Minimies

Vietin siinä keskiviikko aamuna viimestä sairaslomapäivääni, niistä kaikesta kuuresta mikkä sain tulehtuneesehen selelähäni. Oikeen erellis ehtoona ajattelin, että verän kuulkaa lonkkaa justihin siihen kakskytä yli seittemähän, ku kello soi herättähän mukulaa kouluhun. Että siihen asti makaan vaikka väkisin siä peitoos.

No, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

Puhelin soi vähä jäläkihin puoli kuus ”lomittaja tää hei, lehemä on poikinu”. Oikeen ensi ajattelin, että mikä lehemä, että ei siä oikeen kukaa näyttäny eileen ehtoolla sille, että harkittoo jakaantumista. Kysääsin sitte, että kukahan solis. Apsi.

Mielehen tuli heti, että voi persehen suti, että sen poikimapäivä on vasta lokakuun puolalla ja ny eletähän vasta 9 päivää syyskuuta. Moon jo hyvin harijaantunu tähän pikaasesti pukeutumisehen, oli jo vaattehet päällä, ku kävin vähä isännällekki sarattamas, aiva muoron vuoksi, että koeta tulla kans, että ei varmahan hyvä heilu siä, tuskin on vasikasta eläjäksi nuon varahin. Että koettaa kasata luunsa kokohon, jos tarttoo se armahtaa elonpäiviltä.

Säntäsin navettahan ja ensimmääseksi kattoon, että mihinä pirus se vasikka ny makaa, ettei näy mihinää. Siähän se köpötteli menehen pitkin käytävää. Käveli muina paavoona Elloksen vierehen ja rupes nisää ettimähän, että mun on näläkä, ruoki mun.

Lomittajaki sanoo, että soli ensi luullu, että Helinähulina on yöllä taas seikkaallu, ku kaikki kolat oli kaarettu, mutta oli yhtäkkiä huomannu vasikan, ku oli aloottanu kolaahan parsia. 

 

Eiku kannukone syöntihin ja Apsilta maitua kannuhun, ihimettelin sitäki, että millä niin tyhyjästä uterehesta tuli niin palijo maitua. Lomitushenkilö kaappas Minimiehen kantohon ja vei poikimakarsinahan, sanoo, ettei se juuri mitää painanu. No ei kai, ku oli suurin piirteen puolet normaalista vasikasta. Apsi tallusti peräs tulehen ja meni heti hoitahan omaansa.

Tarijottohin Minimiehelle mamman maitua pullosta, aiva sen takia, että epäältihin jaksaako se varmasti juora emästä maitua, ja saa vasta-aihet. Minimies yllätti siinäki ja joi pullollisen maitua pienehen mahahansa, välistä isoohonkaa ronttihin ei taharo saara maharutettua niin palijo kerralla.

Sinne jätettihin Minimies Apsin kans olehen.

Seuraavana aamuna nauroon airan vieres, ku Minimies päästi menehen pukkilaukkaa isoos karsinas emänsä ympäri. Son oppinu juomahan suoraa vetimestä maitua, ja hoksannu senki, että tuollaasesta vähä matalammasta utarehesta on heleppoo juora, ku äiree makaa. Varsinki ku äiree makaa justihin niin, että maitokauppa on vasikalle auki (vanhat lehemät makaa sen päälli puolen takajalaka takana, että utare on esillä, ku non vasikan kans).

Taitaa Minimiehestä eläjä tulla, siä son keskiviikosta asti ny ollu mamman helemoos, isäntä jo sanoo, että meinaakko kauanki lypsää lypsykärryllä sitä Apsia siä. En oikeen osannu sanua tähän mitää, ku en malttaas pariskuntaa erottaa toisistansa. Kai solis pakko, ku ruuhkaaki pukkaas poikimakarsinahan, Ipun laitoon pihalle ja meleko varmasti haen ehtoolla vasikkaa järvirannasta kottikärryyllä.

Mutta ku Minimies on niin söpö.