Hiehon lypsyä

Arvakkaa ku sä orotat ensi, että ne sun omin pikkukätösin siementämät hiehot poikiis, kuinka kiva on nähärä minkälaasen vasikan ne saa aikaaseksi. Minkämoonen utares niille muorostuu, mille niiren runko sitte rupiaa näyttämähän. Ja kyllon kiva tiirata poikimakarsinan airan reunalta, ku ne sen vasikkansa kans siä temuaa ja hoitaa ja nuoloo sen pöörröseksi, ku nallekarhun.

Siinä pääsöö aina unohtumahan se, että niitä tarttoo joskus sitte ruveta oikeen oikiasti lypsähänki, ku ovat nuota lypsyrotuusia, eiväkkä niitä emolehemiä, mitä isäntä oli joksus poikimamiehenä ollessansa suunnitellu rupiavansa pitähän.

Asiaa tietysti helepottaas, ku ei olis silloon reilu yhyreksän kuukautta sitte ollu ”vähä” laiska ja piikittäny vähä suurempaa satsia hiehoja kerralla kiimahan, ja sitä mukaa sitte siemennelly niitä, että pääsi sitte poikimahan kuus viikon sisällä.

Son vain melekoonen määrä tällääsehen 54 lehemä parsinavettahan opetattavaksi niitä niihin lehemäälyn saloohin.

Varsinki, ku se ei aina mee niinku koulun oppikirijoos, että pyyhimme hiehon utareen, annamme sen laskeentua rauhas, kiinnitämme konehen. Lypsämme, koetamme onko utares tyhyjä ja irrotamme koneet. Solis vähä liian ykstotista touhua, jos menis aina niin.

Joku jo moittii meirän lehemien luontehen, ja sen kuinka meillon sen mielestä hirviä lomittajan niitä lypsää, käymättä eres tuo lääväs kattomas. Mutta kieltämättä nuo mun ay-purrikkani on välistä totisia torvensoittajia, varsinki sen lypsyn aloottamises.

Siinä vois joku aiva outo, lehemihin perehtymätöön ihiminen, ihimetellä, että mitä kansantanhua siä veretehän menehen vuosisataasen perinteen mukahan, joka vaatii, että yks tanssija on se lehemä.

Siä pomppii jokaanen välistä vuoron perähän omahan tahtihinsa tasapökkää, ensi hyppää yleensä hieho, sitte minä konehien kans, ja viimeesänä isäntä, vähä vain niinku sitä varte, että me veretähän se mukanamme.

Välistä meno on niinku sivusuuntaases letkajenkas, mennähän ensi toiselle puolen partta pompsahrellan, hieho erellä, minä peräs ja monesti se isäntäki viä viimeesenä.

Välistä koetan nojata päälläni hiehon kylykehen niin lujaa, ku ikinä tohorin, jalaat on suurin piirteen suoranan taakse päin. Siinä toivot sitte siinä kunnon vinkkelis ollessas, ettei saappahien otes parren pintahan petä, ja kaiken muun hyvän lisäksi rämährät turvalles sinne kantturan mahan alle.

Välistä koetat vain saara niin tyylistä välittämättä ne konehen helvetin äkkiä kii jollaki tapaa niihin vetimihin, samalla ku tunget käsiäs vispaavien sorkkien sekahan.

Joskus on kattottu suu auki, ku se hieho on esittäny oman yksityyysen akrobatia numeronsa iliman trampoliinia, kinkut kattua hipuen, iloosesti häntä pystys ja viä huuron säestämänä tasapökkää hyvän aikaa.

Sitte tosin on kyllä olemas niitäki vaihtoehtoja, pyyhiin laitoon konehet kii, irrootin irrootti, taputettihin vähä kankkua ja vietehin konehet pois.

Tosin eipä se enää silti oo sellaanen työ, mitä se oli silloon viä, ku niitä hiehoja poikii yks tai kaks vuores, korkeentansa kolome. Senku varautuu pahimpahan ja yllättyy iloosesti, ku kaikki seleviski lopulta siitä asiasta voittajina.

Täski asias se tyyli on vapaa, mutta pakollinen. Miksei lehemät voi syntyä suoraa vanhoona ja viisahina, rauhallisina mammoona?

Karvaasia plussapalloja

Kyllä taas saa omatoimiseminolgi kiitellä ittiänsä, että on ollu yhyreksän kuukautta sitte niin tehokas heilumahan pistolettinsä kans pitkin navettaa. Ja erellinen sonniki on heilunu siilos, tosin ei pistoletin kans, vaan pippellinsä kans, ja näyttäny seki tuottanehen tulosta.

Viime lauantaina saatihin huijattua hiehot lehemien joukos navettahan. Siinä ku kattoon, että Luunapilla on jo aiva kohtalaanen utares siä takajalakojen välis killumas, niin tuli pienehen mielehen, että ehkä ne vois ottaa sisällekki.

Se onki sitte yleensä hiehojen kans helepommin sanottu, ku tehty. Ensi niille on koko kesä taottu päähän, ettei sinne navettahan tartte tulla, vaikka ny sattuus lehemien seas asuulehenki pellolla.

Sitte, ku oot lopulta saanu sen menehen lävitte viittomakielellä ja tavaamallakin, niin saapuu syksy ja poikima-aika, ja ne pitääs sitte saara tulehen sinne. Siinä vaihees se nauta vastustaa ajatusta hyvin ittepääsesti. Koetettihin me kipittää niitä vähä ennemminki sisällä, mutta se päättyy siihen, että koko lauma rysähytti ylitti lasku ojasta ja hajaantuuvat ku mässin munat pitkin rantapusikkoa. Annoomme sitte sillä kertaa asian olla.

No lauantaina ne oliki sitte lehemien joukos ja saatihin huijattua ne navetan etehen päivystähän, niinku muutki nautaeläämet. Oli vissihin syksy teheny tehtävänsä, muutamat kohtalaasen kylymät ja kostiat yöt ja pellota loppuva eväs, ku jokaanen vuorollansa tallusti sisälle, muutama sellaanen joka ei ikinä oo parres ollu ollukkaa, käveli suoraa partehen seisohon. Muut saatihin siilohon.

No, maanataina poikii ensi Iida lehemävasikan, jonka nimesimme Lakson Niinaksi. Maanantain ja tiiistain välisenä yönä poikii Ipana Naperon. Tiistai aamuna navetan paskakäytävällä köllötti Luunapin Nuppineula sonni.

Keskiviikkoehtoona isäntä rupes jakahan rehua ja oli Varmolla navetanpöytää pitkin peruuttaessansa vilikaassu sivullensa ja siä oli taas seisonu vasikka. Liesu oli jostaki sen yhtäkkiä tekaassu maailmahan, vähä niinku sillolis ollu vain vähä suuremmat ilimavaivat kysees, varsinki ku ei eres näyttäny, että olis saattanu poikia muutenkaa.

Torstai aamuna Lakrista oli maannu vasikkansa kans siilon makuualuehella, ku isäntä meni täyttähän turvekärryjä. Lakritsan pieni musta lehemävasikka sai sitte nimeksensä Lakson Nougat.

Vanhat lehemä on heleppoja, senkus laitat kii, lypsät ja joutat vasikan ja päästät emän takaasin irti hoitahan vasikkaansa. Hiehojen kans on aina vähä sellaanen jännitysnäytelmät, että yllättääkö ne positiivisesti vaiko vallan negatiivisesti.

Kerranki voin kehua niiren yllättänehen meillä siinä positiivises mieles, melekeen niinku vanhat tekijät. Pyyhitähän, orotetahan hetki, konehet kii ja irrottin hoitaa lopun siitä lypsystä ja minä vain suihkahutan sen jäläkihin kastua tissiihin.

Saas nähärä onko huomenna taas vasikoota plopsahrellu, niinku karvaasia plussapalloja maailmahan. Lukoil ja Lakkahillo siirrettihin poikimakarsinahan, ku kummallaki oli sellaanen kikki (joka tää päin on siis tissi, tai se utares, eikä se miehen elin mikä se taas on johonaki muus suuntaa suomia).

Sitte on viä tälle kuulle hiehoosta jälijellä Lumihiutale, joka on muuten täysin musta, varmahan vähä niinku se lasten laulu ”Kakkaa lumella”, ja Luonnotar.

Siinä mulle arpeetia aiva tarpeeksi lypsyn saraalla täksi kuuksi, niistä ku seleviän, seleviän taas kaikesta.

Harrastuksena hulluus

Oltihin silloon Tammikuun lopulla Sarka-messulla mullien kans, torettihin, että se oli sellaasta kohtalaasen kivaa ja aivotoonta toimintaa tällääsille aivottomille ihimisille. Kertaakaa ei siä pilikahtanu mielehen laskut, tekemättömät työt, retajavat paikat tai mikää muukaa kotoonen asia.

Kesällä piti lähtiä Okrahan, ku se tuos Oripääs oli kohtalaasen lähellä, mutta sattumuksien summana ja lehemien sairasteltua, niin sinne ei päästy.

Ja siitäkös kuulkaa itku ja hammasten kiristys alakoo kotona, ku mukula keksii, että hän ei pääse oman vasikkansa kans näyttelyyhin.

No tällääset keskivertua huonommat vanhemmat keksii kaveriin vinkistä, että elokuun lopus on Muurikki Kouvolan Anjalas. Ei ku puhelin kätehen ja kysyhyn mullikuskilta, että ajakko Laksonperän kautta koukaten Anjalahan? Ja sehän lupas, jos muitaki yhtä hulluja lähtöö samalta suunnalta liikenteesehen ja saarahan auto täytehen.

Kummasti se kyyti täyttyy ja rupes näyttähän, että ei täs muu auta Lakson akankaa, ku ruveta kattelehen kamaa kasahan. Karvata näyttelymullit ja hieman ehkä harijootuttaakki niitä tulevaa koetosta varten. Ensimmääsellä harijoottelulla ja torettihin, että ”vanha” näyttelykonkari Muuttolintu jää kotia oltuansa nimensä veroonen muuttolintu. Sitä ku tunnin koetettihin kii, sen hölökätes narut roikkuen peräs pitkin peltoja, niin tuli p ienehen mielehen, että se jää kotopartehen märehtihin.

Lopulta saapuu se perijantai, ku mulliauto oli pihas aamu yhyreksän mais ottamas meiränki tusinakantturat kyytihinsä. Kyllä siinä oli Janojuomanki naama näkemise arvoonen, ku se pihalle talutettihin riimus, että nyt mennähän ja se mulliauton näki.

Itte lähärettihin omilla autoolla peräs, minä, mukula ja harijootteli, unohtamatto koiraa, matkamökillä ja isäntä Erkin hiacella, ku sai appehet tehtyä muukki hommat oorninkihin.

Kyllä kerkes muutaman kerran tulla homman järkevyys, ku ohojastit sitä Ducatua Kouvolaa kohti kaikki 370 kilometriä mikkä eniro näytti välimatkaksi.

Täytyy sanua, että lapsi oli niin onnellinen, että se kerkes siä meirän orotelles mulliautoa ja kallista lastia saapuvaksi, kertua kaikille jotka vain viittii kuunnella, ja vähä niillekki joita ei olis niin kiinnostanu, kun hänen oma Muuntajansa tuloo tänne.

Muuntajaa orotti sitte jo oma ”fanijoukko”, ku saatihin ruveta purkamahan eläämiä pihalle. Varmahan ne kuvitteli, että sieltä astuu pihalle silosäärinen ja kaunis runkoonen kunnon kokoonen mulli. Ja sieltä tallustiki oikia Laksonperäänen kyläkyylä, pömppömahansa kans.

Eläänlääkäriki totes, että se vois mennä karsinahan asumahan näyttelyn aijaksi. Laksonperän kyläkyylähän asetteli ittensä sellaasehen asentohon karsinan airalle, että se näki varmahan kaiken mikä ohi kuluki ja jos ei meinannu nähärä, niin tais kurkottaa vähä kaulaansa piremmälle.

Seuraavan päivän päähetki taiski sitte olla se Junnu-kisa ja mukulan ja Muuntajan yhteenen esiintyminen. 

 

Muuntaja osoottautuu toiseksi Lakson isännäksi, elikkäs niin uteliaaksi elukaksi, että se onnistuu kamppaahan mukulan kehänairan jalakoohin. Kakara kellahti vattallensa hietahan, sai vähä kipiääki ja alakoo röllöttähän. Muuntaja jatkoo tasaasta tallustusta huomaamatta, että se riimusta pitelijä jäi matkasta, seuraavaa kiinnostavaa kohoretta silimäälehen.

Sitkiästi paha pari paarusti kehän läpi asti, lapsi nenää niistellen ja niiskutellen, saatuansa äiteeltä kannustavan kommentin siitä, että oli kuule vähä pitkä matka tänne sitä varte, että tulisit sieltä saman tien pois, ku sinne pääsitki. Lopulta vasikka sai vaharattua kaikki mieltänsä askarruttavat asiat lävitte ja keskittyy antahan taluttajallensa märkiä vasikanpusuja.

Ehtoopäivästä makasivat kummatki vattat pömpöllänsä parres, kakara vasikan vattaa vasta, josta se kehuu naapuriparren eläänten hoitajalle ”tää parres on kans Laksonperäästä kyläkyylää”.

Tierustelin viä, että haluakko ens talavena lähtiä viä Sarka-messuulle vasikan kans ja haluaa kuulemma, jos saa jonku toisen vasikan. Kyllon taas äiteelle ja isälle töitä tieros....

Janojuoma oli luokkansa kolomas, elikkä kolemesta osanottajas viimenen. Sijootuksen jatkoo Sarkan viitoottamaa tietä siis.

Mielipire se tämäki

Oon täs lueskellu vasemiston Li Anderssonin kannanottoa mitä Suomalaaselle maatalourelle pitääs teherä, että saataas toteutettua se Keskustan vaalimainoksen rallatus ”Suomi kuntoon”.

Ensimmääsenä se olis kieltämäs parsinavetat. No, jos ny tuosta lähäretähän liikkeelle, niin tuskin niitä ny kukaa enää intopiukiana on rakentamaskaa tähän maahan. Kyllähän meki, lehemänpitäjät, se ollahan tajuttu, että ei se ny enää oo se nykypäivän juttu. 

  

Heti solis leikkaamas niiltä parsihelevetin lypsäjiltä pois Eu-tuet ja siirtämäs niitä aktiiviviljelijöille, mitä se sitte ikinä mahtaa tarkoottaakkaa. Eikö me sitte vilijellä aktiivisesti, kun koetetahan niitä reipasta viittäkymmentä lehemää siä parsinavetaski ruokkia?

Tosin siinä sitte pilikahti seki päähäni, että mihinkäs mä sitä tukiakaa enää sitte tarvisin, kun suoraa Suomeksi sanottuna ei tätä hommaa millä vilijan vilijelyllä pyöritettääs etehen päin, tarvin sen maitotilin vaikkei mulla olis yhtää lehemääkää.

Mitähän se samaanen täti ajattelis, että meki ruvettaas tekehen tää sitte työksemme? Onko sen mielehen pilikahtanu sellaanen asia, että tarvis ne työttömiksi jäävät maajussit, tai miksi jyvävasarooksi jollaki sivulla meitä ny satuttihin kuttumahanki, työllistää jollaki tavalla.

Vaikkei me vilijeltääskää, niin kyllä me silti jäärähän olemahan. Ei me hävitä mihinkää samalla, kun meirän elinkeino ja elämäntapa vietääs, maharollisuus ittensä elättämisehen ja tavallansa myös siihen ihimisarvohon. Sillä kyllä se monella maalla kasvanehella pakkaa olemahan se ihimisarvonki mittari se työnteko.

Tai jos turpeen tuotanto pitääs lopettaa kerrasta. Mistähän se samaanen henkilö ajatteloo ja kuvitteloo sen lämmön sen kerrostaloo kämpän patteriihin tulevan? Tai sähkön töpseliihin? Ne vaatii vähä muutaki, kun sen, että vääntää sunttia suuremmalla ja laittaa töpselin seinähän.

Se yrinvoimako sitte on kauhian ekologinen ratkaasu? Tai ulukomailta tuotettu kivihiili?

Mistähän se samaanen täti ajatteli, että neki veroeurot, mitä näitten alojen ihimiset työllänsä tämän valtion kassahan kilautteloo, kerättääs, jos suuri osa Suomalaasesta maatalouresta lopetattaas? Sillä ihime ja kumma, meki ollahan maksettu joka vuosi niitä, viime vuonnaki, vaikka tuntuu, että ojahan menöö ja lujaa. Oletettavasti tältäki vuorelta.

Niilläki rahoolla on kustannettu ny vaikka kyseesen Lin opiskelu täs maas, ja aika monen muunki. Onko ne niin turhia rahojako ne on, että niitä ei tarvita tämän maan ylläpitohon. Meirän yhteesehen hyvinvointihin, joka kylläki tuntuu olevan kohtalaasen huono, jos vähäki seuraa ympäristyänsä ja uutisia.

Emmä sitä tarkoota, että kaikkien pitääs olla sen fyysisen työntekijöötä, mutteipä vaikka ny nuolle poliitiikolleekkaa näytä ylenmäärin nuota pallia olevan tarijolla. Kukaa ei tarvi määräänsä enempää pankinjohtajia, tai insinööriäkää.

Mutta yllättävää kyllä ihimiset syö joka päivä, ja sen ruuan tuottaa niille joku nimetöön henkilö haalarissaansa, toinen navetas, joku sikalas tai lampolas, yks puomirin ratis.

Maanviljelijöitä on muuallakin, kun Suomes, miksei muut maat ja niiren poliitikot käy yhtä kärkkähästi niiren niskahan? Vai onko niin, että täälei kukaa syö ruokaa, mutta Euroopas syö?

Syksyn satua ja koulun alakua

Ja sitte alakoo koulu tältä syksyltä, ja tälläänen maaseurun ja maatilan eristyksis eläny mukulaki näköö taas toisia ikätoveriansa ja pääsöö sinne sivistyksenkehtohon sivistymähän. Ja varsinki kuuntelehen sitä, että mitä ne toiset harrastaa ja montako kertaa viikos.

Arvata saattaa, että meillon kotona käytä muutama keskustelu aiheesta mitä minä harrastaasin ja mitä minä harrastaasin vähä viä lisää?

Siinä koetat sille seittemän ikääselle, jolla on vankkumaton luotto omahan jaksamisehensa, että hän nousoo joka aamu melekeen samahan aikahan, ku äitee ja isä, hyppää linija-autohon, koettaa takua iin silimiä ja matematiikkaa päähän ja orottella linija-autoa siä koululla joka päivä vähintää puoli tuntia. Körötellä kotia, koettaa tuskan hiki ottalta valuen teherä ne läksyt ja sitte viä harrastaa.

Siinä koetat monin monimutkaasin sanoon kertua, että kun äitee on huomannu, että sun on vähä väsy loppu viikosta jo tälläki päivä aikataululla, että jos mietittääs sitä harrastamista sitte lisää ens vuonna, ku oot päässy oikeen kunnolla juonesta kiinni. Saati, että kun äiteen ja isän työt on siihen aikahan, kun ne harrastukset tuppaa olemahan.

Oon keskustellu niin monta kertaa siitä, että minkä tähären meirän pitää olla ehtoo askarehilla suurin piirteen nelijästä kahareksahan ja miksei niitä kantturoja voi vain jättää hoitamatta.

Vastannu kysymyksihin, että miks meillä yleensä on lehemiä, ja miksei mummu voi tulla niitä hoitamahan, että sä pääset viemähän mua sinne ja tänne ja tuonne. Vastaa siinä sitte, että toinen mummu kuule kulukoo töis hoitamas niitä muiren lehemiä sitä mukaa mitä lomatoimisto käsköö ja töitä piisaa, ja toinen on elämänsä niitä hoitanu ja on eläkkeellä. Että eikähän ne oo oman osansa lehemien etehen teheny, saati, että minkä takia ne meirän lehemiä lypsääs, kun voi olla lypsämättäkin.

Mistä löytääs sellaasen yhtä kovan uskon siihen omahan jaksamisehen, kun se seittemän vanha? Minä jaksan, teen vaikka mitä ja koetan viä ehtoolla vängätä nukkumahan menostaki, siinä vaihees, ku äiteen silimäluomet pakkaa lopsahrella ja haukotus karaata suupielestä.

Koetin selittää, että on se juniorhandler-toimintaki harrastus, mutta ei se kuulemma oo, ku leiriä ei oo ku kerran kesäs ja kisojaakaa, ku muutama. Asiaa oli vissihin pohorittu siä pienes pääs toisenki kerran, vastaus tuli ku apteekin hyllyltä.

Seuraavaksi keskusteltihin siitä, montako kertaa viikos vois käyrä ratsastamas, lapsen mielestä tietysti joka päivä ja äitee kauhuussansa katteloo nykypäivän ratsastustuntien hintoja ja totiaa, että jos ny alakuhun eres kerran viikos, niin silläki pääsöö vautihin.

Siinä ku keskustelet asiasta sen mukulan kans, on kuulkaa oikeen hermolepua mennä navettahan ja ottaa letku kätehen ja ruveta lorottahan vettä loorihin. Siinä kattot, kuinka paska rupiaa katuamahan kuiluusta, voit olla miettimättä yhtää mitää, puhumatta sanaakaa tai miettiä hyvinki palijo.

Tänään totesin siinä vettä lirutellessani, että ei näilläkää älyn lahajoolla, mitä mullekki on suotu, juuri kummempahan pystyyskähän, ku vettä loorihin päästähän. 
 

Pörinää navetan käytävillä

Tänä kesänä on ollu sitte vähä enee kärpääsiä meirän navetas, en muista, että niitä tänä tilan piron aikana olis ollu täällääsiä määriä, niin sanuaksemme pilivin pimein.

Joku kesä oli aamuusin navetta täynä hyttyysiä, ku meni, niitä oli sen verran, että olis saattanu kuvitella olevansa johonaki Lapis vaelluksella, kättä heilahuttaes sai vain ”raon” aikahan parvehen.

Viime syksynä oli helevetisti polttiaasia, navetaski, ne vasta sitte kans meleko vihoviimeesiä otuksia on. Tukan raja oli aiva pommitettuna puremilla joita kihelmöö ja poltteli niiren perhanan otusten nimen mukaasesti.

Mutta nyt meillon siis kärpäästen vallankumous, niiton ollu pihalla aiva saatanasti. Lehemät on läpsyttäny korviansa sen näköösenä, että vois kuvitella niiren koettavan päästä lentohon, niinku parahatki Dumbot. Hännät on vispannu, varsinki se Pekka Töpöhännän töpöhäntä, jolla se koettaa kans hätistää niitä. Harmi vain, ku sille on sattunu luonnollinen amputaatioa ja sillon nuon 20 senttimetriä töpöä jota se vispaa eres takaasin.

Isäntä kerran jo sanoo, että pitääskähän sille asentaa häntäproteesi, että se ei näyttääs niin onnettomalle heilutellessansa sitä töppää. Kuviteltihin mielessämme, että mitä siihen kiinnittääs. Vanhan aikaanen lankamopin pää sai suurimman kannatuksen asian suhteen. Tiä sitte mitä Pekkis itte olis ollu asiasta mieltä.

Pesaasin navetanki, että pääsisin eres niistä navettakärpääsistä erohon, yleensä se on auttanu niiren häätämisehen sieltä. Pesin oikeen urakalla, ja koetin hinkata ruokintapöyränki hyvin, ettei sinnekkää jäis mitää mellevää kolua mihinä on kunnon kärpääskasvattamo. Kravasin ja hinkkasin, päästin pesurilla vettä.

Seuraavana aamuna totesin, että niisät piruusta päässy silläkää lailla erohon. Olivat korkeentaan vähä viä kiukkuusempia, ku olin niitä hätistelly ja kastellu niiren koron. Lehemät hakkas aiva samallalailla hännillänsä, ja nostelivat sorkkiansa.

Vietihin yks ehtoo kantturoolle kuivaa heinää etehen, että saavat pitää niin sanotun karkkipäivän. Se oliki niiren mielestä oikeen hyvä irea. Sitä otettihin kauhia suullinen sitä kuivaa heinää, käännettehin pää parren puolelle ja ruvettihin mäiskihin ittiänsä kylykihin ja mihinkä ikinä yletettihinki, heinän korret vain ripaji suusta. Varmahan se oli niistä yhtä mukavaa, ku osan ihimisistä mielestä saunavihiralla huitominen on.

Eileen lykkäsin konehia kiskoolla menehen pihaton pääs ruokintapöyrän ylityksen kohoras. Ihimettelin, että mitä helevetin märkää mössyä sieltä kiskoosta tippuu päähän ja päälle muutenki, valuu pairan kauluksesta sisälle, ja suoraa tissien välihin ja haalarin pulttuja alaha päin.

Haroon hiuksiani ja totesin, että ne kiskot oli ollu sisältä täynä kärpääsiä, ja ne koki joukkotuhon mun lypsimieni kans, ja se mössö oli kärpääsen raatojen aikahan saamaa veristä sotkua.

Oikeen vähä teki mieli tyttömääsesti kilijua inhuansa pihalle. Tyyryyn haromahan hiukset puhtahiksi, ja krassehtihin vaattehien alta suurimmat köntit pois ja jatkoon lypsyäni.

Minä, murhaaja, kärpäästen tuho.

Lehemä nimeltänsä Kumma

Vasikan nimiäminen on sitte kimuranttia hommaa, sille ei ihan mitä tahansa nimiä voikkaa antaa. Ja jos päästät suustas jonku eherotelman, niin son sen nimi, mikää muu ei enää olevinansa sovi sille, vaikka kuinka koittaasit vaihtaa sitä viksumpahan ja vilmaattisempahan.

Täs muutama vuosi sitte meillä poikii Ihme niminen hieho, tekaasi lehemävasikan ja sen nimiä sitte pähkäältihin, ja saatihin erotus, että sen pitää tietyst olla Kumma. Ihme ja Kumma.

No otimma nimesta vaarin ja vasikasta tuli Kumma.

Viime kesänä Kumma jo vähä näytti meille, että son kummallinen, kun koetettihin hakia hiehoja takaasin kesälaituumelta, soli ensinnäki silloon sitä mieltä, että hän ei kyytihin tuu ja juoksi vaikka mistä lävitte, ku yritettihin niitä laumas ja ihimislaumana ajaa autohon.

No, sitte tuli Kumman poikimisen aika, ajateltihin, että ei siitä hommasta tuu mitää, ku lypsy alakaa.

Kumma ei ollu moinansakkaa. Se toimii aluusta asti ku vanha tekijä. 

 

Kumman elämähän mahtuu vähä murhettaki, ku se sai jostaki ittellensä niveltulehruksen, koska Kumma oli siihen mennes osoottanu oivat lypsylehemän kykynsä, Kummaa pätettihin vähä hoitaa. Sen jalakoja haurottihin hunajakäärellä, ja välistä tehtihin jodista käärehiä. Kumma ei tähän toimintahan aina suhtautunu lehemän tyyneyrellä, saatihin välistä sorkaaki, että roikuu.

Sitte ajateltihin, että Kumman on paree poikimakarsinas, niinpä Kumma muutti sinne.

Ja koska meillä oli yks mullivasikka joka ei osannu juora tuttisangosta, vietihin seki Kumman kans. Siä ne makasivat eri nurkis, olivat niinku toista ei olis olemaskaa. Meni muutama päivä ja vilikaasin salaa latohon, Kumma nuoli vasikkaa niin, että karvat pöllys, ku se huomas, että vahtaan lopetti saman tien ja kääntyy pois päin, sen näköösenä, että en se minä ollu.

Vasikka jatkoo uutehen kotohon, mutta Kumma jäi asustahan karsinaansa, sieltä se haetahan joka aamu lypsylle, avatahan veräjä ja niin Kumma lähtöö tallustahan, kiertää pöyrän kautta, ja oikaasoo suoraa navetan nurkkahan johonka ruokkijan putki ripottaa nappulaa. Osaa kyllä partehensa, kun joku käy toisesta suunnasta sille mokottamas.

Päivisin jos lehemät jää sisälle, Kumma kyllä saattaa lähtiä hiehojen kans laituumelle, tulee ehtoo lypsyn aikahan sitte veräjälle röllöttähän, ettei kukaa vain pääse unohtahan se olemas olua.

Eileenki isäntä meinas, että vie sen karsinahan. Kumma kurvaski karvaaset jalaat vipattaen ovesta pihalle, ja juosten karkuhun. Isäntä oli hyvän matkaa koettanu hölökätä sen peräs, mutta tuli takaasin ja saratti, että olokohot saatana, muka huono jaloostansa, ku ei kiinni saa vaikka kuinka yrittääs. Pesin konehia pois ja kuulin, ku pihalla jyrähti ukkoonen ja samantien taivas aukes. Menin navetan puolelle ja kukas se siä nurkas olikaa? Kumma oli kattonu, että mukavee se on sisällä kaatosatehella olla, ku toteuttaa luonnollista käyttäytymistä laituumella.

Tänä aamuna se oliki sitte kurvannu pihaton takakäytävälle, sinne niin pitkälle, ku vain pääsöö. Oli saanu näppäränä lehemän käytävän peräs olevan oven auki, ja kavunnu niinku kunnon lehemän kuuluuki siä olevia rappusia alaha ja kiertäny kok pihaton ja löytäny sieltä vasikanrehusäkit.

Siä soli popotellu nappulaa naamahansa, kunnes oli sieltä yllätetty. Sitte Kumma, kummalinen lehemä, oli kääntyny ympäri kannoollansa ja kävelly toisehen päähän navettaa ja latua, omahan karsinahansa päiväunille.

Joskus on kyllä tullu mielehen, että Kumma ei ehkä ollu se paras valinta nimeksi. Kumma on perin kummalinen lehemä, tuntuu, että sillon ajatuksia enemmän, ku keskiverto lehemällä. Se seuraa navetan toimintaaki kaiken aikaa, tuntoo nimensä, jutteloo lypsäjälle, ja saa elää justihin, niinku sille sattuu sillä hetkellä sopimahan.

Oonki eherottanu, että Kumman omasta vasikasta tai sen seuraavasta pikkusisaruksesta tuloo Outo.