Vietin
siinä keskiviikko aamuna viimestä sairaslomapäivääni, niistä
kaikesta kuuresta mikkä sain tulehtuneesehen selelähäni. Oikeen
erellis ehtoona ajattelin, että verän kuulkaa lonkkaa justihin
siihen kakskytä yli seittemähän, ku kello soi herättähän
mukulaa kouluhun. Että siihen asti makaan vaikka väkisin siä
peitoos.
No,
hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.
Puhelin
soi vähä jäläkihin puoli kuus ”lomittaja tää hei, lehemä on
poikinu”. Oikeen ensi ajattelin, että mikä lehemä, että ei siä
oikeen kukaa näyttäny eileen ehtoolla sille, että harkittoo
jakaantumista. Kysääsin sitte, että kukahan solis. Apsi.
Mielehen
tuli heti, että voi persehen suti, että sen poikimapäivä on vasta
lokakuun puolalla ja ny eletähän vasta 9 päivää syyskuuta. Moon
jo hyvin harijaantunu tähän pikaasesti pukeutumisehen, oli jo
vaattehet päällä, ku kävin vähä isännällekki sarattamas, aiva
muoron vuoksi, että koeta tulla kans, että ei varmahan hyvä heilu
siä, tuskin on vasikasta eläjäksi nuon varahin. Että koettaa
kasata luunsa kokohon, jos tarttoo se armahtaa elonpäiviltä.
Säntäsin
navettahan ja ensimmääseksi kattoon, että mihinä pirus se vasikka
ny makaa, ettei näy mihinää. Siähän se köpötteli menehen
pitkin käytävää. Käveli muina paavoona Elloksen vierehen ja
rupes nisää ettimähän, että mun on näläkä, ruoki mun.
Lomittajaki
sanoo, että soli ensi luullu, että Helinähulina on yöllä taas
seikkaallu, ku kaikki kolat oli kaarettu, mutta oli yhtäkkiä
huomannu vasikan, ku oli aloottanu kolaahan parsia.
Eiku
kannukone syöntihin ja Apsilta maitua kannuhun, ihimettelin sitäki,
että millä niin tyhyjästä uterehesta tuli niin palijo maitua.
Lomitushenkilö kaappas Minimiehen kantohon ja vei poikimakarsinahan,
sanoo, ettei se juuri mitää painanu. No ei kai, ku oli suurin
piirteen puolet normaalista vasikasta. Apsi tallusti peräs tulehen
ja meni heti hoitahan omaansa.
Tarijottohin
Minimiehelle mamman maitua pullosta, aiva sen takia, että epäältihin
jaksaako se varmasti juora emästä maitua, ja saa vasta-aihet.
Minimies yllätti siinäki ja joi pullollisen maitua pienehen
mahahansa, välistä isoohonkaa ronttihin ei taharo saara
maharutettua niin palijo kerralla.
Sinne
jätettihin Minimies Apsin kans olehen.
Seuraavana
aamuna nauroon airan vieres, ku Minimies päästi menehen
pukkilaukkaa isoos karsinas emänsä ympäri. Son oppinu juomahan
suoraa vetimestä maitua, ja hoksannu senki, että tuollaasesta vähä
matalammasta utarehesta on heleppoo juora, ku äiree makaa. Varsinki
ku äiree makaa justihin niin, että maitokauppa on vasikalle auki
(vanhat lehemät makaa sen päälli puolen takajalaka takana, että
utare on esillä, ku non vasikan kans).
Taitaa
Minimiehestä eläjä tulla, siä son keskiviikosta asti ny ollu
mamman helemoos, isäntä jo sanoo, että meinaakko kauanki lypsää
lypsykärryllä sitä Apsia siä. En oikeen osannu sanua tähän
mitää, ku en malttaas pariskuntaa erottaa toisistansa. Kai solis
pakko, ku ruuhkaaki pukkaas poikimakarsinahan, Ipun laitoon pihalle
ja meleko varmasti haen ehtoolla vasikkaa järvirannasta
kottikärryyllä.
Mutta
ku Minimies on niin söpö.
Mahtavaa tekstiä, ilon tuopi päivään 😊 mMinimiehelle äiteensä kanssa oma sviitti.
VastaaPoista