Sivut

torstai 7. maaliskuuta 2019

Vaalianpunaaset haavehet




Mä jaksan vieläki välistä ihimetellä näin yhrentoista lehemän pito vuoren jäläkeen sitä, että niistä riittää aina vain puhetta. Ajattelis, että pursuaas jo korvista koko kantturat, mutta ei. Meillä ne tahtoo olla joka päiväänen puheen aihe, suunnitellahan uutta, ja mietitähän mitä voitaas teherä, ja kuinka olis pitäny teherä.

Siinä voi kuulkaa kulua kaffet pöyrän ääres tunti, jos toinenki, ku me Lakson kans haavellahan, että minkälaasta elämä olis Laksonperällä, jos meillä olis vaikka robottinavetta. Ja minkälaanen se olis, jos sellaanen tehtääs. On sitä niin monehen kertahan mietitty ja käännelty, että osaasin varmahan piirtää unissani piirrustuksetki minkälaasen haluaasin.

Sitte voitaas väitellä tämän asian tiimoolta robotiista, niistei meille kyllä pers kohtaasta kokemusta suuremmin oo, muuta ku, että Laksonperän manuaalinen ja kaurapuurolla käyvä robotti, rupiaa olehen sen parsilypsy uransa pääs pikku hilijaa, vuoret ei oo kyykky lypsäjää kohorellu kauhian kevyesti, olokapäät ja polovet huuta hoosiannaa siä lehemän vieres kyykkies kurotelles. Mulle olis sama olisko se vaikka ehtakeltaasen viheriä, kunhan se en olis seuraavaa 30 vuottaki minä.

Sitte voirahan haavella, että palijo näistä meirän kantturoosta vois oikeen sitä maitua saarakkaa irti, kun se lypsy olis säännöllistä, eikä olis kii siitä, kuinka sattuu joka päivääsien katastroofien keskeltä ehtiä aloottamahan lypsämisen, valavookko koko erellis yön vai nukuukko hyvin, aina ols lypsy käynnis (pieniä poikkeuksia lukuhun ottamatta), nariji sitte sen lypsäjän polovet tai maharollisesti ryppynauhan naru olis päässy pettähän.

Sitte siitä päästähän joka kerta tähän mun lempi puheen aiheesehen, jalostuksehen. Siitä voisin puhua päivät pääksytysten, miettiä sopivia sonnia mitä meirän karijas vois käyttää. Ketä siementääsin milläki, mitä hyvää mihinäki lehemäs on. Oon tosi huono pohtimahan mitä huonua kehenäki on, se valikoominen niihin lihasonni annoksien vastahan ottajiksi on välillä meleko ylipääsemätööntä.

Minä haaveelen siitä, että saisin rassutella siä navetas kaikenlaasta, karvaasin kaikki lehemät säännöllisesti, saisin kulijeskella niitten keskellä siä ja kattella niitä kaikes rauhas, voisin istahtaa parsien päähän vahtaahan niitten touhuja ja märehtimistä, ja märehtiä ittekki asioota siinä navetan rauhas, sillä sen verran minäki oon niitä robottinavetootaki kiertäny, että oon päässy ihaalehen sitä lehemien ylenpalttista rauhallisuutta niis. Voisin ittekki sitte muuttua lehemäksi ja maata paksulla turveperillä ja märehtiä, nauttia kiireettömästä elämästä.

Vaikkei sillä, parsinavetan paras ääni on muuten se, kun laitat konehet kii ja tykyttimet lähtöö tykyttähän, niitten tasaanen naskutus on kesäaamun paras ääni siä hilijaasuures, kun tyytyvääset lehemä luovuttaa lypsäjälle aamumaitonsa auringon noustes. Jäisinkö kaipaahan sitte sitä hetkiä?

Sitte voirahan haavella siitä, että jos viä lähärettääs näyttelyyhin kurmujemme kans, ja ketä sinne vietääs ja olisko viä kerran kiva pärijättäkki vähä. Minkälaasta rakennetta tuomarit arvostaas ja löytyyskö meirän pellehyppy porukasta sellaasta.

Siitä satatonnarista haavelen salaa mielessäni, ja niin se Laksoki teköö, Almusta ja sen hoirosta on puhetta harva se päivä ja aamu, mitenkä me voitaas mummua hoitaa paremmin, että mummu meitä kiittääs muutamalla tuhannella kilolla. Ja siitä, että jos joskus viä olis tulos joku toinenki mummulemmu, joka saavuttaas määränpääm.

Kyllä lehemän pitäjä ja maajussi on hullu, se elää joka päivä tuvaski siitä navetan hajusta ja lehmän karvan pehemeyrestä, elämä ei tarvitte olla maata mullistavaa, eikä helevetin hienua, kun siinä on vain intohimoja omaa osaamistansa ja työtänsä kohtahan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti