Västärikistä vähäsen ja pääskyysestä ei päivääkää

Kevät keikkuen tulevi, tuli siinä maanantaina huomattua, että se voi kyllä keikahtaa melekoosesti takaasin talavehenki päin.

Siinä nimittäin heräsin viiren korvis, kun olin satahan kertahan ensi tavannu erellis iltana lomatoimiston viestin, johona luki, että lomittaja X saapuu teille tiistaiksi ja keskiviikoksi ja lomittaja Y lopettaa työnsä sunnutai ehtoosehen.

Avasin mielenkiinnosta verhot ja jumalauta, meinasin purota perseelleni (sille oliski kyllä ollu pehemyt purotus). Pihalla oli toistakytä senttiä lunta. Sain järkytykseltäni laitettua kaffeet tippumahan ja tallustin isännän työ, ravistelin ja sanoon ”siä on lunta”.

Kerranki senki silimät aukes äkkiä, varsinki, ku nostin peiton reunaa ja tungin itteni sen vierehen ja tukiin kylymät varmahani sen karvaasihin kinttuuhin kii. Kysyy oikeen, että niin mitä. ”No siä on lunta”. Hieroo unihiekkaa silimistänsä ja kehuu, ettei puolenyön mais ollu, ku se koko kylän kuulusimpana yökukkujana oli ajanu Valmetin tallihin ja Varmon teloollensa appehen jaosta.

Siinä kyrijöttelin ja olin kuulevani, että pihas käy joku ja ovi klapsahti.

Pompahrin ylähä ja menin kattomahan, perhana lomittajan auto pihas. Eihän tänään ketää pitäny tulla avittahan mun laiskaa elämän tapaani, johona kulijen pikkusormi sivulle sojottaen ja leikin hienua rouvaa?

Vetääsin vaattehet päälleni ja tallustin kattomahan, että eu-tarkastajako se siä kuurelta aamulla on, vahtaamas oonko oikiahan aikahan navetas parsia kolaamas.

Ei kyllä siä ihan tuttu mies oli, ja yhyres tarkastettihin tekstiviestiämme, että kumpi on oikias ja kumpi vääräs. Kallistuun sitte sen puolelle, että minä oon vääräs ja mun viestihini on tullu näppääly virhes. Rupattelimme siinä takatalaven yllättävyyrestä, ajokeliistä ja siitä kauanko tänne periferiahan matka saattaa kestää tällääsen yllättävän lumen tulon seurauksena.

Olin hyvin onnellinen, että mun ei tarvi enää lomittaa ja koettaa kitkuttaa nelijääkymppiä lomituspaikkahan, sormet ja rystyset valakoosina rattia puristaen, koettaen sohojos pitää autua penkkojen välis ja olla viä myöhästymättä oikeen helevetisti

Ohojeestin loppuhun ja sanoon meneväni leputtaahan kipiää leukaluutani ja laittajan isännän tulehen kohta sinne avittahan hommis.

Siinä taas muutamaksi päiväksi siirtyy kevät töiren alootus, ei kauhiasti oo kevähän tuoksua ollu viä ilimas, ei lämmintä kevät saretta jonka jäläkihin ilima tuoksuus mustalle mullalle ja alakaville peltotöille.

Kai seki aika kohjta tuloo, ei oo viä västäräkkiäkää näkyny, eikä muitakaa kummallisia lintuja joita vois keittiön klasista kuvata ja googlen ihimeellisestä maailmasta kattua, että mikä son ja sitte hilijaa hävittää kuvat, ettei saa ornitologien armeijaa sinne samaasen klasin alle vahtaahan.

Tairan tyytyä tiiraahan vain harakoota paskatunkion lairalta lauantai aamuna, ku meen takaasin ruotuhunja alootan mittalypsyn.