Ei Färillä väliä

Ei värillä väliä, kunhan on musta. Eikös Henry Ford tai joku vastaava sanonu niin. Meirän navetas se ei oikeen pääse pätemähän.

Holsteinit on yleestyny hurijaa vauhtia Suomen navetoos, vieny tilaa Ayrshireltä. Ja kyllä mä sen toistaalta kuulkaa hyvin ymmärrän. Nuo meiränki omat mustikat on hyvin rauhallisia lehemiä, niillon aina maailma mallillansa. Siinei oo isoja kruppuja koskaa.

Ensikkuaki voi vain lypsää tuosta nuon vain, yleensä, se ei siitä juurikaa oo moinansakkaa. Kattoo vähä päälle, ku laitat konehet kii, että ”ai tälläästäkö ny teherähän”. ”Mielenkiintoosta, jaa joka päivä vai, no ei siinä mitää.”

Niin se sutkuttaa maitua tankkihin ensimmääsestä päivästä lähtien, ku vanha tekijä, tasaasen rauahllisesta, leuat vain käy, kun se keskitttyy hommahansa. Ja tuntuu, tuo maito olevan monasti helepommaski, ku sillä ruskia-valakoosella työtoverillansa. Ensikosta asti voi orottaa vaikka minkälaasia tuotoksia, tai ainaki muut on voinu orottaa.

Mullei oo niiren kans menny aiva putkehen, välistä ihimetelen, että mistä pirusta seki mahtaa johtua. Onko vika mus, oonko rasistinen niitä kohtahan ja näen vain mustaa, ku tarttoo mustaa lypsää?

Moon onnistunu haalimahan navettahani ne holsteinit, mitkä ensikkona pääsöö härintuskin 6 tonnin tuotoksehen. Ei siinä viä mitää, mutta jos ei perkskeles seuraavallakaa kaurella näytä herumisen mallia, vain meinaa kituuttaa samaa tahtia, niin ei lypsikin ura pitkää oo.

Tai sitte, ku ne pirulaaset saa jonki tulehruksen tissihin. Eräänki kerran ollahan ihimetelyt mustikan vieres, että miksei se nouse ylähä. Saatihin jotenki solut, ja voi sen ny sanua, että solutti, että tulherus siä on ja rouva oli niin kipiä, että ei paremmasta väliä.

Yleensä niiren ura on loppunu meillä hyvin lyhyehen, tosin ei siinä kahareksas vuore ny mitää älyttömiä kausia oo kasahan saatukaa tieytysti, mutton mulla Ayrshire-paska joka on poikinu ensimmääsen kerran siinä syksynä, ku ollahan alootettu maatalouren harrastaminen. Ja aina vain se töpöttää. Rumahan se on, ku perkele, mutta eipä se sen elua näytä haittaavan. 

 

Ja sitte ne rakkahat ay:t. Tiettekö ne on vähä niinku mä, siksi se sympatia niitä kohtahan onki varmahan niin syvää. Ne on monasti sellaasia pikkaasen pulleutehen taipuvaasia, kiukkuusia, potkiakki ne osaa ihan omiksi ja vähä naapurinki tarpehiksi.

Toiset moittii, ettei niistä tuu maitua tarpeeksi, mutta kyllä niistä sitäki on irti saatu sen potkimise lomas. Välistä on ittiäki vituttanu, ku tietää, että taas tarttoo saara se sorkan heiluttaja lypsettyä, mutta silti niiren kans on tullu takuttua, oikeen joskus ihimettelöö, ku toiset kirijoottaa tai sanooa, että oli niin kauhia ensikko vaatii oikeen rauran.

Meillä vanha mamma Missi pääsi periyttähän sellaasta luonteen lujuutta, että välistä on tarttettu vähä eneekki, ku vain rauta. Kahareskaa ei oo aina tarpeeksi.

Mutta samalla apinan raivolla se pieni ruskia-valakoonen (ja son sen lehemän oikia färi, ei mikää punaanen) potkii ittensä monasti ylähä sieltä murheen laaksosta, ku sairastaa. Lainatakseni yhtä entistä lehemän pitäjää, vähä potkuri lehemä on siitä hyvä, sillä on sitä potkua toipumisehenki

Minä ja mun kantturat. Persjalakaasia pyllyröötä molemmat.