehen, että näet jokaasen puhuristuvan varmasti, ettei ehtoolla tartte orotella sitte vähä viä kauempaa, ku peset koko konehen uurestansa, ku johonki on jääny muikiaksi mennehet mairot. Mitenkä se aika tuntuuki niin pitkälle, ku seisot siinä ja kuuntelet ku vesi kohojaa pesurihin. Ja jos satut päästähän toisesta raanasta samahan aikahan vettä, niin kestää viä kauemmin sen täyttyminen.

Seuraava etappa elämäs on se, että orotan, että tuo navettaorja (tuleva) kasvaa, ja voi ruveta siä hääräähän jotaki. Tänään laitoon sen vahtihin, että onko lehemä poikinu, mentihin tupahan orottelehen, ku nähtihin, että sorkat näkyy. Käskin vetää vaattehet niskahan ja käyrä kattomas poikimakarsinan raosta, että onko tapahtumia, ja jos ei oo tai on, niin tulla sanohon.

Sainpa itte orotella tuvas ja orottaa, että mitä se sanoo ja kuinka tohoruksis on. Sieltä se kipitti tulehen, maatilan lapsi, tukka putkellä ”vasikka on pihalla ja se seisoo, ja emäki seisoo ja nuoloo sitä”.

Asia tuli hoirettua, vähä vähääsemminki voimin. Sinne menivät isänsä ja varamies palavelun kans, lehemää juottahan ja uutta elämää kattelehen.

Elämäni paskan kans

Elämää paskan kans, enkä nyt puhu isännästä, vaikka varmahan kummallaki vierähtää välistä pienehen mielehen, että se elämä siä tuvaski on välistä sellaasta paskan kans asuulemista (ja nyt ei puhuta mistää anaalihommista).

Eileen aamulla se taas oikeen valakeni mulle, isännän sairasloma jatkuu varmahan hamahan tappihin asti, Make oli koulus aamun ja tartti mennä yksikseni kantturoja kattomahan. Meillä on siä navetas se kuuluusa lietelanta, joka on toisten mielestä niin helevetin hyvä keksintö, että toista ei ookkaa.

Periaattehes sen, kuulemma, pitääs toimia niin, että valuu omalla painollansa sinne lietelaarihin. Ettei siis, muka, tarttis teherä työtä sen paskan liikkumisen etehen. Siinon vain yks, tai kaks, pikku juttua.

Ensinnäki, silloon vuonna kuokka ja kirves, ku joku ”viisas” mies on sen keksiny, kuiviketta ei kauhiasti navetas tuhulaaltu, niinku joku meillä teköö, että saa verellä sitä uurestansa ja uurestansa etujaloosta sinne tissien alle.

Oon torennu, että turve ja liete ei kuulu yhtehen. Se saa siä kuilus efektin, että se niinsanottu liete muuttu kuivapaskaksi. Ja siä kuilushan ei oo, meillä, raappoja. Eikä patoluukkuja, jokka vois avata ja navetta pomppiis hetken paikallansa, ja kas, paska olis pihalle. Elikkä se vaatii, vettä, vettä ja viä kerran vettä. Siähän seisot letku käres, ja päästät vettä. Varpahia paleltaa, käsiä kohomettaa. Ja kaiken hyvän lisäksi isäntä on toiselle puolelle ostanu aiva liian paksun letkun, son ku mulukkua pitelis tunti tolokulla käressänsä, ei tiä mitä sen kans loppu aijasta tekis.

Ja sitte tuloo viä johonaki vaihees vastahan se, että ne viisahat suunnittelijat ei oo viä onnistunu luotettavasti laskehen palijoko se lehemä paskaa vuores. Sitä laari tilaa on auttamatta liian vähä. Vaikka tehtihin suuremmat laarit, mitä piirrustuksis ja laskelmis oli.

Eileen oli se eres, sontaa oli ja tilaa ei mihinkä sen laittaas. Niinpa kolaalin sitä, lumentyöntimellä, niihin paikkoohon mihinkä sitä mahtuu, varovasti liruttelin vettä sekahan, että jos siä ollis jotaki ilima taskuja niin paskalla sen täyttääsin. Meni sitte pari tuntia, ennenku pääsin eres lypsähän.

Olin taas niin korviani myöten täynä paskaa ja sen olomuotua. Hermohon otti, ku kuuli, että sitä sontaa lätkähteli parren pintahan ja mokajinki lehemille, että tänää ei sovi paskata ennenku Markus tuloo ja ajaa sitä naapurien yhtees laarihin. Ne kattoo mua ihimeessänsä, että mikähän tuon perseesehen on tällä kertaa menny.

Kuivapaskaa olis voinu tykin erestä koukkia traktorilla vähä sivuhun ja se olis taas lykänny, mutta liete on siitä hupaa, että kaivurin kauhas se ei pysy, vaikka lietekärry ei taharo saara sitä ylähä, ku on niin tykkyä.

Kevät keikkuen tulevi.

Puoliksi täynä vaiko puoliksi tyhyjä

Moon miettiny täs, onko mun lasini se puoli täysi vai puoli tyhyjä? Millä mittarilla sitä pitääs ensinnäki kattella. Kuka sen päättää, ja sanoo, että huomaakkos.

Välistä tuntuu, ettei sinne kuppihin maharu enää mitää. Että se on liian täysi, ajattelen täs huomista aamua, arkia ja sitä, että kello soi taas puoli kuusi. Lauantai aamuna, torella moni vetää sikeetä, kääntää kylykiä, nousoo kiireettömähän aamuhun silloon, ku minä jo lopetan. Ensimmääsen vuoron. Aloottaakseni toisen työn tuvas.

Saa taas ruveta ajattelehen utaretulehruksia, soluja, rehun määrää pöyrällä. Ruokkijan annoksia, paskan laatua. Mairon määriä vasikoolle, vahtaahan niitä silimä kovana, onko kylijet lontolla, vaiko mukavan pulliat mairosta. Mitä teen, jos on lontolla, kauanko on ollu lontolla. Minkä takia on.

Minkä takia lehemä potkii, onko sen huono olla, onko sillä, taas kerran, tulehrus, potkiiko muuten vain. Teenkö sille jotaki, vai orotanko, että lopettaa ittestänsä. Kuinka lypsän tänään, pääsenkö kyykkyhyn, ja jos pääsen kyykkyhyn sinne kantturan alle, niin pääsenkö ylähä.

Suurinpana kysymyksenä pyörii, minkätakia mun tarttoo näitä päivästä toisehen pöyritellä, olla se vastaavaa henkilö joka murehtii ja miettii. Miksei voi olla se hulda huoletoon, joka ei ajattele mitää, joka viettää sitä vapaa-aikaa vapaallaki, eikä mennen tullen ajattele lehemiä, ja niiren oloja. Lasku nippu työpöyrällä, ja mitä sen kans teherähän. Laske päivästä toisehen rahoja ja niiren puutetta.

Olis mukavaa olla huoletoon, teherä työtä josta ei oo itte vastuus. Senku painaas oven kiinni ehtoolla ja solis siinä. Heittääsit soffalle maata, tai lähtisit harrastuksihin. Ei tarttis ajatella, että siä on joku kipiänä, meenpä kohta kattohon uurestansa. Soitanko eläänlääkärin, vai oonko soittamatta. Lopetanko heti, vai annanko armoa. Mikä on kannattavaa ja mikä ei.

Elämä opettaa, kaikkia, toisia enemmän ku toisia. Toisilla ei oo sen suhtehen vastaanottua, mitä se koettaa kertua.

Moon huomannu viime aikoona, etten mä ollu vahava ihiminen. Elämä on seleviämistä aamsuta ehtoosehen. Lähinnä sitä ehtoota orottaen, ja yön unohrusta, eres hetkeksi.

Mitä jos tekis niinku Leevi & Leavingsin kappalees, että sano terveiset lapsille.

Muttan mä tee niin, velovollisuus ja lämmin lehemän kylyki kutsuu huomen aamulla. Niinku monena muunaki aamuna, kun konehen vain saa käytihin, niin kyllä se taas siitä. 

Sivullinen varmahan ajattelis, että turha teherä elämää ittellensä vaikiaksi, toiset vain on siitä lajista, elämää ei oo tarkootettu helepoksi. 

Halapuuttamista

Mä oon sivusta vain seurannu näitä S-ketjun halpuuttamis mainoksia, viime aikoona kun on tullu vähä sellaanen olo, että paree kun ei kattele ja seuraale liikaa näitä medioota, niistei tuu ku pahalle päälle.

Mutta sen verran mäki oon kuintekin, sivusilimällä vilikaassu ja ohi kuullen kuullu, että mitähän kivaa ja hauskaa on verrata juuston hintaa vaikka ulukomaan matkahan, että son ”kallihimpaa”.

No oon mä sen tietysti tajunnu, jo aikoja sitte, että ei mulla oo olemaskaa minkäänlaasta huumorintajua, että ihimekkös tuo, jos mainoksien pointit ja ”vitsit” on menny tällääseltä maatiaastollukalta pahasti ohitte.

Mullei oo rahaa ulukomaan matkahan, mutta kyllä mä ny justihin kilon juustua pystyn jääkaappihin ostahan. Rahalla sitä saa, ja siihen tarvitahan monta kappalesta vähemmän niitä euroja, ku sen ulukomaanmatkan ostamisehen.

Ei siinä mitää, mun mielestä olis kivaa käyrä tutustumas sinne ulukomaihin, mutta tosin mä asun Ikkeläjärvellä, ja tääpäin on sanonta; Ikkeläjärvellä, pois Suomesta. Ja kyllä se välillä tää tuntuuki sille, että ollahan aiva omalla planeetalla, ei siis eres mihinää maapallon rajojen sisällä. Mutta mus on varmahan tuo Suomalaasuus, ja se Suomalaasen ruuan tuottajuus niin syvällä mahalaukun uumenis, että suhtaatuusin torella epäälevääsesti, tällä tieron määrällä siitä ulukomaasesta ruuasta (anteeksi ny vain), että mitähän mä siä söisin.

Mun tarttis ottaa sitä kauhian kallista Oltermannia laukkuhun, että voisin eres sitä puputtaa hotellis sängys maatessani.

Täs on ny elämää halapuutettu viime ja tänä vuonna, vitsit on vähis, ehkä se ymmärryksen puute näitä ”hauskoja” juttuja kohtahan johtuu siitä. Ehtoolla välillä ajatteloo, että toivottavasti televisio olis huomenna rikki, ja posti lakos, ettei tulis mitää uusia uutisia tietohon. Nettiki vois toimia vain yks puolisesti, ei mitää uutisvuotua tänne päin, kiitos.

Huumorintajutoon emäntä menöö ny kaivelehen helevetin kallista hiehon filestä pakastimen kätkööstä, arvakkaa mitä sen kantturan kasvattaminen maksoo, enkä saanu kertaakaa sen maitua tankkihin? Elikkä kaikki toivo sen tuotos, on siinä Lakson Matti sonnis, ja siinä, että se kasvattaa kunnon kinkut ittellensä, ja ku on siinä iäs, että on teuraskypsä, niin kelepaa teurastamolle, iliman, että mun tarttoo maksaa siitä, että ne hakoo sen.

Kevättä rinnassa, ja neki riippuu.

Kuinka Lakson emäntä Varmon hajotti

Pääsin tuos erellises blogissani manaahan, että juhulapyhinä kaikke konehet renkkaa. Maalasin sitte vissihin niitä kuuluusia piruja seinille.

Lauantai aamun kuniaksi oli tuo ruokintapöytä tyhyjä, elikkä tartti ottaa lapio ja kottikärry kauniisehen kätehen ja ruveta siivoohon loppuja roippehia pois, ja ruveta suunnittelehen uuren rehun kelekkomista tilalla. 

Meillon kuuluusa Maaselän Koneen tekemä VarmoLift sitä jakamista varte, että ei aiva oo akka ja kottikärryt periaatteellla. Periaattees. Mutta Varmon kans se monasti tuntuu tarkoottavan sitä.
Ensi meillä oli niin sanottu isoo Varmo, tai kahare paalin Varmo, johonka ei sitä kahta paalia saanu tunkemallakaa, tai jos sait, niin se ei enää päässy kuormansa kans mihinkää. Sinne meni kaikki kolome leikkurilista, ku tuohon pätkä Vamohon menoo kaks.

No itte asiahan. Avattihin isännän kans ensi auma, ku erellinen, viimeen puolen vuoren jäläkihin pääsi pahasti loppuhun. Kattelin, ku se sitä traktorilla tonkii, että konemies on konemies, ei tainnu eres muovia nousta käsin nostahan siitä auki, vaan nosti senki Valmetin kauhalla. Molisin menny sinne tukka putkella Fiskarssin lapion, kans hikoolla ja sarattanu, enkä ajatellukaa, että homman voi teherä nuonki. 

Se rupes kellekkohon mulle sinne helevetinperkeleesehen (mullon viha-rakkaus-suhure sen Varmon kans). Ja minä jakahan. Kaiket välit ku mä jaoon isäntä istuu Ännän hytis ja selas facebookkia. Ja mä koetan jakaa sillä murheenryynillä rehua, ensinnäki tämä uus auma on niin kuivaa, että terä vain pomppii siitä, ku koetat leikata, tai uppuaa tekemättä viiltua pintahan.

No sitte ne saatanan kolakulijettemit lakkas kulijettamasta sitä rehua sieltä kirasta, tuli ahaneuksissani hounaastua sinne liian isoo siivu. Ajattelin, että kyllä se sieltä menöö. Väänsin vinttaa ja kulijetin kolokutti tyhyjää, vaikka kumpahanki suuntahan koetin rytkyttää. Koetin kurkotella sinne ja tökkiä käsin sitä rehua alemmas, että se kaappaas kiinni ja kiskaasis lopukki mukanansa. Ei vaikutusta.

Hermoohin otti niin saatanasti. Koetin viittua isännälle, mutta se vahtas sitä puhelinta. Viittoolin viä vähä enee, näytin kansaanvälisiä käsimerkkiä, ku ne se yleensä huomaa, vaikkei mitää muuta huomaaski. Ei mitää, puhelin oli kouras ja varmahan jotaki raktori videota vaharattihin.

Kiukun vimma oli jo sitä luokkaa, että vetääsin viä vähä enee sitä rehua kitahan, ku se joskus (Huom. Joskus) auttaa. Ei auttanu sama, kolokutes kävi. Painatin terää samalla, ku koetin jakaa. 

Kuuluu kauhia hydraulimoottorin uluvahrus, kaasari löi puolen metrin lieskat ja se kolien ääni lakkas. Ketju poikki. 

Vituttu ku pientä oravaa, ku kävelin latoho, ja isäntäki huomas, että tulin, varmahan siitä naaman färistä, joka oli kovin punaanen. Kävi tarkastamas tilantehen, että näin on käyny. Loppu peliis se ajoo sitä masiinaa ja mä lippasin käsin täyren kuorman niiren laitojen yli tarikolla lehemien etehen. 

Vitutti viä enää. 

Ja mikä parasta, toistin tämän toiminnan tänä ehtoona uurestansa. Ne oli unohtanu laittaa lukkopalan kettinkihin, ku kokosivat sen. Että ei muuten varmasti ollu mun vika. Sain sitte puoli navettaa vierä kottikärryyllä. 

Että oikeen hyvää pääsiäästa kaikille.

Joulu juhlista jaloin, pääsiäinen päivistä paskin

Pitkät pyhät, vapaa aikaa, trullittelua näin Pohojanmaalla, pääsiääskokko. Perheen yhteestä aikaa, kun on kerran on pitkät pyhätki.

Ja paskat. Elämä lehemien kans ei oo sen kummempaa on sitte joulu tai juhannus, pyhä tai arki. Tai on se sen verran, että varmasti joku rakkine hajuaa niinä pyhinä, ettet mistää saa varaosia, ku suurinpiirteen puolentoista viikon päästä, kun sitte ku arki alakaa, niin niitei oo hyllys vaan tarvittoo tilata jostaki.

Onneksi ei omisteta sitä kuuluusaa paskatykkiä, isäni sanoja lainatakseni; se on rikki aina jouluna ja juhannuksena. Ja niinhän se kuulkaa oli. Muistan yhyrenki jouluaaton, aamulla se rakkine toimii oikeen hyvin, sylinterit sutkutti, lanta liikkuu sinne mihinkä tarvittiki, elikkä tunkiolle päin. Ehtoolla menin, löin tykin päälle vetelin lervat, kävin mullilas ja tulin takaasi.Kyllä se tykki ääntä piti, mutta sylinterit ei liikkunu ja havaattavis oli, että jonkimoonen ölijysumu leijuu pitkin navettaa.

Lehemillä silimät seisoo pääs, ja ne näytti vähä sille, että vähintänsä maailma oli tipahtanu paikaltansa. Letkupoikki, ja joka ikinen ölijyn rippu sieltä oli karonnu sinne navetan seinille. Se oli niitä tilantehia, että ei tienny olisko itkeny vai nauranu. Ku justihin oltihin päästy asaa äänehen pohtimasta. Ei auttanu, ku tarikko kätehen ja kottikärryt loorin vierehen.

Täksi pääsiääkseksi sattuu niin sopevasti, että me ollahan isännän kans itte ne maatilan romut, jokka vois ajaa kaatopaikalle. Ollahan oikeen näky, ku kulijetehan tua. Toinen hieman kenos sivulle ja minä perse pitkällä, oikeen siinä vanhan aikaases askares kumaras, ku ei taharo tuota ruotua saara suoraksi.

Ruvettihin hiehoa lypsähän lomittajan kans, niin sanoon isännälle, että pitele sä häntää, jos se oikeen potkii, oot valamihiksi huonommas kunnoos, että sua sietääki monottaa. Että me ei pärijätä, jos se mun mukiloo.

Oli oikeen taas sellaanen rakkautta on hetki.

Syökää mämmiä (minä en, se muistuttaa sitä lehemän läjää navetan laattialla, eikä juurikaa oletettavasti mauskaa erua siiitä), menkää rullittehen, ja polttakaa pääsiääs kokkoja. Mullon viä yks lehemä poikimas näillä näppäämillä, arvatenki saan tilata viä eläänlääkärin pääsiääsen ja pyhälisien kuniaksi.