Sellaanen
sunnutai aamu taas oli viime viikolla. Emilia perkeles oli päättäny
halavaantua sitte poikimisen päälle.
Siä
se makas niin sanuaksemme reporankana poikimakarsinas, sai kalakkia
ja sai kalakkia viä toisenki kerran saman päivän aikana. Sitte se
vaatii vähä jumppaamista, että saatihin sellaasen kohtalaasen
lehemämääsehen asentohon.
Lehemän
ku ei oo hyvä maata täysin kylijellensä suorana pitkiä aikoja,
sen biovoimala rupiaa tuottahan kaasua mahojen sisuksis ja syöveriis
ja hetken päästä se kylijellänsä täysin körmöttävä lehemä
on ku tynnyri. Röyhtä ei toimi sellaases asennos ja röyhtääleminen
on lehemän yks suurista elämän tehtävistä ja erellytyksistä.
Voitte
arvata mikä työmaa on siinä 600 kilon kantturas joka makaa ku
raato, siinä vaihees, ku se on päättäny, että ”Ah, mä oon
niin sairas ja mä aion kuolla”. Silloon justihin ymmärtää sen
mitä tarkootetahan sillä, ku sanotahan, että makaa ku lehemä
nevas.
Sillei
oo sitte minkää lajin yritystä yhtää mihinkää suuntahan, se
vain rököttää sorkat sojos ja häntä suorana ja kieliki pakkaa
lerpattaa. Silimät voi vähä liikkua pääs, että siitä tiät,
että kyllä siä viä joku hönkä on.
Eipä
siinä laitettihin narua jalkoohin, riimu päähän. Kiskottihin
päätä sen verran, että saatihin se toisen takajalaa naru menehen
kantturan alle, kiskottihin vähä lisää, että saatihin se viä
syvemmälle alle, että saatihin se sellaasehen paikkahan josta sen
lehemä saa kääntyhyn kylijellensä. Sitte me verettihin se
kuuluusa perse silimä tuumaa pitkällä. Make ja Anoppi kiskoo
narusta ja minä ja Eve työnnettihin sitä rontan raatua. Ja niin se
kellahti rinnallensa.
Siinä
samas, ku se saatihin rinnan päälle maata, Emilia muisti, että
emmä ookkaa kuolemas, voisin vaikka ruveta syömähän.
Siinä
mä sitte kääntelin sitä kaikenlaasten miesten kans loppu päivän,
ensi kävi naapurin Unto vetämäs sen lypsyaikahan toisin päin.
Ehtoolla orottelin yhtä miestä, joka iloosesti jätti
ilimoottamatta, että ei aiokkaa tulla avustahan. Niinpä menin
selekä leikatun isännän kans kääntähän kantturaa, istutin
isännän traktorihin ja olin itte viisoomas ja naruja
kiinnittelemäs. Niin me Pikku Valmetilla varovasti muutettihin
lehemä asentua.
Seuraavana
päivänä kalakittihin lisää ja haettihin lonkkapihirit ja
nostettihin koko lehemä ylähä. Huomattihin siinä, että oli saanu
etulapahan hermovaurioita, mutta kuulemma paranoo jumppaamalla.
Niin
me sitte nostettihin se viitisen kertaa sinä päivänä ylähä
Valmetilla ja liinoolla etupäästä , lypsettihin, ettei utare tee
sen olua huonommaksi. Ja seuraavana ehtoona se päätti, että moon
sen verran kova lehemä, että osaan nuosta ittekki
Siä
se on poikimakarsinas Ilolinnun vasikan kans, vahtaa mua ja orottaa,
että toisin sille kaiken aikaa kaikkia hyvää.
Äkkiä
se lehemäki oppii näköjänsä erikooskohteluhun, hieromisehen ja
lepertelyhyn. Ottaa kaikki huomion osootukset vastahan tyynen
rauhallisesti, korvia vähä heiluttaa ja näyttää aiva sille, että
mä oon kuningatar.
Ja
niinhän se onki, hyvin on emäntää ja isäntää palavellu, kaiken
työn mikä sen etehen on tehty, ansaannu. Ansaannu viä sen
maharollisuuren elämälle.
Tuttua lapsuudesta/nuoruudesta maatilalla. Meillä oli silloin tyypillinen muutaman lehmän karja, mutta kyllä näitäkin sattui. Kerran myös parhaalle lehmällemme, kun kevättalvella poiki. Naapureiden avustuksella sitä käänneltiin monta päivää. Ja kyllähän se vihdoin siitä nousi. Voi sitä riemua. Enemmän kuin lottovoitto.
VastaaPoistaMutta tuli kesä ja heinäkuu. Lehmät olivat jokivarren laitumella. Eräänä aamuna laitumella ei ollut yhtään eläintä. Kaikki olivat runnoutuneet yhteen latoon, jonka ovi oli auki. Ensin olimme tyytyväisiä, että kaikki ovat tallella. Kunnes huomasimme, että juuri tämä lehmä puuttuu. Sitä huudeltiin ja haettiin, mutta ei löytynyt. Arvasimme, että jotain vakavaa on sattunut, koska se ei yksin lähtisi vaeltelemaan mihinkään. Isä meni ilmoittamaan asiasta poliisilaitokselle. Samassa sinne soitettiin jokivarren eräästä talosta, että joessa kelluu ja virtaa alaspäin suuri, ruskea lehmä. Se oli meidän kilttilehmä, jolla nimellä sitä kutsuttiin.
Tuli ikävä tehtävä. Isän ja serkkuni kanssa ajoimme traktorilla ja kärryllä/kouralla toiseen kylään, joen alajuoksulle. Lainasimme siellä tutun talonväen venettä. Lehmä oli jäänyt juuri ennen koskea ensimmäisiin kiviin kiinni vatsastaan. Soudimme viereen ja laitoimme köydet ympärille. Vedimme kyytiin ja toimme kotiin. Naapurissa oli juuri kaivinkone töissä. Se teki haudan ja hautasimme rakkaan lehmän. Se oli surullinen kesä ja tuo tapahtuma oli mielessä vuosia.
Ilmeisesti jokin peto oli tullut hätyyttämään eläimiä ja tämä lehmä oli ajautunut jokeen.
Onneksi Emilia tervehtyi. On raskasta katsella, kun iso lehmä makaa pitkin pituuttaan eikä pääse ylös. Sen hädän aistii ja keinot ovat kuitenkin rajalliset.
Ja lehmä on muuten todella, todella viisas eläin. Siellä suuressa päässä on paljon tietoa ja ajatuksia ;-)