Mä
jaksan vieläki välistä ihimetellä näin yhrentoista lehemän pito
vuoren jäläkeen sitä, että niistä riittää aina vain puhetta.
Ajattelis, että pursuaas jo korvista koko kantturat, mutta ei.
Meillä ne tahtoo olla joka päiväänen puheen aihe, suunnitellahan
uutta, ja mietitähän mitä voitaas teherä, ja kuinka olis pitäny
teherä.
Siinä
voi kuulkaa kulua kaffet pöyrän ääres tunti, jos toinenki, ku me
Lakson kans haavellahan, että minkälaasta elämä olis
Laksonperällä, jos meillä olis vaikka robottinavetta. Ja
minkälaanen se olis, jos sellaanen tehtääs. On sitä niin monehen
kertahan mietitty ja käännelty, että osaasin varmahan piirtää
unissani piirrustuksetki minkälaasen haluaasin.
Sitte
voitaas väitellä tämän asian tiimoolta robotiista, niistei meille
kyllä pers kohtaasta kokemusta suuremmin oo, muuta ku, että
Laksonperän manuaalinen ja kaurapuurolla käyvä robotti, rupiaa
olehen sen parsilypsy uransa pääs pikku hilijaa, vuoret ei oo
kyykky lypsäjää kohorellu kauhian kevyesti, olokapäät ja polovet
huuta hoosiannaa siä lehemän vieres kyykkies kurotelles. Mulle olis
sama olisko se vaikka ehtakeltaasen viheriä, kunhan se en olis
seuraavaa 30 vuottaki minä.
Sitte
voirahan haavella, että palijo näistä meirän kantturoosta vois
oikeen sitä maitua saarakkaa irti, kun se lypsy olis säännöllistä,
eikä olis kii siitä, kuinka sattuu joka päivääsien katastroofien
keskeltä ehtiä aloottamahan lypsämisen, valavookko koko erellis
yön vai nukuukko hyvin, aina ols lypsy käynnis (pieniä poikkeuksia
lukuhun ottamatta), nariji sitte sen lypsäjän polovet tai
maharollisesti ryppynauhan naru olis päässy pettähän.
Sitte
siitä päästähän joka kerta tähän mun lempi puheen aiheesehen,
jalostuksehen. Siitä voisin puhua päivät pääksytysten, miettiä
sopivia sonnia mitä meirän karijas vois käyttää. Ketä
siementääsin milläki, mitä hyvää mihinäki lehemäs on. Oon
tosi huono pohtimahan mitä huonua kehenäki on, se valikoominen
niihin lihasonni annoksien vastahan ottajiksi on välillä meleko
ylipääsemätööntä.
Minä
haaveelen siitä, että saisin rassutella siä navetas kaikenlaasta,
karvaasin kaikki lehemät säännöllisesti, saisin kulijeskella
niitten keskellä siä ja kattella niitä kaikes rauhas, voisin
istahtaa parsien päähän vahtaahan niitten touhuja ja märehtimistä,
ja märehtiä ittekki asioota siinä navetan rauhas, sillä sen
verran minäki oon niitä robottinavetootaki kiertäny, että oon
päässy ihaalehen sitä lehemien ylenpalttista rauhallisuutta niis.
Voisin ittekki sitte muuttua lehemäksi ja maata paksulla
turveperillä ja märehtiä, nauttia kiireettömästä elämästä.
Vaikkei
sillä, parsinavetan paras ääni on muuten se, kun laitat konehet
kii ja tykyttimet lähtöö tykyttähän, niitten tasaanen naskutus
on kesäaamun paras ääni siä hilijaasuures, kun tyytyvääset
lehemä luovuttaa lypsäjälle aamumaitonsa auringon noustes.
Jäisinkö kaipaahan sitte sitä hetkiä?
Sitte
voirahan haavella siitä, että jos viä lähärettääs näyttelyyhin
kurmujemme kans, ja ketä sinne vietääs ja olisko viä kerran kiva
pärijättäkki vähä. Minkälaasta rakennetta tuomarit arvostaas ja
löytyyskö meirän pellehyppy porukasta sellaasta.
Siitä
satatonnarista haavelen salaa mielessäni, ja niin se Laksoki teköö,
Almusta ja sen hoirosta on puhetta harva se päivä ja aamu, mitenkä
me voitaas mummua hoitaa paremmin, että mummu meitä kiittääs
muutamalla tuhannella kilolla. Ja siitä, että jos joskus viä olis
tulos joku toinenki mummulemmu, joka saavuttaas määränpääm.
Kyllä
lehemän pitäjä ja maajussi on hullu, se elää joka päivä
tuvaski siitä navetan hajusta ja lehmän karvan pehemeyrestä, elämä
ei tarvitte olla maata mullistavaa, eikä helevetin hienua, kun siinä
on vain intohimoja omaa osaamistansa ja työtänsä kohtahan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti