Nalakuttava akka

Kaikki varmahan ajatteloo, ja enpä sitä voi kieltääkkää, etteikö paikkaansa pitääs, että mä oon se kauhia nalakuttava akka, ja Lakso on se mukava mies jolla on niin saatanasti kestettävää siinä.

Oon kyllä täs ny kymmenen yhteesen vuoren aikana huomannu muistuttavani rikkinäästä levysoitinta, aina on sama levy ja seki juuttuhunena soittahan sitä samaa raitaa päivästä toisehen.

”Tee sitä, tee tätä, mikset sä oo jo teheny, ja voisikko teherä ja koeta ny jo, ja mitenkä olis”.

Kai se miehiset korvat on niin tottunu jo niihin samoohin lauseesihin ja äänenpainoohin niin, että ne sulukeutuu automaattisesti. Silimät ja rekisteröö ämmän asennosta, että nyt menöö käret puuskahan tai lantiolle siihen mallihin, että tarttoo ottaa automaatti korvat käyttöhön ja lakata kuuntelemasta. Pääsöö palijo helepommalla niin.

Tälläänen yks aihepiiri täs meirän tilanpiron aikana on ollu nuo uuren pään ruokintapöyrälle ostetut De Lavaalin ihanan kallihit remonttilevyt, mikkä on orottanu asentamista vuoresta 2009.

Ne ei kereenny tulehen ennen ku muorin ja faarin lehemät saapuu asustahan sinne päähän ja jotenki se asentaminen on vuoresta vuotehen jääny. 

 

Joka vuosi navetan pesun aikahan on ollu sama naputes niistä, kuinka ne tarttis saara sinne paikallensa, ja oonko mä ne aiva turhaa ostanu, ja jos ei kerran laiteta paikallensa, niin sitte ne pitää myyrä pois, ettei niitä tyhyjän panttina piretä.

Niihin on ollu listat ja liimatki millä ne olis saanu sinne kii, mutta listat on kärsiny lehemien hyökkäyksestä, ja jos ny joku kummasteloo mitenkä se on maharollista, niin meillä ne tapaa kiipellä välistä melekeen seiniä pitkin. Niiren olis tarttenu olla katon rajas, että olisivat tää Kilujusen Herrasväen residenssis säästyny. Liimaputkiloosta en oo nähyny jäläkiäkää muutamahan vuotehen, kai ne on käytetty parempahan paikkahan.

Tänä vuonna olin sen verran viisastunu, etten asiasta enää niin kauhiasta isännälle puhunu vain navetan pesijöölle.

Ne katteli rullat esille, rahaas navettahan ja katkaasi ja halakaasi, toinen poras ja toinen hakkas lyöntinauloolla kiinni. Ei iesus menny ku pari tuntia ku ne oli koppulootu paikallensa.

Kyllä me oltihin isännälle polleeta, että katto ny ku ne on paikallansa. Että kyllä sun kelepaa mennä ens viikolla selekä leikkauksehen, ku on ruokintapöyrälläki levyt, eikä siihen tartu enää rehut kiinni.

Kyllä kelepaa lakaasta pöytää, harija aiva suihkii siinä. 

Joskus mä vähä epäälen, että tapahtuuskahan nuo hommat reippahammin, ku vähä vähemmän räpättääsiin nuolle miehille... 

Turhan työn multihuipentuma

Navetan pesupäivä, kerran vuoressa tapahtuva niin sanuaksemme turhan työn multihuipentuma. Ai, miten niin?

No siten niin, että ensi sä huhkit siä pesurin kans, hiki valuen pitkin poikin navettaa pari päivää, jos itte peset, tai se pesijä sen päivän (meirän kokooses navetas). Ja sitte tuloo ne rakkahat ruikku hännät, seisoo ensi silimät pyöreenä siä navetan ovella, että mitä helevettiä tää on tehty.

Kaikki viiskytä seisoo siinä, vahtaa, haisteloo. Vahtaa vähä lisää. Lähtöö hännät pystys takaasin päin, pyörtää taas takaasin siihen ovelle, vahtaa vähä lisää. Paskaa ripajaa jo sinne pihalle oikeen kunnon tunkiollinen.

Ensimmäänen saa päänsä oikeen ovesta sisälle asti. Sitte se näyttää aiva sille, että silimät pulupahtaa päästä pihalle, ku huomaa, että jumalauta, tää ei oo enää sitä suojaavaa sonta kerrosta. Mitä tämä aines on mihinkä tarttoo sorkkansa laskia? Kuuluu kauhia puhina ja pärinä, ku se vetää syvähän henkiä ja koettaa kerätä lehemyytensä ytimen kokohon alaku järkytyksen jäläkihin.

Ja taas se kanttura peruuttaa.

Meet pihalle, työnnät sitä vastahankaasta kuuren saran kilon kantturaa perseestä, niin, että oma puon silimä pullisteloo sen verran, että tuntuu, että se saa aikahan peräpukamat (jos ei niitä jo satu olehen).

Saat sen lehemän käytävälle asti. Se seisoo niin sanotusti paska jäykkänä. Häntä ylyhällä ja pää alahalla. Ja sitte sen pers reikä rupiaa pullistelehen.

Ja siitä se alakaa, sontaa tuloo, se ottaa askelehen, sontaa tuloo aina vain. Saat sen kävelehen etehen päin, ja paska vain ripajaa. Se ensimmäänen lehemä on viä se toisen puolen kauimmaases pääs oleva ja se paskaa koko saatanan matkan. Viheriä kura valuu sun hiellä ja tuskalla pesemille käytäville, sitä heilutellahan hännällä pitkin seinää. Se kiertää usiemman parren kautta ja sontii niihin.

Ja sitte jälijellä on ne viiskytä muuta. Koko navetta on taas paskalla silattu, ku ne seikkaalo pitkin sitä. Eksyy usiamman ku yhyren kerran, ja sontii senki kuniaksi. Mennessänsä väärähän suuntahan ja palatessansa oikiahan.

Aamulla navettaa näyttää jo melekeen siltä, ettei sitä oo ikinä pestykää.

Rahan kiilto silimis

Täs nykku on taas lukenu kaiken maailman uutisia ja tietoiskuja siitä, kuinka pahoja ihimisiä karijanpitäjät on. Kuinka ne suuri rahan kiilto silimis lypsää lehemiä, orottaa, että rahat pankkitilille ropsahtaloo, eikä tee asian etehen juuri mitää ja elukkansakki hoitaa aiva perseellensä.

Eivät tyhymät, vuosia työtä tehenehet tajua, kuinka niitä oikeen oikiasti pitääs hoitaa. Päästää vapaaksi luontohon, antaa niille samat oikeuret, ku ihimisillekki.

Mun mielestä se lehemän elämä on aika leppoosaa, jos meiränki navettahan sattuu syntyhyn, ja on se mamman mussukka, niin ei kuulkaa oo palijo tulosvastuuta elämäs, ei oo sitä tulos-tai-ulos painetta koko aijan niskas.

Tietysti pakko sun on ajattella, eres osalle, vähä eres sinne päin, et sä kaikki vai pitää siä vain asuulemas, ku sillä sattuu olehen niin kaunihit silimätki.

Eileen taas tein sellaasen elämän hyvän teon, mihinä ei oo milläälailla ajateltuna minkäälaasta järkiä, vaikka käyttääsin minkälaasta kalakulaattoria. Siemensin sen Rouva Raaron, joka mittahan lypsi kaikki 20 kilua maitua. Ja ku mä lasken, että maitolitrasta saa sen mitä saa, ja sitte laskoo mitä täysrehu tonni maksaa ja laskoo siitä montako kilua Rouva popottaa nappulaa menehen, niin ei kuulkaa oikeen plussalle sen pitokuluus jäärä. Saati sen Ideostarin annos, mikä sinne laitettihin.

Saati viä se, että sillä on kohtu laitettu sisälle, päivystysaikana, eläänlääkäri ajoo tänne alueen toiselta lairalta asti, sain varmahan siunata siinä yhyren 250 euroa siihen hommahan. Ja päälle sain viä toivotukset, että ei hyvälle näytä.

Eihän se perhana sillä eres noussu, vain piti tilata Jaska laittahan lisää kalakkia, siinä meni toiset pari sataa ainaki, seuraavana päivänä sitä letkutettihin eläänlääkärin toimesta, ja siinä kilahti taas jonku muun pussihin kolikoota, ku mun. Kaiken hyvän lisäksi tarttin tohtorin poistahan se toosasta ompelehet, ku en tienny kuinka ja koska ne otetahan pois, laitettihin Pg- piikki, että kohtu puhuristuus, ja oli muuten taas kerran päivystysaika, ku en saanu paikallista sijaasta tulehen, soli menos tammaa siementähän.

Sen jäläkihin Rouvaa on ultrattu muutamahan otteesehen (en eres tiä montako kertaa), laitettu lisää puhuristavaa, että tiineys olis maharollinen. Hoirettu sorkkaa, semmari on sitä koettanu, saati ne annokset mitä sen puohon on tuhulattu, iliman tulosta.

Nyt vuoren jäläkihin, mullon tyhyjä lehemä ja vähä maitua. Toiset olis lakannu jo yrittämästä, mutta minä noloo jatkan viä. 

 

Samoon sitä miettii tätä asiaa, ku oot tilannu vasikalle, taas sen päivystävän eläänlääkärin, viä jollekki sonninmullille, jonka välityshinta taitaa olla kaikki 100 eurua ja alvi. Siinei kuulkaa millää matematiikalla jää plussalle, vaikka kuinka kääntääs ja vääntääs asiaa. Viä lääkittet sitä viikon päälle, juokset peräs karsinas, että saat sen ensi kiinni, tuut potkituksi, varpahat tuloo tallatuksi ja vasikka ei arvosta yhtää sun toimintaas.

Sitte keheratahan sanua, että rahan kiilto silimis vain ollahan. Kyllä kuulkaa kaikki on menny, mikä on tullukki, lehemähän. 

Välistää tuntuu, että niitä hoiretahan paremmin, ku ittiämme. 

Apina raivolla

Tiättekö sen tuntehen, kun käämit menöö. Oot aikas puhunu jo jostaki asiasta suu vaahros, että tarttis teherä ja hoitaa se homma kuntohon. Ja koska tehtääs, ja ihan pakko olis kuule teherä?

Puhut, puhut, ja viä kerran puhut. Otat asian esille suoraa, ja sivulausehis, jätät melekeen lippuja ja lappuja esille, koetat kattella leheristä aiheeseen liittyviä artikkelia ja jättää niitä vaivihkaa toisen naaman etehen, että jos vaikka lamput syttyys siä miehiseski pääs.

Tälläänen asia meillä on ollu jo jonku aikaa nuorkarijapihaton siivous, tai niiren makuualustojen. Mikkä on oikeen suunnittelun kukkasia, vinokuivikeet jokka ei pienemmillä eläämillä toimi sitte millää tavalla. Ne karsinat tuloo itteksensä tyhyjäksi, johona on ripakopallinen hiehoja ja taloon kokoonen sonni pomppimas. Mutta nuolla pienemmillä sinne kertyy kokoo kuivittelun historian kirijo, erellisestä tyhyjennys operaatiosta seuraavahan.

Olin tästäki asiasta paasannu hetken, kysy ny sitä pikkukaivuria, että saarahan ne kätevästi tyhyjäksi. Soita sinne, kysy Cramolta, voikko kysyä konehallilta. Tiä sitte onko tuon mies eläjän korvat tullu immuuniiksi mun puheelleni, vaiko onko sillä se kuuluusa valikoova kuulo.

No maanantaina paloo sitte se kuuluusa pinna.

Make lähti tyhyjäähän pihattua, isäntä kattelen siihen perhanan Varmohon kannentiivistettä. Minä mietiin, että mitähän täs ny tekis ja sain kuningasidean.

Kävelin pihattohon, sanoon Makelle, että ny siirretähän nuo vasikat toisehen karsinahan, että tyhyjään tuon makuualustan käsin. Vasikat siirrettihin, otin tarikon käteheni ja rupesin lippaahan.

Olihan sitä vähä kertyny, varmahan metrinen patja. Sai siihen muutaman kerran tarikkonsa upottaa, Makenki piti tulla auttahan, ku ne karsinat on niin syvät, etten kerrasta saanu nakattua paskakäytävälle asti tarikolla. Piti olla välivoimistelija hoitamas homma loppuhun.

Niin me poijat lipattihin. Tuli reiru viis lumikauhaa toonaa. Vissyä meni jonki verran, hiki virtas oikohonsa. Mutta puhurasta tuli, pestihin viä pesurilla pohoja ja verettihin kalakki päälle. Lipattihin turpehet pehemikkeheksi. Eikä menny kauaa, kauiten meni pesurin virittämises paikellensa, ku piti teherä kaiken maailman kotkauksia, että saatihin asemihin.

Ja kyllä oli vasikoolla kivaa, ku ne pääsi sinne pemmastahan ja tonkihin, että mitä tää ny on tehty.

Ja ette voi arvata kuinka äkkiä meillä oli kaivinkones markilla loppuja karsinoota varte.

Isäntä kehuu, että ei voi yhtää epäällä, että ootte isälles sukua, ku tuollaasia hevoosen hommia teette.

Hulluus on vissihin sitte periytyvää.

Ei Färillä väliä

Ei värillä väliä, kunhan on musta. Eikös Henry Ford tai joku vastaava sanonu niin. Meirän navetas se ei oikeen pääse pätemähän.

Holsteinit on yleestyny hurijaa vauhtia Suomen navetoos, vieny tilaa Ayrshireltä. Ja kyllä mä sen toistaalta kuulkaa hyvin ymmärrän. Nuo meiränki omat mustikat on hyvin rauhallisia lehemiä, niillon aina maailma mallillansa. Siinei oo isoja kruppuja koskaa.

Ensikkuaki voi vain lypsää tuosta nuon vain, yleensä, se ei siitä juurikaa oo moinansakkaa. Kattoo vähä päälle, ku laitat konehet kii, että ”ai tälläästäkö ny teherähän”. ”Mielenkiintoosta, jaa joka päivä vai, no ei siinä mitää.”

Niin se sutkuttaa maitua tankkihin ensimmääsestä päivästä lähtien, ku vanha tekijä, tasaasen rauahllisesta, leuat vain käy, kun se keskitttyy hommahansa. Ja tuntuu, tuo maito olevan monasti helepommaski, ku sillä ruskia-valakoosella työtoverillansa. Ensikosta asti voi orottaa vaikka minkälaasia tuotoksia, tai ainaki muut on voinu orottaa.

Mullei oo niiren kans menny aiva putkehen, välistä ihimetelen, että mistä pirusta seki mahtaa johtua. Onko vika mus, oonko rasistinen niitä kohtahan ja näen vain mustaa, ku tarttoo mustaa lypsää?

Moon onnistunu haalimahan navettahani ne holsteinit, mitkä ensikkona pääsöö härintuskin 6 tonnin tuotoksehen. Ei siinä viä mitää, mutta jos ei perkskeles seuraavallakaa kaurella näytä herumisen mallia, vain meinaa kituuttaa samaa tahtia, niin ei lypsikin ura pitkää oo.

Tai sitte, ku ne pirulaaset saa jonki tulehruksen tissihin. Eräänki kerran ollahan ihimetelyt mustikan vieres, että miksei se nouse ylähä. Saatihin jotenki solut, ja voi sen ny sanua, että solutti, että tulherus siä on ja rouva oli niin kipiä, että ei paremmasta väliä.

Yleensä niiren ura on loppunu meillä hyvin lyhyehen, tosin ei siinä kahareksas vuore ny mitää älyttömiä kausia oo kasahan saatukaa tieytysti, mutton mulla Ayrshire-paska joka on poikinu ensimmääsen kerran siinä syksynä, ku ollahan alootettu maatalouren harrastaminen. Ja aina vain se töpöttää. Rumahan se on, ku perkele, mutta eipä se sen elua näytä haittaavan. 

 

Ja sitte ne rakkahat ay:t. Tiettekö ne on vähä niinku mä, siksi se sympatia niitä kohtahan onki varmahan niin syvää. Ne on monasti sellaasia pikkaasen pulleutehen taipuvaasia, kiukkuusia, potkiakki ne osaa ihan omiksi ja vähä naapurinki tarpehiksi.

Toiset moittii, ettei niistä tuu maitua tarpeeksi, mutta kyllä niistä sitäki on irti saatu sen potkimise lomas. Välistä on ittiäki vituttanu, ku tietää, että taas tarttoo saara se sorkan heiluttaja lypsettyä, mutta silti niiren kans on tullu takuttua, oikeen joskus ihimettelöö, ku toiset kirijoottaa tai sanooa, että oli niin kauhia ensikko vaatii oikeen rauran.

Meillä vanha mamma Missi pääsi periyttähän sellaasta luonteen lujuutta, että välistä on tarttettu vähä eneekki, ku vain rauta. Kahareskaa ei oo aina tarpeeksi.

Mutta samalla apinan raivolla se pieni ruskia-valakoonen (ja son sen lehemän oikia färi, ei mikää punaanen) potkii ittensä monasti ylähä sieltä murheen laaksosta, ku sairastaa. Lainatakseni yhtä entistä lehemän pitäjää, vähä potkuri lehemä on siitä hyvä, sillä on sitä potkua toipumisehenki

Minä ja mun kantturat. Persjalakaasia pyllyröötä molemmat.

Kaurapuurolla toimiva rehunjakovaunu

Tänään oli taas Lakson emännän rehunjako vuoro. Suunnittelin homman torella hyvin etukätehen, meen jo kaharen ja kolomen välillä navettahan. Kuivittelen lehemät, juotan Mooseksen, ruokin mullit. Jaan rehun pöyrällä valamihiksi.

Ensi huomasin, että lietekuilut vaatii pahasti naisen hellää veten laskua sinne, enkä ny tarkoota sitä, että olisin kyykityny kuilun reunalla ja kussu sinne härissäni, ku en vessahan keriinny. Vaan sitä, että paskaa oli niin sanuaksemme, taas kerran, kanttansa myören ja sinne piti lirutella letkusta vettä.

Son sellaasta hommaa, että siinä saaki sitte aikansan kuluhun oikeen rattoosasti. Vahtaat silimät pyöriänä, liikkuuko paska vaiko ei. Isäntä on joskus seurustelu aikana soittanu mulle tällääsen ilo uutisen ehtoolla kymmenen jäläkihin ”Rakas, paska liikkuu” oli varmahan niitä ensimmääsiä hetkiä, ku teki mieli sanua, että ittestäskös puhut, ku siihen heräsin.

Koska tuhulasin aikani siihen sonnan kans lutraamisehen, niin pääryyn siihen, että jaoon kuivaa heinää rouville huikopalaksi, että saavat pupentaa, ku tulevat navettahan ja orottelevat, että saan valijastettua armahan sotaratsuni, elikkä kuuluusan Varmo Liftin töihin.

Lehemät lontii sisälle, löyrettihin yks poikimista tekeväki taas pusikoosta piilosta. Tuotihin se sisälle ja rakennetthin pysyvä-väliaikaanen-poikimakarsina siilohon irtoairoosta. Vietihin sinne paali olokia ja jätettihin sinne.

Käynnistin Varmon, ihimettelin, että mikähän täs saatana rakkinehes tällä kertaa on, ku ei meinaa käyrä, ei sitte millää. Mutta kauhiana koneinsinöörinä väänsin vain kaasun kaakkohon ja annoon konehen huutaa, periaattehella, kyllä maailmahan ääntä mahtuu.

Sain paalin kyytihin, vähä se piti ehkä erikoosta ääntä siinäki hommas, mutta ajattelin, että sääli on sairautta ja rumpioon menehen. Ajoon sen navettahan, ei jääny eres kynnykselle kuopimahan, mitä se välistä pakkaa tekehen.

Peruutin pöyrän päähän, leikkasin ensimmääsen kaakun, ihimettelin, että minkä takia se kilujuu näin, kun koetat leikata palaa irto. Hydrauliikka huusi hoosiannaa, ku painatin terää alaha.

Sain uuren pään jaettua, ajoon sen helevetiperkelehen Joulupäivän etehen, verin paalia lähemmäs, painoon terän alaha ja kuuluu saatanallinan paukahros ja Varmo sammuu. Voitte arvella, että mua vitutti ku pientä oravaa, taas kerran. Koetin tartata, ja pyöritti vain.

Soitin isännälle, ja huusin ku hyeena (minkähän laasta äänte ne mahtaa sitte ikinä pitääkkää), ja sanoon, että siitä hajos varmahan moottori. Miehet lomittajaa myören oli sitä mieltä, että ei oo mitenkää maharollista, että jotaki muuta tapahtuu.

Nostin apupoika anteron kans paalit navettahan traktorilla ja vitutuksen voimalla jaoon lehemille rehut. Sillä aikaa diagnoosi varmistuu, Varmon kannentiiviste oli heittäny henkensä ruokintapöyrälle.

Siinä hetken ihimeteltihin, että millä se emännä mieliharmi saarahan pihalle. Sanoon, että joka asiahan on ratkaasu, helevetisti liinoja ja Valmetin kuormaajahan kiinni. Että eikähän se sillä tuu.

Tietääpä taas mitä teköö, ku ruokkii 54 lehemää kottikärryyllä ja tarikolla. Kaurapuurolla käyvä rehunjakovaunu lähtöö aamusta taas liikenteesehen.

Rakas Rouva Raato

Meillä on lehemä, jolla on kauhian kaunis lempinimi. Son Rouva Raato. Eihän nimi lehemää pahenna. Se sai sen siitä, kun poikii viime vuonna ennen juhannusta, lykkäs tämän toiminnan ja sunnuntain kuniaksi kohtunsa pihalle.

Se tungettihin sinne eläänlääkärin ja puolen kylän avastuksella takaasin, vähä sellaasella asentehella, että kattotahan kuinka käy. Oli sen verran pihalla, ku lehemän kohtu vain olla voi. Eikä eläänlääkäri antanu mitää takehia toipumiselle, ompeli römpsän umepehen ja toivotti hyvää jatkua.

Sitä siihen päälle viä kalakittihin parit kerrat ja yhyren kerran tilasin viä tohtorin sen letkuttahan, että saatihin Rouva elevytettyä lypsävien kirijoohin.

Varsinaasen lempinimen se sai sitte lopulta siitä, että se ”hieman” tuoksahti kesä kuumalla, ne ompelehet takapuoles haisi, se sisälle tungettu kohtu vähä haisi, valutti sellaasta ehenan färistä talamaa tulehen. Siinä voi sanua, että koko lehemä haisi Raarolle.

Meirän lapsi viä aamuusin tapas tulla navettahan ”äiti autan sua ajahan lehemät pihalle”. Eevi hitahana otuksena oli viimeenen joka lähti liikkeelle, ja lapsi kovana lehemä ihimisenä lähti tallustahan se peräs. Lapsi vain on helekkarin herkkä kaikilla hajuulle, joten voitte kuvitella, ku se kyökkii kävellessänsä sen Eevin peräs käytävää pitkin mehehen ”Yööök” vain kuulua, ja meitä, hyviä vanhempia, nauratti. 

 

No, tämä kohorun ulos tulo sai aikahan sen, että Eevillä oli hieman sellaasta ylimääräästä tavaraa siä kohorun sisällä, kun olis siemennysten aika tullu. Sitä lääkittihin siihen, että saataas kohtu tyhyjäksi.

Sitte ku saatihin tyhyjäys operaatio hoirettua, tiinehtyminen takkus muuten. Mutta ku Rouva on niin kiltti lehemä, niin sitähän sitte uskosta on yritetty.

Rouva tykkää raaputuksista, sen kääntää isoon päänsä (son oikiasti isoo) tarkastelleksensa lypsäjän toimintaa, ja vähä siinä toivos, että saa sinne korvien välihin muutaman kunnon kyhynytyksen.

Palatessani sairaslomalta, siivosin pöytää Rouvan erestä, yhtäkkiä se käännähti muhun päin, työnsi päänsä liki ja siinä me ämmät sitte seisottihin hyvän hetken tervehtimäs toisiamme. Lomittaja nauroo, että lehemä ilime oli ”Hei, säki oot tullu takaasi”.

Itte ropeerasin Rouvaa pari viikkua sitte, ja löysin tiineyren, mutta valitettavasti viime viikon tarkastukses oli alakio karannu ja Rouva tyhyjä. Kyllä mä vähä niin arvelinki, ku erellis viikonlopun lomittajat sanoo, että hieho aitauksesta oli tullu yks hieho heittämällä ylitte ja hypänny suoraa ”sen ruskian lehemän selekähän”. Siinä rivis ny vain sattuu olehen muutama muuki ruskia lehemä, niin tajusin vähä myöhään kuka tämä ruskia lehemä on.

No nyt sitte päästähän taas tähän järkevähän ajatteluhun. Rouva Raato on poikinu reilu vuosi sitte, sillei oo enää hirmusti maitua. Mutta se on lypsäny viimeesen 12 kuukauren aikana 12 tuhatta kilua maitoa, ja on kauhian mukava lehemä. Elikkä mitä teköö Lakson emäntä? Suunnitteloo siementävänsä kerran, ja jos uusii niin vien sen sonnin kans laituumelle, elikkä laitan umpehen melekeen vuoreksi.

Koskahan sitä oppiis, että joskus tarttis ajatella talourellisemmin? Rouva Raaron hinta ei oo vain rahas mitattavaa.