Luomusynnytyksiä

Eikö se oo päivän sana, luomusynnytykset, iliman mitää kipulääkestä ja mieluuten kotona altahas kelluen ja hymistellen jotaki mieltä ylentävää mantraa, jooga asentoki olis kova sana, jos mahansa kans siihen pääsis vääntäytymähän siinä tilas.

Meillä nämä luomusynnytykset, tai lehemistä puhuttaes, poikimiset luonnon helemas on ollu tänä vuonna kovasti pop. En oikeen enää oo laskuuskaa, että moniko sinne luonon helemahan on päässy poikimahan.

Varmahan ne lehemätki ajatteloo, että se järven rauhoottava liplatus siinä polttojen taustalla on rentouttavaa ja auttaa hommaa etenehen. Ja tänä kesänä voi sanua, että vasikakki on kivasti peseentyny siinä vesisatehes, ei oo tarvinnu ruveta sitä nilijaasta vasikkaa noulehen, luonto on siinäki asias hoitanu tehtävänsä.

Välistä ollahan huomattu kohtalaasen aijoos, että nyt on varmahan syntymän ihime päässy tapahtumahan, ku ei kyseestä mammaa oo mihinää näkyny. Ja ollahan menty kattohon, että minkä puskan se tällä kertaa on valinnu synnytyssalliksensa.

Yleensä ne tukkii mitä tiheempähän pajukkohon. Itte et meinaa päästä sinne millää, oksat tarttuu vaatteesihin, lätkii naamalla je takaraivohon. Mutta lehemä on pujotellu sinne isoon mahansa kans menehen ja löytäny mukavan kolon ittellensä.

Muutama vasikka on keriinny sen verran kauan olehen emänsä kans, että on ollu aiva kuiva, pörrööseksi nuolto ja mikä mukavinta hyvin jo jaloollansa. Mikä tarkoottaa lähinnä sitä, että siinä on lehemän hakijat päässy suorittahan maastojuoksun maailman ennätysen tavoottelua lyhyellä matkalla ja kummisaappahat jalaas. Se muutaman tunnin ikäänen vasikka päästää menehen kohtalaasen kovaa, nostaa hännän pystyhyn ja niin se lähtöö kipittähän äireen peräs karvaase jalaat vilikkuen.

Tänään lehemiä sisälle ottaes huomasin taas, että voi perhana, Jäähilestä ei näy mihinää. Enpä yhtää ihimetelly, että mihinä mahtaa olla, tiesin kyllä heti, että poikinu se on. Oli sillä sen verran mellevä utares jo muutaman päivän ja luukki oli laskeentunu, mutta laitoon sitte pihalle.

Lähärettihin anopin ja kottikärryjen kans rantahan paarustamahan ja siähän oli tapahtunu onnellinen perheenlisäys. Emä nuoli vasikkaansa, ei aiva kuivaksi ollu viä saanu, mutta siinä meirän silimien alla vasikka pungersi pystyhyn ja sai aikahan sen, että suunnitellusta kottikärry kyyristä tuli huomattavasti vaikiee, mitä solis voinu olla jos ei olis sitä teheny. 

 

Kammettihin mulli kyytille, emä kuliki nenä meis kii koko matkan, ku pompoteltihin tulehen muutama satametriä lehemien satehella polokemaa peltua pitki. Varaäiteetki tuli meitä kovalla körinällä vahtaahan, että mitä te teette ja Kissankello kiersi juosten paskarinkiä ympärillä.

Navetan ovelle päästes vasikka päätti nousta siä kärryys seisomahan ja koko kuorma keikahti. Siinä vaihees Inka sai ittensä irti parresta ja tuli viä kattomahan, että mitä teillä siä on. Se saatteliki kulijetuksen navetan toisehen päähän asti, mihinä raakasti kippasin vasikan emänsä etehen nuoltavaksi, siksi aikaa ku lypsin sen.

Kyllä taas tuli hiki. Aurinkko helotti oikeen kunnolla, pitkälle yli kakskytä astetta lämmintä ja siirtele ny 40 kilon liikkuvaa säkkiä eres takaasin kaikenmoosilla tyyliillä, viimeesenä lykkäsin sen puosta menehen poikimakarsinahan ja laitoon lehemän peräs, olokohot siä.

Ja seuravaa maisemapoikijaa orotellessa.