Luonnollinen kuolema

Siitä on nyt puhuttu, kuinka eläämillä pitääs olla oikeus luonnollisehen kuolemana, eikä siihen, että se tainnutetahan ja lasketahan veret pihalle.

Läheretähän siitä liikkelle, että ootteko nähäny sen luonnollisen kuoleman? Ollu seuraamaas vaikka sitä kuolemansairasta ihimistä siä vuoreosastolla, sen viimeesinä hetkinä. Hetkinä, jokka ei pakosta ookkaa sen sanan varsinaases merkitykses hetkiä, ne voi olla viikkoja ja ne voi olla jopa kuukausia.

Aikaa jolloon lääkkehet ei pakosta enää viä sitä kipua pois.

Sä näet siitä ihimisestä sen, että se on kipiä, vaikkei enää olis ollu tajuussansa. Ihimisen otta on silloon syväs rypys, tai niin ne siä saattohoiros sanoo, kun käyvät kattomas ja puhuvat omaasten kans.

Tajunnan taso voi vaihrella hyvinki, tänään puhutahana jotaki, huomenna ei mitää. Sä istut siinä sängyn lairalla, orotat, että tulis se hetki, etttä se luonnollisuus saapuus ja kuolo korijaas.

Siinä vaihees kun oot sitä kattellu aikas, toivot jo, että Suomeski olis maharollisuus armokuolemahan, eutanasiahan ihimisillä.

Mutta harvapa sitä näköö, käy kattomas niitä läheesiä, ku ei enää olla niin läheesiä toistensa kans. Kaikki ei tunne niitä isovanhempiansakkaa, jotka ny yleensä on niitä ensimmääsiä pois nukkuvia, luonnollisen kuoleman kautta.

Mihinä vaihees se luonnollisuus sitte sallitahan ja mihinä ei? Lääketiere, eläämillä ja ihimisillä. Eikö siinäki mennä osaltansa siihen luonnonvalintahan ja luonnollisuutehen, ku hoiretahan sellaasta mihinkä luonnos kuolis?

Ajatelkaapa vaikka synnytystä tai poikimista. Naiset on vuosisatoja kuollu siihen synnyttämisehen, jos mukula on ollu vaikka vääräs asennos, sitä ei sieltä oo pihalle saatu oikeen kesken, ei oo leikattu, tai jos on leikattu, niin siihenki on kuoltu. Koska silloon on vain leikattu auki ja otettu pois se mikä siä on ollu, iliman lääkkeellistä apua.

Olisko sen Rutunki pitäny antaa kuolla siihen poikimisehen siinä vaihees, kun vain pää näkyy.

Ja nyt joku sanoo, että ittehän sen siemensit. No, mutta Luonnos lehemä asuu laumas, johona on sonni. Ja sonni ei kysele, että teheränhänkö tänä vuonna vasikka, eikä se lehemäkää. Koska sillä on luonnollisesti kiima-aika, joka ohojaa sen käyttäytymistä siihen suvunjatkamisehen. Sonni astuu ja lehemä poikii, luonooski kerran vuores.

Siä luonnos se olis saattanu teherä sitä poikimasta päivä tolokulla, kunnes olis kuollu ittekki siihen hommahan. Rupiaahan se sisälle kuollu vasikka jo märäntymähänki aikansa kuluttua, kun on puoliksi tulos ja puoliksi sisällä, muttei oikiastansa kummaskaa.

Meinaatteko, että se on kaunis kuolema? Kivutoon kuolema? Tai se, että susi syö, aloottaa takapäästä, sillä tajuussansa olevalla eläämellä?

Elämä on harvemmin kauhian kaunista.