Elämää Muumitaloos

Maaseurulla on oikeen syrämmen asia, se että kaikki vierahat kestitähän, keitätähän vähintänsä kaffit. Kaffeen kans tarttis olla jotaki tarijottavaa, nisua, tai sitte jos ei oo sattunu leipohon tai ei omista jauhepeukalua, niin teherähän voileivät.

Leivän päälle pitää koettaa laittaa sitte montaa sorttia, pitää olla makkaraa, gotleria se on tainnu perinteesesti olla. Sellaasta joka on ostettu kaupasta, lihatiskiltä ja siinä siivutettu. Tai sitte sellaanen hanitoon tanko jääkaappihin josta leikatahan veittellä sentin siivuja siihen leivän päälle. Juustua olla pitää, sitäki voi hätätapaukses höylän puuttehes vetäästä veittällä, ja kurkkua ja tomaattia. Ja jos sattuu sen viherpeukalon omaahan niin, sitte viä itte kasvatettu vihersalaatin lehti.

Ja jos vieras tuloo ruoka aikana, niin sitte tarijotahan ruokaa. ”Ookko syöny, ruoka olis pöyräs, kyllä täs sullekki on”.

Ihemeen syväs ne perintehet asuu, varmahan joku ny heti sanoo, että mikä helevetin pakko se on käskiä ja tarijota, että emmä ainakaa viitti.

Tää periferias asues ne kaiken maailman kaupparatsut, rehuntuojat, ja rahtarit saattaa olla niitä ainoota ulukopuolisia kontaktia muuhun maailmahan pitkihin aikoohin. Ja joskus tuon paremman puoliskon naama vittuttaa sen verran, että on mukava jutella muillekki ku sille. Varsinki ku se puhet tahtoo olla torella yks tavuusta välillä.

Meillä tosin tuntuu välistä olevan se Muumitalo, ovet ei oo öisinkää lukos. Se tarkoottaa välistä sitä, että saattaa huomata, että tuvas nukkuu aamulla usiee henki, mitä ehtoolla sinne on menny maata.

Joskus kömmiin vintistä alaha, ja mitenkä meninkää silimät sikkaralla olohuoneesehen kattohon. Melekeen huuto huuto pääsi, siä soffalla makas mies lippis silimillä. Kuorsauksesta päätellen syväs unes. Lipan nostaminen ja lähempi tarkastelu osootti, että ihan tuttu on, vaikka en heti sitä hoksannukkaa.

Tai ku aamulla saisit nukkua, lomittaja tuloo navettahan ja vapaata olis tieros, kello ei huura viiren jäläkihin ja sais kääntää vain kylykiä. Ekkähän sä herää, ku joku rapajaa sun makuuhuoneen oven takana. Nouset ylähä, kurkistat ja sama sankari se siä.

Kysyy ensimmääseksi, että mikset oo jo noussu ylähä, että sun pitää kohta navettahan. Hierot silimiäs ja koetat sanua, että on vapaa aamu. ”No miksei, sun lomittajas oo tullu jo?” Kattot kellua, ”no ei viä oo sen työaika alakanu”. Ku kerran hereellä oot, meet keittähän kaffit ja tämä sankari hörppää ne sun kans, hyppää autohonsa ja menöö kotiansa maata. Ittiä ei enää nukuta.

Tullu tavaksi laskia aamulla kengät eteesestä ja tarkastaa työvaate komero, että onko siä outoja vaattehia. Jonkinmoonen vaatetus on jo aamustaki suotavaa, ku ei ikinä tiä kuka siä pöyrän toisella puolen istuu jo ku nouset.

Joskus sitä ajatteloo, että voishan se toisinki olla. Mutta kai se paappa istutti tämän taurin niin syvähän, että ei osaa. Jatkan muumeelua.