Pienet pintahermot kiriällä

Meillä tuli meijeriltä muistutus oikeen kännykkähän, teirän rakkahat paskahännät soluttaa vähä liikaa tällä hetkellä. Siinä oikeen tunsin kuinka herkkutatti rupes työntähän vartta mun ottastani pihalle, vasta viime maanantaina mä perhana viä otin jokaasesta lehemästä solut aiheen kuniaksi, ja näytti sille, että ei siä mitää erikoosta oo.

Kaiken ruunas viä se, että sain bakteeri muistutuksenki sieltä. Se sai mun kyllä tarttumahan luurihin ja soittahan sinne pääkallopaikkalle, että solut myönnän, mutta nuo bakteerit ei sitte varmasti oo meirän.

Seuraavana aamuna, kun ensi taas oli perijantaina ottanu kaikista lehemistä ne kuuluusat solut. Osasta parihin kolomehen kertahanki, että varmasti uskoon, että tuoki sontakones tuos soluttaa nyt näin lujaa ja pari päivää sitte ei ollu mitää, oli aiva löntitöön ja varijootoon, kun heiluttelin erellisen kerran.

Lauantai aamuna työnsin konehia eressäni, lypsy oli erenny perhanan hitahasti muutenki, ku keikuttelin viäki sitä plättypannua. Orottaen ihimettä, että yön aikana olis hyvä haltiatar käyny taikasauvan kans meirän navetas ripottolemas lehemien päälle keiju pölyä, ja kaikki tulehrukset olis hävinny.

Verin viä kannua perässäni, tuntuu aiva, että käret venyy ja ryhti kääntyy kuuluusasta askareskumarasta kylykimyyryhyn. Ja silloon se tapahtuu.

Navetan klasille jääny, sinne Kumman jalakaa varte tuotu meijerin Elemukelemupaketti, johona on nuon 300 metriä sitä kelemua, ettei mikää pieni rulla, kehtas tippua niiren konehien avustamana sieltä klasilta. Tunsin aiva, kuinka hiusjuuria rupes kiukku kihelmöömähän.

Isäntä kehuu jäläkihin päin, naurua pirätellen, että näky oli ollu sen mielestä koominen.

Se oli havahtunu siihen, ku Lorettea vahtii, että kuuluu kauhia karijaasu ”Voi vittujen kevät, saatana!”. Sitte oli näkyny, ku minä nakkaan, voimieni tunnossa, oikeen kaksin käsin olan takaa sen helekkarin elemukelemurullan avoomesta ikkunusta pihalle. Tietysti tätä urheelusuoristusta ryyritettihin Seppo Rätymääsesti viä karijaasulla ”Meekkös siitä saatanan maanvaiva!”

Sanoo, että hänelle tuli mielehen joku retrorokkari joilla oli voimiessansa tunnos ja ehkä ny vähä muunki, ku vihan voimalla, nakella hotellin ikkonoosta televisioota pihalle. Se oli siä kattelu suu auki, koettanu hillitä ittensä, ku ei tienny tohtiiko ruveta hirnumahan äänehen vai onko paree pitää mölyt mahassansa.

Sitte se nauroo, että niin sä käännyttyy lykkäsit konehen lehemien välihin ja sanoot ”koettakaas ny nousta, lypsyn aika”. Aiva ku mitää ylimääräästä ei olis ikinä tapahtunukkaa.

Laksonperällä tapahtuu, siä voi olla lentäviä lautasia, tai kelemurullia.

Hain sen sieltä pihalta seuraavana päivänä, ja ajattelin teherä sen hautehen siihen Kumman kinttuhun.